Luopumisen tuskaa

Puolitoistavuotias on oppivainen. Ja omapäinen. Kaikki on minun, sekin, mikä oikeasti ei ole. Kaikella ja kaikilla on oma paikka. Ja oma vuoro, on kysymys sitten vessassakäynnistä tai liukumisvuorosta liukumäessä. Puolitoistavuotias on hurmaava jutellessaan pieniä tarinoitaan ja toistaessaan kaiken, mitä muuta sanovat. Aivan oikein, kyllä myös ne voimasanat.

Vaikka pienen ihmisen murheet ovat pieniä, vaikka nyt maidon kaatuminen/kaataminen, kakka vaipassa tai olohuoneen lattialla tai juuri istutetttujen basilikantaimien totaalinen hukuttaminen, ja ne unohtuvat nopeasti on muutama asia, jotka eivät puolitoistavuosiaan norsunmuistista pyyhkiydy sitten millään. Yksi niistä on luopumisen tuska. 

Pahinta on puistossa. Lähdetäänkös kotiin, minä kysyn suostuttelevasti. EI, on vastaus. Miksi ihmeessä kysyn lapselta? Sitä miettiessä… Eikös se vanha sanontakin sano, että kysy lapselta, niin saat aina väärän vastauksen? 

Kun olen aikani kysellyt, ollan hyvästelty moneen kertaan liukumäet ja keinut, lähdetään. Ja silloin se alkaa. Pieni draamakuningatar heittäytyy polvilleen keskelle puistoa, levittää kätensä sivuille ja läväyttää ne sitten kasvoilleen huutaen samalla EIEIEIEIEIEIEIEI! Seuraa heittäytyminen selälleen, ja kun minä menen nostamaan pientä kiljuvaa lankuttajaa alkaa sydämiä kouraiseva ÄLÄLÄLÄLÄLÄLÄLÄLÄÄÄÄ! Lopulta minä vain kannan karjuvan ja kiemurtelevan nappulan kotiin, onneksi matka ei ole pitkä. Sillä hetkellä kun astumme rappukäytävään, loppuu huuto ja kiemurtelu kuin seinään. Aurinko paistaa jälleen jälkikasvuni kasvoilla.

Muistan, kun lapsetonna mieheni kanssa juttelimme kauhusta väristen, että miten ihmeessä niistä kaupan lattioille heittäytyvista karjuvista pikku kaarijousista oikein selviää. No nyt tiedän, että ihan helposti, jos kaupassa ollaan kolmistaan. Nakataan lapsi olalle ja kannetaan se ulos. Ja kyllä siinä usein saa mennä itseensä, onko väsyneen lapsen kanssa pakko hoitaa koko viikon ruokaostokset. Mutta välillä on. 

Lastahan ei minkään modernin kasvatusoppaan mukaan saa jättää yksin tuskaansa turhautumaan. Lapsen tunteet on nimettävät, on selitettävä huutolankuttajalle, että nyt sinä olet pettynyt ja harmissasi ja väsynyt ja surullinen ja kyllästynyt ja mainitsinko jo että äärimmäisen pettynyt ja turhautunut, mutta nyt tästä selvitään yhdessä, äiti kestää, isi kestää, maailma ei romahda eikä mitään pahaa tapahdu, vaikka äiti nyt kantaa sinut ulos. 

Sitä vaan mietin tässä, että kun se lapsi oppi kertasanomisella sanomaan ”valotolppa”, että olisipas liian yksinkertaista, että jos se kerrasta, parista tai edes kymmenestä oppisi tunnistamaan sen turhautumisensa…

6 kommenttia artikkeliin “Luopumisen tuskaa

  1. Heh heh. Perästä tulette siis 😉

    Taisin nimetä tämän vaiheen (ja jutun) samalla otsikolla, eli ymmärrän NIIN täysin tunteesi. -Mutta hyvät uutiset ovat se, että meillä meni parissa-kolmessa viikossa ohi. Tsemppiä!

    • Ok, kiitos tsempistä. Valaa kyllä toivoa, että jos parissa viikossa…  Tätä on kyllä nyt kestänyt ainakin puolitoista kuukautta, niinkuin sillon jouduitte ikävästi todistamaankin :/ Että josko tämä nyt tästä pian.

  2. Voi apua, meillä alkaa nyt jo tässä 1v2kk iässä olla jonkinlainen Vaihe menossa. Kaarijousihuudot ovat käyneet meilläkin tutuksi. Tavaroihin kiinnytään välillä ihan hirveesti, mutta pahinta on jos yritänkin tehdä jotain omia juttuja kuten syödä tai sitten siivota, siitä poika hermostuu heti. Eli jos nyt jo on välillä ihan neuvoton olo, niin mitäs sitten kun tulee tuo Vaihe? 

    Tsemppiä ja kymmeneen laskemisia ja rauhallisia sisään ulos hengityksiä! 😉 

    Minäkin heitin sinua haasteella, mutta kas, Katie taisikin ehtiä ensin! 🙂

    • Hui teitä hurjia haastajia! Mä täällä nyt mietin, että miten tuosta roskaläjästä saa mitään kuvattavaa 🙂

      Kaikkein huvittavimman huutokonsertin pikkuneitonen vetäisi sunnuntai-iltana, kun piti lähteä puistosta kotiin. Siellä oli muutama vähän jo vanhempi poika heittelemässä koreja ja viettämässä aikaa. Nappula ampaisi korin alle kököttämään, hurrasi, hymyili ja keikisteli, ja kun lopulta piti lähteä, otti kääpiömadame muutaman kymmenen kertaa jalat alleen, juoksi takaisin pallokentälle huutaen: Poikii, poikii, halaa! Tämä tietää vaikeuksia tulevaisuudessa…

      • Hihihihi apua, eikä?? 😀 Siinä oli varmaan hiukan pokassa pitämistä! Ihana pikku keikistelijä, hihi! 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *