Haaste kriminaalimutsilta

Väliaika, kahvia ja pullaa. 

Täällä sitä nökötetään taas illan pimeinä tunteina ennen nukkumaanmenoa ja huomisen seikkailuja. Tämä aika on juurikin hyvä käyttää Rosannan heittämään haasteeseen. Kiitos haasteesta, sehän on tuo täällä Lilyssä vilahdellut 3×10, eli kymmenen satunnaista asiaa itse bloggaajasta, vastaus kymmeneen haastajan kysymykseen ja  kymmenen uutta kysymystä eteenpäin pistettäväksi.

Ensin satunnaisotanta minusta:

1) Olen enemmän aamuvirkku ja illantorkku kuin yökukkuja.

2) Toinen nimeni on sama kuin yhden tällä hetkellä vielä elossaolevan entisen presidenttimme vaimon etunimi.

3) Vaikka aina Turkuun kaipaankin, en ole syntynyt siellä.

4) Tykkään siirapista, etenkin vaniljajätskin kastikkeena.

5) Olin ennen hirveä bilehile ja joka viikko vähintään kaksi kertaa baarissa. Nyt pelkkä ajatus darrasta aiheuttaa päänsärkyä.

6) Olen keränyt 1950-luvun mekkoja. Nyt ei enää ole tilaa eikä varaa. Enkä edes mahdu niihin vanhoihin, nyyh.

7) Ylpeilen aina sillä, että voin syödä mitä vain eteen kannetaan, jos on pakko. Lipeäkala tekee tässä poikkeuksen.

8) Haaveilen paljon.

9) Ja edelliseen liittyen: Jos minulla vielä joskus on aikaa ja rahaa, toteutan kaksi haavettani, menen laulutunneille sekä opettelen ratsastamaan.

10) Joudun lähes paniikkiin, jos joudun kuuntelemaan rentoutuskasettia tms. ”pakkorentoutukseen”. Sen sijaan esimerkiksi kunnon jalkahoito tai kampaajakäynti saa minut lähes nirvanaan.

Ja sitten Rosannnan minulle nakkaamat kysymykset ja niihin vastaukset:

 

1. Rakkain matkakohteesi?

Täällähän sitä nyt ollaan… eli Berliini. Mutta ehkä se ihan kaikkein rakkain, jossa ei pääse näin helposti käymään, on Sevilla.

2. Minkä kirjan luit viimeksi?

Äitikortti tuli luettua juuri ennen lähtöä.

3. Järvi vai meri, ja miksi?

Meri. No tietenkin.

4. Kuinka monella kielellä osaat sanoa minä rakastan sinua?

Näin äkkiä laskien kahdeksalla.

5. Minkä juoman tilaat baarissa?

Vodka Alexanderin

6. Milloin olet viimeksi käynyt naku-uinnilla?

Kolme vuotta sitten.

7. Mikä on valttisi ”en ole koskaan”-pelissä?

Se oli ennen, että en ole viettänyt yötä sairaalassa. Nyt sekin on lapsensaannin myötä korjaantunut. Hmm, pitääkin miettiä jokin uusi.

8. Mitä biisejä kuuntelet ollessasi hyvin surullinen tai hyvin iloinen?

Salainen paheeni, Alejandro Sanz astuu tässä kuvaan…

9. Kivoin asia, mitä voi kesällä tehdä?

Olla paljain varpain ulkona.

10. Mikä on horoskooppimerkkisi, ja koetko sen ”omaksesi”?

Vaaka, ja kyllä. Olen hyvin tasapainoton vaaka.

Ja sitten minä paiskaan kysymyksillä Tupa-Keittiön Kanelibasilikaa, Menolippu tuntemattomaan Outikoa ja Barbamaman Veera Katariinaa, sekä kaikkia, jotka kysymyksiin vastata haluaa:

1) Oliko sinulla lapsena mielikuvitusystäviä? Jos oli, niin kerro heistä vähän.

