Äiti (urheilu)puistossa

Huolimatta siitä että naama kukkii, tunnen itseni vanhaksi. Kesä selkeästi valvottaa sekä äitiä että lasta. Lisäksi liikunnan määrä on molemmilla varmaan triplaantunut. Nyt ei ole voinut huono sään varjolla katsoa Myyrää sekä Ellaa ja Aleksia, nyt pitää käydä puistossa.

Onneksi tuossa vieressä on mukava puisto. Se, että onko se mukava vaikka 9 viikkoa putkeen joka päivä kaksi kertaa (no, pientä liioittelua ilmoilla, mutta hei, viikko takana ja mä olen jo aivan valmis), onkin sitten asia erikseen.

Puolitoistavuotias, ainakin tuo meidän, tarvitsee selkeästi riehumista ulkona vähintään n. 3-5 tuntia vuorokaudessa. Se on kuulkaa pitkä aika hiekkalaatikon reunalla. Välillä tietenkin pitää lykkiä keinua, pelata palloa ja seistä itsekin jääkylmässä kahluualtaassa pitämässä huolta siitä, ettei jälkikasvu vedä vettä henkeen, mutta ennen kaikkea äidin pitää kiipeillä kiipeilytelineessä. 

Puistossa on siis oletettavasti vähän vanhemmille kuin puolitoistavuotiaille suunnattu kiipeilyhärveli. Nappula pääsee kuin pääseekin kiipeämään siihen ylös omin avuin, vaikka elättelin toiveita, että tämän huipun saavuttaminen olisi koittanut vasta vuoden kuluttua. Harmi vaan, että tähän rippusilloilla, roikkuvilla tikkailla, köysi- ja kiipeilyseinillä sekä liukumäellä että tunnelilla varustettuun monitoimivekottimeen kersnaakkeli on juuri sen verran pätkä, että ylös kavuttuaan matka katkeasi aika ikävästi n. metrin pudotuksella takaisin maan kamaralle, ellei tämä atleettinen äitimuori köpöttelisi nöyränä perään. 

Ja siellä sitä sitten silpataan. Pitkin köysien varassa roikkuvia tikkaita, joiden puolessavälillä lapsi aina kiljaisee: ”TAKAISIN”, johon minä epätoivoisesti tosella kädellä köydessä killuen, toisella kädellä lasta ”tukien”, että juu ei tule tapahtumaan, ainoa mahdollinen suunta on eteenpäin. Sitten kun on onnistuttu tästä lähes indianajones -tyyppisestä suorituksesta, pitää kontata vielä tunneliin, olla juuttumatta kiinni ja sen jälkeen jännittää, onnistuuko lapsi valitsemaan polun oikealle, joka johtaa liukumäelle, vai vasemmalle, josta seuraa äkkipudotus runsaan puolentoista metrin korkeudesta maan kamaralle. 

Koska lapsi tärskähti keväämmällä aika pahasti selälleen liukumäestä, ovat ne kaikki nyt pieniä vihollisia, jotka kuitenkin vetävät puoleensa magneetin lailla. Joten kun olen hilannut ahterini ulos kiipeilytuubista, alkaa tiukka ajatustenvaihto siitä, lasketaanko mäki alas vai ei. Koska se on tässä vaiheessa ainoa reitti alas, lasketaan mäki joskus ihan sylikkäin.

Huolimatta siitä, että ylhäällä pelottaa, sieltä halutaan takaisin ja liukuminenkaan ei lopulta enää kiinnosta, arvatkaa vaan, mitä seraavaksi kuuluu?

ÄITI! UUDESTAAN!

 

11 kommenttia artikkeliin “Äiti (urheilu)puistossa

  1. Heheh, meidän lähipuiston kiipeilyteline on onneksi sitä kokoluokkaa että sitä voi kiertää ympäri lasta samalla valvoen eikä tarvitse miettiä, mahtuukö äässini kustakin kolosta eteenpäin. 😀

    • No hehheh vaan 🙂 Ja kun mä olen niin onneton pätkäkin vielä, että en yllä tuossa meidän härvelissä edes niihin matalimpiin vaaranpaikkoihin, niin pakko vaan mennä perässä. On se varmaan kaunista katsojille!

  2. Mulla oli kyllä melkein jännät paikat tänään Sorsapuistossa, kun hivuttauduin yhteen tunneliin tarkistamatta sen yhteensopivuutta takamukseni kanssa. Mutta mahduin! 

    Töissä joskus, ollessani ehkä kuudennella tai seitsemännellä kuulla raskaana, olikin vähän vaikeampaa päästä läpi sellaisesta lasten kankaisesta ryömimistunnelista. Oli työkavereilla hauskaa siinä katsellessa. 

    • Hahahaaa, joo. Vinkkinä niihin kankaisiin ryöministunneleihin, että aikuinen pääsee niistä parhaiten läpi nousemalla pystyyn ja ikäänkuin riisumaan sen tunnelin päältään. En kyllä millään tajua, että miten siitä voi selvitä raskaana. Mutta te tarhantädit yms. olettekin ihmeitä maan päällä <3

  3. Ei varmaan saisi, mutta minua nauratti täällä ihan hirveesti tätä lukiessa! 😀 Sorry, mutta kun voin vaan niin elävästi kuvitella tuon tilanteen… Meillä ollaan vielä melko varovaisia puistoilijoita, mutta koko ajan rohkeampia kyllä. Eli syksyllä saattaa viimeistään minunkin hymyni hyytyä!

    • Juujuu, kyllä muakin nauratti vieä syystalvella, kun katselin yhden lapsosen tarhakaverin isän temppuilua samaisessa härvelissä. Että ei ikinä. Ja katsos vaan… Ja kyllä tämä tarina oli ihan hekoteltavaksi kirjoitettu 🙂 Itseäni ei kyllä juuri nyt kamalasti naurata, hirveä kuhmu sääressä kiipeilyurakan seurauksena.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *