Mihin menit, heinäkuu?

Apua, nytkö se kesä loppuu? Heinäkuun viimeistä viedään, ja minä olen aivan liian kesäorientoitunut miettiäkseni koulua, töitä, päiväkotia, lukuvuositarraa, ilmoittautumisia, toistaiseksi suorittamattomia kesäkursseja jne jne jne. Miksei aina voi olla heinäkuu?

Ja mitä sitä on oikein tullut tehtyä? Ainakin on oltu ulkona, paistateltua auringossa, kirottu sadetta, nähty tuttuja ja käyty uimassa aina kun sää on ollut sellainen, että äitikin tarkenee.

Heinäkuun loppupuolen kunniaksi kävimme muutama päivä sitten Porvoossa:

Oli aika lämmin ja tyyni keli. Jätimme auton vähän kauemmaksi ja kävelimme sillan yli vanhaan kaupunkiin.

On siellä kaunista!

Tylleröinen ja uudet kärrit.

Ja se on taas terveiset helikoptericurlingäidiltä moikka! En sitten millään jaksa enää repiä tylleröistä puistoissa irti toisten lasten nukenkärryistä, joten kun nämä kävelivät Max o Miassa vastaan, tartuin niihin yhtä innokkaasti kuin lapsi seuraavassa hetkessä ja myyjän vielä kehuessa, että hyvin ovat ainakin hänen tyttärellään kestäneet Porvoon mukukiviä ryttyyttäessä, tylleröinen jo paahtoi menemään. Bonusta näissä oli myös se, ettei tarvinnut pistää Riimikkoa remonttikuntoon. Kärryt kiinnosti enemmän.

Lapseni oli aamulla itse valinnut vaatteensa, pintetta-mekon (pintetta =prinsessa) ja äiti kieputti kiukulla kiharat supersöpöiksi saparoiksi näillä kohtalokkailla seurauksilla:

Ryhmä kiinalaisia turisteja kuvaavat söpöliiniä yhdessä ja erikseen, luvan kanssa ja ilman. Jossain vaiheessa isä tajusi ottaa tilanteesta valokuvan, jotta mahdollisessa sieppaustapauksessa olisi jotain johtolankaa mitä SuPolle ojentaa.

Tiedä sitä sitten, mihin nämäkin kuvat päätyvät, mutta eikös siellä Kiinassa ole aika rankka nettisensuuri? Näin lohduttaa itseään tämä äiti, joka ei kuitenkaan voinut olla tuntematta tilanteesta jonkinmoista ylpeyttä.

Valokuvamallin rankasta duunista menimme toipumaan Zum Beispieliin. Sijaitsee hirveän näppärästi siinä Brumbergin myymälän vieressä. Lounas oli vallan herkullinen, myös natiaisen mielestä. Erikoiskiitoksen ansaitsee Runebergin torttujen myynti heinäkuussa, sopi kahvin kanssa mainiosti. Ja niille, jotka eivät Runebergin tortuista tykkää tiedoksi, että saa sieltä paljon muitakin herkkusia.

En tiedä, onko tämä aikuisille sallittu meininki ravintolassa?

Ennen ilmeisesti olin vaan ja ajattelin(ko?)

Tuossa menneellä viikolla kun sain viettää neljä ruhtinaallista päivää lomaa elämästäni ja kirmailin vapauden huumassa, mietin välillä, että missä vika kun ei ikävä juurikaan tunnu painavan tätä äiti-ihmistä. 

Istuin sohvalla pitkään vain kuunnellakseni sitä, että mitään ei kuulu. Mikään tavara ei liiku minnekään. Kukaan ei huuda äitiä. Valvoin yöt koska se oli vapaaehtoisesti mahdollista (ne dekkarit!). Katsoin kelloa aamulla ja päätin olla puolen tunnin sisällä sängystä nousemisesta ulkona vain, koska se oli mahdollista. Istuin kahvilassa lukemassa lehteä, hiljaa, yksin, lipittämässä lattea. Se oli ihanaa. Levittelin lehdet, kirjat, kaavat, pahvit, värikynät, kaikki erilaiset sakset ja kankaat pitkin olohuoneen lattiaa ja annoin ajatusten viedä käsiä. 

Ja ajattelin paljon. 

Siis paljon enemmän kaikenlaista, mitä normaalissa arjessa. Mietin, olenko kenties aikaisemmin todella välillä ajautunut yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen vain ajattelemaan? Tuntuu kuin edellisessä elämässäni olisi ollut paljon enemmän aivotoimintaa kuin nykyään, kun ajatukset juoksevat omat vaatteet-lapsen aamiainen-lapsen vaatteet-ulkoilu-kauppareissu-päiväunet-kahvi aaah ja vähän opiskelua-ruokaa-ulos-sisälle-nukkumaan -rataa. Päivästä toiseen sama kuvio. Mitä ihmettä aivoilleni on tapahtunut? Ei ole ihme, että välillä, liian usein sitä tulee tiuskaistua perheen toiselle aikuiselle turhan kärtsysti. Oma päänihän on aivan urautunut! Olen takakireä, mäkättävä tiukkis! Häh?!? 

Ja tämän tajuamiseen piti viettää muutama päivä yksin kotona. 

Alkaisin harkita retriittiä todellisena vaihtoehtona lomamatkalle, ellen tietäisi, että tällaista parin päivän kotirauhaa on varmasti luvassa vielä tulevaisuudessakin, eikä sen järjestäminen ole kuin ajoitus- ja neuvottelukysymys.

No onko minussa vikaa, kun en kovasti ikävöinyt? Tulin siihen tulokseen, että ei. Olen ehkä vain niin hyväuskoinen, että kun sain puhelun tai viestejä, että kaikki hyvin, niin uskoin vilpittömästi, että kaikki todella on hyvin. Ja sen verran olen yrittänyt tätä elämää opiskella, että kun joku asia on hyvin, en sitä sen enempää murehtisi, kokopäivämurehtija kun muuten luonteeltani olen. 

Rakkaita ovat molemmat, jokatapauksessa.

 

Haaste: millainen olin, mitä ajattelin?

Eihän tähän voi olla tarttumatta, niin karmaisevalta kuin se aluksi tuntuikin.

Kristaliinan alkuunsaattama blogihaaste millainen olit, mitä ajattelit on juurikin hyvä ja erikoisen haastava, kas kun siinä pitää muistella menneitä ilman että heti nakkaa tikkua silmäänsä. 

Voi tätä muistojen tomutusta! Alku lähti helposti liikkeelle, mutta sitten jatkossa seuraa valtavaa dramatiikkaa. Valitettavasti vanhimpia kuvia ei ole, koska käyttöjärjestelmäpäivityksestä johtuen skanneri oli irtisanoutunut, eikä ajurien uudelleen ja uudelleen asennus ole vielä tuottanut tulosta. Harmi, sillä kymmenen kiloa sitten -kuvat olisivat olleet ainakin omasta mielestäni ihan mainiota kuvitusta noihin alkuvuosiin.

Ja sitten aloitetaan:

Elokuussa 1999 olen ikionnellinen. Parin vuoden kovan pyrkimisen jälkeen yliopiston ovet avautuvat minullekin, ja juuri siihen the pääaineeseen. Olemme kämppikseni kanssa muuttaneet lähemmäksi yliopistoa ja odotan kovasti opintojen alkua. Olen työskennellyt koko kesän vanhassa hyvässä kesätyössäni, tehnyt sisäsiistiä toimistohommaa ja elokuussa, ennen opintojen alkua pidän muutaman viikon lomaa. Seurustelen kolmatta vuotta lukiorakkauteni kanssa, mutta ilmassa on eron merkkejä. Elokuu on kuitenkin lämmin ja illat pitkät istutaan Vartiovuorenmäellä juomassa siideriä ja valkkaria, tiemme eroavat vasta seuraavana kesänä. 

Järjestelen asiat niin, että pystyn suorittamaan pakkohaun (se laki, joka eväsi työttömyysturvan niiltä alle 25-vuotiailta, joilla ei ollut vielä ammatillista koulutusta)  inspiroimat merkonominpaperit loppuun, vaikka aloitakin yliopistolla. Siihen ei paljoa tarvita, ja jouluna valmistun. Sitä ennen, elokuussa 1999, ollaan kuitenkin Luonnontieteidentalo I suuressa luentosalissa kuulemassa rehtorin tervehdystä, tutustumassa uusiin opiskelijakavereihin ja opettelemassa roomalaisia numeroita niin että ymmärtää luentosalit muutenkin kuin äx-äx-vee-tikku-tikku-tikku -koodeilla.

                                                                                        *                  *                  *

Huhtikuussa 2003 biletetään vappua kotonani, samaan malliin kuin on biletetty varmaan joka ikinen torstai ja lauantai kuluvana lukuvuonna. Lukiorakkaus on taaksejätettyä elämää, eikä sen jälkeen ole tilalle tullut kuin nk. pussillinen irtsareita. Liian renttuja, liian sliipattuja, liian lihaksikkaista, liian sitä-sun-tätä. Käytän alkoholia niin paljon, että nyt kun jälkeenpäin ajattelen, ihan hirvittää. Me olimme usein hirveässä hihityslaskuhumalassa perjantain pakollisissa harjotuksissa. Jokatapauksessa, vappua juhlitaan railakkaasti, meillä on perinteisesti ollut kevätlukukauden viimeinen tentti vappuaattona ja tulokset on käyty iltapäivällä katsomassa jo siideripullot kourassa, ja jeeee, läpi meni jälleen kuin väärä raha. Juhlaan on siis aihetta.

Olen ollut edellisen lukuvuoden vaihdossa ja sen velttoilun innoittaman olen tehnyt opintoviikkoennätykseni kuluneena vuonna, melkein 60! Nyt ei Kela enää pääse ahdistelemaan opintomenestyksen kustannuksella. 

Ja toukokuusta 2003 olen edelleen samassa kesätyöpaikassa kuin jo viiden vuoden ajan, ja meillä on aivan huippumeininki! Pienen, mutta tiiviin porukan kesken järjestämme kesän kunniaksi juhlat, joiden seurauksena saan stalkkerin. Hän on jo näihin päiviin mennessä luultavasti luovuttanut, mutta tuolloin tuntui kamalalta. 

Kesä ja koko vuosi on suhderintamalla yhtä vuoristorataa. Valehtelin aikaisemmin, etteikö ketään olisi ollut. Oli yksi, mutta se on tässä kohdassa jo kovin haaksirikkoutunut tarina. Ja tällä kertaa se olen minä, joka ei osaa päästää irti. Vaikka minulle saapuu irtsareita oikein ruotsinlaivalla sekä lentäen, en vaan osaa antaa olla ja unohtaa. Ja taas yksi toisensa jälkeen, kun irtsarit aamulla mutisevat ”ehkä vielä nähdään?” käännän minä kylkeäni ja sanon ”ehkä kuitenkaan ei”. 

                                                                                              *                  *                  *

Maaliskuussa 2009 kaikki on toisin. Moneen vuoteen ei ole ollut yhtäkään irtsaria. Olen toipunut vakavasta masennuksesta, täyttänyt 30, teen työtä, jota on tarjolla vähän ja satunnaisesti, mutta joka rakasta ja joka vastaa koulutustani. Ja olen menossa naimisiin.

Kun tapasimme puolisoni kanssa neljä vuotta aikaisemmin, päätimme saman tien, että tämä oli tässä, voisimme saman tien kävellä alttarille. Emme muuttaneet heti yhteen, sillä siihen väliin mahtui elämämme eri kaupungeissa, yksi gradu ja muuta pientä, mutta suunta oli selvä. Maaliskuuhun 2009 mennessä oli aivan selvää, että tämä kestää niin myötä- kuin vastamäkiä, ja olihan suuri osa ystävistämme jo menneet naimisiin, saaneet lapsia, ja olipa joku jo ehtinyt toiselle kierroksellekin. 

Maaliskuussa suunnittelin kesän työkeikkoja ja yhteistä lomaamme ennen häitä, olisin poissa Suomesta kaksi ja puoli kuukautta. Ennen häitä. Oho. Kutsut postitettiin Hki-Vantaan lentokentältä. 

                                                                                               *                  *                  *

18.9.2009. Olen mennyt aika tasan kaksi viikkoa aikaisemmin naimisiin, ja olen edelleen ikionnellinen. Häämme oli juuri sellaiset kun olimme toivoneet. Ilman stressiä, ilman suuria puheita, vain meille tärkeitä ihmisiä (ja ne pakolliset sukulaiset), hyvää ruokaa ja juomaa sekä musiikkia. Olemme taktisesti maininneet kutsuissa hotellihuonekiintiöstä hotellissa, joka on eri kuin meidän. Olin löytänyt hääpukuni tuurilla vain vajaata kuukautta ennen vihkimistä. Olimme teettäneet sormukset. Aurinko paistoi ja oli todella lämmin syyskesäinen päivä. Meillä oli sanalla sanottuna ihanat häät. 

Kaksi viikkoa rouvana on kuitenkin vielä niin lyhyt aika, että minä, joka en rumakäsikompleksini takia juuri koskaan ole käyttänyt sormuksia, unohdan välillä vihkisormuksen kotiin. 

                                                                                              *                  *                  *

17.7.2010 olen Sevillassa, 13 vuotta edellistä visiittiäni myöhemmin. Syksyllä vastaanotan viran, joka sijaitsee kolmensadan kilometrin päässä kotoani. Mutta Helsinki on väsynyt minuun ja minä Helsinkiin. Tekee hyvää päästä pois ainakin vähäksi aikaa. Ja sitäpaitsi, minä haluan lapsen. Vuosi kuluu matkustaessa, reilu puoli vuotta lasta tehdessä. Kun ei asu pysyvästi samalla paikkakunnalla puolisonsa kanssa, lapsen saamisen toivominenkin on melko suunnitelmallista. Mutta tähdet ovat kuin ovatkin puolellamme.

Vähän myöhemmin kesällä saan tietää, että pääsen opiskelemaan lapsuuteni haaveammattiin. Opinnot sattunneista syistä vähän lykkääntyivät, mutta vahinko alkaa olla jo otettu takaisin.

                                                                                             *                  *                  *

Vuodesta 1999 hiukseni ovat lyhentyneet ja ohentuneet, muuttuneet punaisesta tummempaan ja vaaleampaan, välillä on ollut otsis, välillä ei. Vyötärön ympärys on leventynyt ja kengät vaihtuneet korkkareista matalampiin. Pitkään vastustin pillifarkkuja, mutta nyt käytän sujuvasti niitäkin. Rakkaus mekkoihin ja vaaleaan luomiväriin on säilynyt.

Välillä on mennyt monta vuotta, että on tajunnut, mitä varten jotkut virheetkin on kuitenkin pitänyt elää huolella.

Loma äitiydestä ja paluu arkeen

 

Viikko sitten alkoi oma kesälomani, kun puolisoni lähti tylleröisen kanssa vanhempiensa luo ja minä jäin kotiin nukkumaan univelkoja ja tekemään kesäopintoja. 

Miten siinä sitten kävi? Noh, sanotaan vaikka, että opinnot elivät koko ajan ajatuksissani niin, että kyllä mielestäni nyt on jo aivan oikeutettua sanoa että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. 

Luonnollisesti hyväksi loman aloitukseksi säntäsin heti kirjakauppaan ja viihtyin siellä kauan ja hartaasti. Lähtiessäni kassissa oli tietenkin yksi uusi kirja ja näitä:

Kuva

Eläinnaamioita niihin hetkiin, kun raivokääpiötä ei hiljennä muu kuin totaalinen yllätys.

Seuraavaksi vapauden huumassa kirmasin baariin, kiitos R. seurasta! Tekisi mieleni ehdottaa, että pian uudestaan, mutta kun realiteetit ovat nyt nämä, niin haaveksi se aika isolla todennäköisesti lyhyellä aikavälillä jäisi. Lisäksi luin yöt läpensä ruotsalaisten naisten kirjoittamia dekkareita. Ei ole Camilla Läckbergin, Åsa Larssonin tai Anna Janssonin voittanutta ja siinä samalla pystyin hyvin virkistämään kohta jo aivan puhkiruostunutta ruotsiani. Nukuin aamuisin yli kymmeneen (koska yöt piti lukea dekkareita!), söin pastaa pestolla höystettynä ja vuohenjuustosalaattia (niitä ruokalajeja, joita miekkoseni ei laske pääruoiksi) ja kuuntelin sekä hiljaisuutta että Leonard Cohenia. 

Sen sijaan, että olisin sijoittanut koulutarvikkeisiin, ostin itselleni raitapaidan Marimekosta ja tylleröiselle nämä:

Kenkiä (äidin) tarpeeseen. Mutta kun ne oli niiiiiin söpöt!

Oikeastaan on aika vapauttavaa, että voi kääntää kenkäfriikkiytensä lastenkenkiin sen sijaan, että olisin vaikka Parikan ikkunassa kuolaamassa uusia Parikoita, vaikka entisenikin ovat ihan täydessä iskussa. Ja sen sijaan, että olisin näperrellyt niitä koulujuttuja ja naputtanut raportteja niistä, kävinkin niittipyssy tanassa tällaisen keittiössä lymyilleen projektin kimppuun:

Tuolien uudet vaatteet.

Pikkutuoleja on aikaisemmin peittänyt valkoiset huput, mutta nyt on toinen ääni kellossa. Alunperin piti ostaa jotain hillittyä raitakangasta, mutta tämä oli sitten se mihin päädyin. En edelleekään taida olla kovin hillitty tai hallittu muualla kuin päiväunelmissani.

Ja neljä päivää myöhemmin, juuri ennen ikävän iskemistä palasivat matkalaiset kotiin.

Kotiinpalun kunniaksi tehtiin herkkupurilaisia, käytiin testaamassa (taas!) Lintsin alle metrin mittaisille sopivat laitteet ja syötiin iltapalaa puistossa. 

Ei ole pikaruokaa tämä, kun lihankin pitää maata uunissa neljä tuntia ennen ruokailua.

Jipii! Eikä haittaa, vaikka välillä vähän pisaroi.

Iltateellä puistossa, mukana myös marjainen Brita.

Ei siis niin kovin rankka paluu arkeen. Ja vielä tässä lomaillaan koulujen alkuun saakka. Ainoa, mistä nyt pitää luopua, on tämä rikkaan leikkiminen ja ostoksilla käynti. Kun ei vuoteen tee muuta kun käy koulussa ja töissä, niin tämä tuntuu taas aivan entiseltä elämältä, johon olisi niin helppoa taas tottua. Mutta ei. Rahat ovat menneet, leivon siis kakkuja!

Kädet hikoo ja poskia kuumottaa, iiik!

Sydämen syke nousi puolella, kun tajusin, mikä tuossa bannerissa vilkkuu: sehän on Pedro Almodóvarin uuden elokuvan mainos! Pedron, rakkaan Pedroni!

Harvoin vieras mies saa minut näin sekaisin. Mutta siihen on syynsä. 

Tutustuin Pedroon vuonna 1997, 19-vuotissyntymäpäivilläni, joiden viettoa aloiteltiin käymällä kaveriporukalla leffassa. Elokuva oli nimeltään Carne Trémula (Lihan Värinä), teatteri oli Sevilla Alameda Cine ja se oli menoa. Rakastuin Pedroon siltä istumalta. Käsittämätön juoni, oivalliset näytelijät, herkkä ohjaus ja inhimillinen ote veivät minut kokonaan. Sen jälkeen Pedrolla on ollut paikka rinnassani, ja aina kun kuulen hänestä jotain uuttta, sydämeni heittää voltin. 

Pedro tuli elämääni hetkellä, jolloin tapahtui paljon. Olin lähtenyt lukion jälkeen Espanjaan, kasvamassa ahdistuneesta lukiolaisesta omaksi itsekseni, keskellä vierasta kulttuuria ja uusia kavereita, joista parista tuli sydänystäviä välillämme olevista kilometreistä ja vuosista huolimatta ja tein paljon asioita, joista olin vuosia unelmoinut. Ja sitten tapasin Pedron. 

Minun Pedroni on paljon muutakin kuin elokuvaohjaaja. Pedron nimi tuoksuu aamuilta, pakokaasuilta, roskapusseilta kadunvarressa, valkosipulilta ja kahvipaahtimolta. Pedro näyttää vihreiltä ikkunaluukuilta, Virgen Macarenan kyyneleiltä, vanhalta huoralta parvekkeellaan ja nunnilta vastapäisen koulun pihalla. Pedro maistuu punaviiniltä, sitruunafantalta ja valkoiselta martinilta sekä viskikolalta, mustekalarenkailta ja pinaatilta. Pedro tuntuu nahkakengiltä, kostealta ilmalta ja kylmyydeltä, selittämättömältä ikävältä, poskipusuilta, halauksilta ja uudelta paidalta. Pedro kuulostaa naurulta ja huudolta, koiran haukunnalta ja musiikilta, yöltä ja kirkonkelloilta. Minun Pedroni on täynnä hyviä muistoja.

Juuri siksi Pedron jokainen uusi elokuva saa sydämeni läpättämään sanoin kuin kaikki vanhatkin. Niiden taiteellisista arvioista, jotka usein ovat yksinomaan ylistäviä viis, minulle Pedro tulee aina olemaan paras. 

Kuka lähtisi kanssani näkemään uutta Pedroa?

Oodi muotoileville alusvaatteille ja muille mukavuuksille

Kun maha hiukkasen pömpöttää

eikä reisienkään väliin ilmatilaa jää

niin apuun silloin ennättää 

mummokalsarit 

ja 

minimizerit.

 

Alushamekin paljon pelastaa

kun vaatteet saa hienosti laskeutumaan.

Se kauniisti muhkurat siloittaa

ja mekon ja topit istumaan saa.

 

Mikä kamala jalkojani koristaa

se kaikki päät kauhusta kääntymään saa

mutta apuun ryntää purkista 

Doven loistava voide itseruskettava.

 

Ja naaman laikut ja näppylät siloittaa

Tuubi Ardenin Lissukan kosmetiikkaa.

On seerumi sekaihoisen

kaunistus joka aamuinen.

 

Vaikka vuodet tekevät tepposiaan

jos on asenne kohdallaan

ei haitaa pienet kuhmurat

kun on apuvälineet loistavat.

<3

 

Tarinaniskijä

Pakastin mansikoita. Kello oli jo lähes yö, mutta sieltä vaan sitkeä pieni yövaloni taapersi pupu kainalossa keittiöön. Nappula kiipusti omaan tuoliinsa ja juttelimme siinä niitä näitä. Oliko matkalla kivaa? -joo-o. Oliko lentokoneessa hurjaa? -joo-o. Pelottiko? -ee-ei. Itiä pelotti. Joo vai, niinkö se isi sanoi? -Joo. 

Yhtäkkiä tylleröinen alkaa jutella muurahaisesta ja jostakusta Emmasta. Jaa, sanon minä. Missäs se muurahainen menee? -Tuolla, kato. Joo, niinpä näytää. -EMMA! Kuka Emma? Seuraa arvoituksellinen hymy. No mistäs se Emma osasi tänne tulla. -Laatikotta, sanoo tyttö ja osoittaa mansikkalaatikkoa. -Emma menee kalkuun! -Minnekä se nyt jo menee? -Tonne. Muulahainen piiloon. -Lähtikö ne nyt sitten molemmat? -Joo-o.

Keittiömme alkaa täyttymään muurahaisista, ampiaisista ja kaikenlaisista näkymättömistä tyypeistä. Lopulta tyttö ottaa pikkuisen lelubussin ja nukkensa kainaloon ja sanoo menevänsä nukkumaan. Peittelen kaikki vierekkäin, nuken, bussin ja lapseni.

Huomattavasti jännitävämpää oli maanantai-aamuna, koska silloin kuulemma kummitukset olivat yöllä piirrelleet hänen jalkoihinsa ja ovesta oli koko ajan tulossa mörkö, jolle isin piti kovasti sanoa: Ei saa tulla! 

Pienen lapsen puheen kehittyminen on äärettömän mielenkiintoista, ainakin näin (muka)lingvistin silmin, ei kun korvin. Tähän asti kaikki on mennyt niinkuin joskus vuosia sitten jollain kurssilla olen opiskellut, mutta nyt kun juttuihin alkaa tulla sisältöä, avautuu ovi aivan uuteen maailmaan. Melko mielikuvitukselliseen.

Retail therapy äidille (lapsen kanssa reissussa, osa III)

Mitä tapahtuu, kun pihiäkin pihimpi äiti, joka on pantannut salaisia shoppailuhimojaan herra ties miten pitkään, saa kesälomarahaa muutaman satasen, lasillisen kuohuvaa ja muutaman tunnin omaa aikaa Berliinissä? 

No tietenkin tämä:

Parit kengät, 5 paitaa, trenssi, ”kylpymekko”, farkkulegginsit ja valkoinen kesämekko. Kuvasta puuttuu ne kengät, jotka tarttuivat matkaan heti ensimmäisenä päivänä. Ja miksi ne tarttuivat mukaan, niin varmaan jokainen rahapulasta välillä kärsivä äiti tajuaa, että jos uudet SuperFitit saa 19€ hintaan, niin ne on otettava!

Miten ne jotenkin vaan ikäänkuin huutavat päästä luokseni? Etenkin jos ne ovat -50% – -70% alennuksessa? Kuvan Primigin nahkakengät 16€ ja SuperFitit (otin sitten toisetkin, vähän isommat) 19€. Häh, kävin COSilla? Yleensä en jaksa reissussa käydä sellaisissa kaupoissa, mihin pääsen Suomessakin, mutta jotenkin siinä hötäkässä nämä jäivät näppeihin eivätkä enää irronneet (valkoinen mekko ja sinikauluksinen paita). 