2) Mieliruokasi ja sen resepti?

3) Lempi-/inhokkilaitteesi huvipuistossa?

4) Mikä sinusta tulee isona?

5) Pahin aikomuksesi ikinä ja ja toteutitko sen?

6) Saako jokin elokuva liikuttumaan sinut kyynelten partaalle? Jos saa, mikä?

7) Haluaisitko lähteä avaruusmatkalle?

8) Joulu vai juhannus?

9) Millaisesta taiteesta (kaikki luetaan mukaan, niin kuva- kuin näyttömätaidekin ja kaikki siinä ympärillä) pidät?

10) Millainen on paras ystäväsi?

Terveisiä täältä suurkaupungin sykkeestä

Niin. Täällä sitä nyt ollaan kohta kolmatta päivää, koivet oikosena sohvalla, mahat täynnä lähileipomon mansikkakakkua, kääpiöinen jo koisaamassa. Ja roikutaan netissä, tietenkin ja suunnitellaan huomista.

Tähän mennessä tapahtunutta, näin pähkinänkuoressa:

Hieno lento, joka tylleröisen sanojen mukaan oli hurjaa ja tosi hurjaa. Itkupotkuraivarit vasta koneen pyörien tavoittaessa Tegelin kentän. 

Koska päiväunet jäivät lennon jännityksen takia väliin, ruokailu tapahtui ruoan puolesta mahtavassa vietnamilaisessa ravintolassa kääpiön koetellessa äitinsä kärsivällisyyttä. Juuri ennen kamelin selän katkeamista tylleröinen otti kirjaimellisesti haarukan kauniiseen käteensä ja naposteli riisiä sekä kanaa ja currya, sekä kaikki vihannekset.

Olutta ja siideriä sekä mansikoita isille ja äidille, unta lapselle.

Seuraavana päivänä pientä sekoilua pitkin Alexia, muutamia tarpeellisia hankintoja (tässä voisi pistää melkein kisan pystyyn: kuka arvaa, mitä unohdin Suomeen?) ja vihdoin ja viimein pizzaa 12 Apostelissa

Aijaijaijaiajai. Apostoli Paavali.

Neptunbrunnen

Toistaiseksi ilma on ollut vähän kalsa, mutta se ei haittaa suihkulähteiden tuijottelua. Ne ovat tylleröisen mielestä ihan parhaita.

TV-tornin alla oleva suhkulähde.

Taisin jo mainita, että suihkulähteissä on sitä jotakin.

Zoo Berlin

Ja jos suihkulähdettä ei ole saatavilla, kelpaa pingviiniallas loistavasti.

Ihan vielä ei päästy Märchenbrunnenille saakka, mutta käytiin leikkimässä puistossa. 

 

Kaiken tämän päätteeksi äiti vetää pizzanjämiä ja punaviiniä keittiössä ihan onnellisena. 

Ai niin, taisin tuossa aikaisemmin kehua kuinka Berliini ei niin aktiivisesti houkuttele shoppaamaan. No oho kuinkas kävi…

 

 

Sanoinkuvitettu juhannus

Ei mitään sanoinkuvaamatonta, koska, öööö, kamera ei vaan ollut pääsosassa tässä juhannuksen vietossa. Vähän harmi, kun kerrankin oli oikein hopealusikat ja vintagetermarissa kahvia. 

Joten kuvitetaan sanoin. Juhannusaattona vietettiin café Juhannusta kaveriporukalla. Koska kaikki näytti niin herkulliselta, ampaisimme vain herkkujen kimppuun ilman että kukaan edes ajatteli melko viettelevän asetelman kuvaamista. Mukaan mahtui hopealusikoiden lisäksi mm. mutakakkua, raparperikakkua ja-leivoksia, vaniljakastiketta, muffinsseja, shampanjaa, mehua ja tietenkin kahvia. Melko herkullista. Tylleröinen on myös laajentanut makunystyröitään maitokahvin suuntaan. Esimerkiksi aamulla jos kysyy (joo, en opi, edelleen kyselen lapselta) että puuroa vai voileipää, on vastaus KAHVIA! Tässä on taas näitä ”älä tee niinkuin minä teen vaan tee niinkuin minä sanon”-tilanteita. 