Pikkutytön trenssi, 12€, miten sen nyt olisi voinut jättää? Ja minä olen siis äiti, jonka mielestä puistovaatteet ja kaupunkivaatteet erikseen. Ja tuo froteemekko, mitä ihmettä? Mutta kun kaikilla pikku saksalaistytöilläkin oli… 

Ja yksivärisiin paitoihin on tarkoitus silitellä kuvia tuosta allaolevasta Gamagon Iron-On -kirjasta. 

Nämä ostettiin hillityllä koko perheen lelu- pyörä- ja paperikauppakierroksella. Seuraavalla pyöräkauppakierroksella haaviin tarttuikin sitten myös pyörä… yllättäen pikkuiselle.

Ja saihan se äiti-ihminen sijoitettua myös vähän itseensä:

Uudet farkut, paita ja toppi. Ostettu periaatteella: Haluaa heti pukea päälleen.

Hupahassu printti topissa.

Kävin myös Idee:ssä, näpertelijän paratiisissa. Sieltä haaviin tarttuivat alla näkyvät kirja ja lehti. Ei muuta kuin askartelemaan! Kankaat ovat kaikki Friedrichshainilaisista kangaskaupoista, puolet tuosta ihastuttavasta Nähkontorista.

 

Saalis Nähkontorista.

Aivan liian houkuttelevat kankaat Gärtnerstraßelta, Dollyrockeria melkein vastapäätä sijaitsevasta lelu- ja kangaskaupasta, jonka nimeä en valitettavasti muista. Edit. Liike on nimeltään Frieda Hain, leluja ja värikkäitä puuvilla-/trikookankaita. 

Ja tällainenkin ihme oli ilmestynyt meidän parvekkeelle poissaollessamme!

Ja hyväksi lopuksi tämä ihminen, jonka mielestä Berliini ei houkuttele shoppaamaan listaa vielä omat täsmävinkkinsä ja lempparinsa:

  • Luonnollisesti Alexanderplatz ja sen ympäristö: löytyy sekä Alexa Centerin tyyppistä ketjukokoelmaa että AusBerlinin kaltaista uniikimpaa näkemystä.
  • Kurfürstendamm – jos aikaa on vain yhteen ja budjetti kohdillaan.
  • Wilmersdorfer straße  Kätevästi kaikki kävelymatkan päässä, plussaa mahtavasta TK Maxxista. Myöskin mukavan kävelyn etäisyydellä Savignyplatzilta, jossa myös aika mukava meininki & kivoja ruokapaikkoja.
  • Kastanienallee & ympäristö, sunnuntaisin Mauerparkin kirppis on ehdoton, vaikka vain Flammkuchen ja tunnelman takia. Second hand -paratiisi.
  • Wühlischstraße – Gärtnerstraße – Boxhagener straße ja niiden ympäristöt Friedrichshainissa. Edullisia ja ystävällisiä ravintoloita, pieniä putiikkeja ja tietenkin ne 3,90€ mojitot Simon-Dach-straßella. Tänne vaan palaan uudestaan ja uudestaan. Täällä työnnellään lastenvaunuja, juodaan kaljaa pullosta, syödään terassilla vaikka sataa ja vierekkäisistä kaupoista voi saada Ferm livingin tapetteja ja intialaisia batiikkiriepuja. Oma suosikkini on  Prachtmädchen, jossa nimestään huolimatta myydään myös miesten vaatteita. Viimeistään eläkkeellä ostan näiltä nurkilta sen Samuli Putronkin mainostaman kämpän Berliinistä.

Näin siis voi käydä, kun shoppailupeto sisälläni pääsee valloilleen. Enkä kiellä, oli mahtavaa. Ja tässä yhteydessä jätän häveliäästi vähemmälle hehkutukselle sen, miten edullista kosmetiikka on etenkin Rossmannilla ja DM:llä ja miten paljon sitä noista haalin, kuinka löysin Vichyn BB-voidetta paikallisesta apteekista Suomea kympin edullisempaan hintaan ja miten ylioppilasvuoteni lempituoksu marssi parillakympillä myös matkakassiin.

Eläköön elämän pienet turhuudet, tarpeelliset kengät ja etenkin kuohuviini, jonka voimalla tämä nainen ponnistaa aina vain kohti huimempia saaliita saavutuksia !

Aikaisemmista poikkeava kaupunkiloma (lapsen kanssa reissussa, osa II)

 

Tätä opusta emme sitten kuitenkaan lopulta ostaneet.

Laskeutumisraivarista selvittyämme ja varmistettuamme että lapsen kärryissä kaikki osat ovat ehjiä ja tallella, päätimme ottaa taksin. Hetken aikaa sekaisella Tegelin kentän ”sisärenkaalla” horjuttuamme ystävälliset taksiasemaoppaat (!?) järjestivät meidät kyytiin, vieläpä sellaiseen, jossa oli turvaistuin, ja niin matka kohti vuokra-asuntoamme alkoi. Tässä kohtaa en voi olla hehkuttamatta Airbnb:tä, josta asunnon vuokraaminen oli helppoa ja lopputulos toivotunlainen. 

Perillä meitä vastassa oli ihanainen Anna poikaystävänsä kanssa, jotka molemmat auttoivat tavaramme taksista viihtyisään pikku asuntoon Prenzlauer Bergissä. Asunto vastasi kuvausta aivan pilkuntarkasti, ja Anna oli printannut meille valmiiksi muutamia karttoja alueelta, ja merkinnyt niihin kaupoja, ravintoloita jne. Asunto oli todella mukava ja kotoisa ja mikä tärkeintä, siellä oli jääkaappi, ei suinkaan meidän oluita, vaan pikkuihmisen maitoa varten (no oli meillä siellä jääkaapissa sittemmin myös sekä olutta, siideriä että sektiäkin).

Vuokrasimme asunnon etenkin siksi, että meillä olisi keittiö käytettävissä. Ei niinkään siitä syystä, että olisimme itse joka päivä kokkailleet, vaan lähinnä siitä, että lapsen ruokkiminen olisi niin helpompaa. Berliinissä ulkona syöminen on kuitenkin hyvin edullista, ja monissa ravintoloissa sai n. 3,50€ hintaan lapselle, ei suinkaan niitä ikuisia ranskiksia, vaan melkein minkä tahansa annoksen listalta lasten kokoon sovitettuna. Tylleröisen ensimmäinen päivällinen olikin lähi-Thain kanaa keltaisessa curryssä (hyvin maistui). Mukavaa oli myös se, että monissa paikoissa lapsen annoksen syömättä jääneen osan sai mukaansa, joten siitä sai kehitettyä sitten seuraavana päivänä lapselle lounaan.

Meille kehittyi oma lomainen päivärytmi. Kun ennenmuinoin syöksyimme hotellin aamiaiselta suoraan jonnekin museoon/mielenkiintoiseen paikkaan, nyt kaikessa rauhassa söimme aamiaisen, pakkasimme pienet eväät lapselle ja lähdimme puistoon/bussiajelulle/jonnekin, missä tylleröinen saattoi kävellä. 

Ainakin äidin mielestä aivan käsittämättömän hauskannäköisiä kiikkuhärveleitä.

Lapsestamme paljastui melko sitkeä taapertaja, joten turvavaljailla varustettu reppu osoittautui korvaamattomaksi hankinnaksi. Tyttönen nökötti seisaaltaan millon täydessä bussissa, milloin raitiovaunussa ja halusi kävellä häkellyttävän pitkiä matkoja. Manducakin oli mukana, mutta sen käyttö osoittautui juurikin niin hermostuttavaksi, että jossain vaiheessa kirosin myyväni sen ensimmäiselle vastaantulijalle. Tarinan opetus: jos lapsi ei ole tykännyt aikaisemmin riippua Manducassa, se tuskin tulee ihastumaan siihen yhtäkkiä reissussakaan.

Kahvilla sillä aikaa, kun isi selasi vinyylejä.

Loma lapsen ehdoilla ei tarkoita sitä että lapsi sanelee jokaisen kadunkulman, josta käännytään, vaan sitä, että mennään niin että kyyneleitä valuu mahdollisimman vähän jos ollenkaan, nälkä ei kaiherra pienimmänkään matkailijan vatsaa ja että päiväunet saa vedellä rauhassa. Me olemme siitä onnellisia, että lapsi nukahtaa kärryihin kun on tarpeeksi valvonut, syönyt ja saanut tarpeeksi juodakseen. Ja sen jälkeen meillä oli usein ruhtinaalliset pari-kolmekin tuntia aikaa, jonka useinmiten kulutimme rauhassa lounastamiseen. Berliinissä lounasaika jatkuu usen neljään saakka, joten rauhallinen vanhempien lataustauko onnistui kätevästi, vaikka nappulan päiväunille taipuminen olisi vähän venähtänytkin.

Flammkuchenia Mauerparkin kirppiksellä.

Pieni lapsi on siitä mukava matkakumppani, että koska hänelle kaikki on uutta ja ihmeellistä, mitään sen kummempia viihdykkeitä ei kaivattu. Uudet puistot ja etenkin suihkulähteet, korkeat rakennukset ja kaksikerroksiset bussit sekä KaDeWe:n leluosasto ilahduttivat ja ihmetyttivät pientä kosmopoliittia. (Ja sieltä leluosastolta ihan kaikkea mitä lapsi, tai siis äiti haluaa, ei kuitenkaan tarvitse ostaa.)

Monenlaista paperitilpehööriä Mauerparkissa. Valas lähti mukaan.

Emme nyt testanneet lapsen viihtyvyyttä museoissa muuta kuin Charlottenburgin linnan puistossa sijaitsevassa pienessä posliinimuseossa, joka ei ollut hänestä järin kiinnostava. Harkitsimme Ishtar-portin moikkaamista, mutta sen sijaan kävimmekin sytyttämässä kynttilän Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirchessä. Suurin sijoitus lapsen viihdytykseen oli käynti Berlin Zoossa. 

Jättisaippuakuplien puhallutusta Hackesche Marktilla.

Meillä ei ollut mitään tarkkoja lomasuunnitelmia. Oli mukavaa viihtyä ulkona, antaa lapsen tallustella omaa vauhtiaan kun ei ollut kiirettä minnekään ja lopulta saada itse syödä rauhassa. Ravintoloissa ja kahviloissa suhtauduttiin lapseen erityisen asiallisesti, mikä ilahdutti meitä vanhempia. Meno leikkipuistoissa oli rentoa ja miellyttävän rauhallista. 

Luulen, että jos tylleröinen vaan muistaisi listata, olisivat hänen suosikkinsa Berliinissä olleet:

  • Volkspark Friedrichshain 
  • Berliinin eläintarha (kävimme vain lännenpuoleisessa)
  • Wasserturmin ja Kollwitzplatzin leikkipuistot
  • Altes museumin edusta ja etenkin sen suihkulähde
  • Neptunbrunnen
  • Galleria Kaufhofin leluosaston puhuva nalle
  • Kaksikerroksisen bussin toinen kerros
  • Mikä tahansa kulkuväline ”meidän vuoro!!!”
  • Joutsenten ruokkiminen ja piknik Charlottenburgin linnan puistossa
  • Lähikaupan herkkupisteen oliivit​

Volkspark Friedrichshainin hauska hellepäivän viilentäjä.

Ekaa kertaa lentokoneessa (lapsen kanssa reissussa, osa I)

Olemme palanneet. Pienen mutkan teimme vielä lähes heti kentältä, mutta sen seikkailu jouduimme kuitenkin nyt katkaisemaan vähän aikaisemmin pienen kuumepotilaan ja ehkä myös oman matkaväsymyksen sekä puhtaiden vaatteiden puutteen vuoksi.

Mutta palataan Berliiniin. Ihanaan, rentoon, moninaiseen, kauniiseen, herkulliseen, alati kiehtovaan ja etenkin hillityn ystävälliseen Berliiniin (nyyh, kunpa voisin palata heti).

Tämä oli meidän ihka oikea ensimmäinen pidempi ulkomaanmatka, jonne ei lähdetty laivalla. Ja minä jännitin lentämistä kuin olisi ollut muurahaisia alkkareissa. Että miten se lapsi pysyy paikallaan (no aika vaikeasti, mutta pysyi)? Mitäs jos sen korviin sattuu (no ei sattunut)? Mitäs jos se taklaa lentoemot ja karkaa ohjaamoon ja lentokone putoaa ja sitten kun se ei saa niin se huutaa kuin hinaaja (mitään näistä ei pientä raivokohtausta lukuunottamatta tapahtunut)? 

Ja luonnollisesti iltaa ennen lähtöä kipitin apteekkiin syvät kurtut otsassa ja ostin ripulijuomaa (ööö koska EMME olleet lähdössä pakolaisleiriin), puuduttavia korvatippoja (”ne eivät kyllä ehkä lentokoneessa auta, kun ovat tarkoitettuja korvatulehdukseen” sanoi farmaseutti, johon minä: ”meidän tuurilla sekin on huomisaamuksi hankittu”), sekä maitohappobakteereja (pakkaus tuli avaamattomana takaisin, meillä on rautaiset mahat ja oho, unohtui syödä). 

Päivää ennen lähtöä tylleröinen ilmoitti, että ei ole tulossa lentokoneeseen. Pienen neuvottelun jälkeen hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että lähtee kuitenkin, kun isi ja äitikin lähtee. Juttelimme lentokoneista etukäteen ja katselimme niiden kuvia netistä, mutta kyllä oikeassa lentokoneessa oli sitten tylleröisen sanojen mukaan ”tosi huljaa” ja ”huiiiiii huljaa”. Mutta ikkunasta näkyvät pikkuautot ja -talot veivät nopeasti mukanaan.

Vaikeinta oli pitää nappulaa sylissään lähdön ja laskutumisen aikana ja kiepauttaa lapsonen siihen aikuisen sylivyöhön. Mainitakoon tässä, että puolisoni pelkää lentämistä kuin ruttoa, ja hänestä on nousu- ja laskuvaiheessa yhtä paljon iloa kuin kävystä jalkapohjan alla. Hyvä puoli on kuitenkin se, että hänellä on muuten aimo annos seikkailumieltä sekä alati venyvät lehmän hermot. 

Väsyttää mutta ei nukuta, ja hirveesti tekemistä muutenkin.

Hyvä homma ei myöskään ollut se, että vaikka lentoaikataulu oli muuten hyvinkin mukava keskellä päivää -aika, se osui juurikin keskelle tylleröisen päiväunia, jotka sitten menomatkalla jäivät välistä, mikä aiheutti melkoisen pikaraivarin juuri siinä kohtaa, kun olisi ollut viimeiset hetket vetää päikkärit ennen laskeutumista. Mutta yksi päivä ilman päikkyjä sinne tai tänne. Paluumatkalle lähdimme sen verran ajoissa, että sain nukutettua kääpiöistä kolmisen varttia kentällä.

Maito ja naksut eväinä riittivät oikein hyvin. Mitään sen kummempaa erikoisviihdykettä meillä ei ollut. Kun tekee check-innin ajoissa kotona, sylilapsen kanssa matkustavalle tarjotaan automaattisesti (ainakin AirBerlinillä) paikkaa eturivistä, mikäli tilaa vielä on. Siinä mahtuu vähän tepastelemaan ja säheltämään lennon aikana. Turvaohjeläpyskä oli erittäin mielenkiintoinen, sillä siinä oli ”liukumäen” kuva. Vähän vaikeampaa olikin sitten selittää, miksi liukuminen siitä mäestä ei olisi ollut kovin toivottavaa…

Kaikenkaikkiaan, uskallan varmasti nyt lentää kersnaakkelin kanssa vielä joskus tulevaisuudessakin.