Koska kofeiini ja sokeri piristi kummasti, pidimme pienen mölkky- ja frisbeemaaottelun. Kummassakin pitää heitellä ja liikkua, aika hauskaa. Mölkystä varoituksen sananen, jos mukana on pienenpieniä pelaajia. 

Juhannuspäivänä pystyttimme urhean pikku-Luciferimme lähinurtsille ja grillailimme porukalla kana-tomaatti-paprika-kesäkurpitsa-herkkusienivartaita, kaikenlaisia vihanneksia, tietenkin makkaroita, halloumia, herkkusieniä ja vuohenjuustoa, jonka jälkeen oli melkoisen hyvin syönyt olo. Ja taaskaan ei tullut kuvaa napattua, vaikka mukana oli jo monta kesää palvelleen Luciferimme lisäksi ihka oikeat samaa sarjaa olevat posliiniastiat. Voi meitä, taas oli niin kiire keskittyä olennaiseen, eli seuraan ja ruokaan, ettei ehtinyt edes ajatella, että tämä kaikki tulisi ikuistaa kameralla. Toisaalta, koska totesimme, että pienessäkin grillissä asuu melko potkuisa grillin henki, tulemme varmaan uusimaan tämän grillailusetin vielä muutaman kerran kesän aikana, ehkä silloin kuvataan. Tai ehkä taas vaan jutellaan ja syödään.

Tänään juhannuspyhät on huipennettu Kumpulan maauimalassa, jonne komeasti karautimme fillareilla meille hyvin varhaiseen liikahtamisaikaan, jo ennen yhtätoista. Ja koska maauimaloissa ei saa valokuvata, on tässä kohtaa vain paikka, johon lukija voi kuvitella säärikarvansa pari päivää sitten ajelleen äidin ja ja uimataidottoman, mutta sitäkin innokkaamman vesipedon kuvan, jossa vesipeto juuri syöksyy altaan reunalta veteen ja äiti näyttää siltä kuin näkisi Titanicin uppoavan.

Näin kauniina päivänä Kumpulan lastenallas on kyllä aika lähellä infernaalista poreammetta, niin paljon siellä on erikokoisia pulikoitsijoita, jotka kaikki huutavat, juoksevat ja ennenkaikkea roiskivat vettä. Mutta on se kyllä melkoinen lapsiperheen paratiisi kahluualtaineen, leikkialueineen ja vihreine nurmikoineen. Senpä takia sinne toivottavasti ehditään suunnata tänä kesänä vielä monta kertaa.

Juhannus kaupungissa = paras juhannus minun mielestäni.

Lapsia ja lapsenkaltaisia olioita

Kaikkihan tietävät, kuinka rasittava on se äiti, joka aloittaa joka lauseen ”meidän…” ja sitten seuraa seikkaperäinen selostus annukkaiivarin loistavista saavutuksista. 

Nyt on pakko vajota samaan: meidän tylleröinen pisti pinnasängyn neljään osaan. Moniko teistä voi kehua jälkikasvunsa yhtä säteilevää saavutusta? Ok, sänky oli tosin ostettu käytettynä, mutta se oli kyllä aivan ehjä vielä vuosi sitten. Ja nyt olen käyttänyt illan palasten yhteensovittamiseen, liimaamiseen (miten ihmeessä ne tapit, jotka eivät alunperin koottavassa ja purettavassa tuotteessa ole olleet niitä irtoavia osia, ovat nyt irti?), vasarointiin ja ruuvaukseen. 

Usein elintarvikkeiden sisällysluettelossa on maininta ”luontaisia ja luontaisenkaltaisia” kun halutaan kertoa, että tuote ei ole ihan, mutta melkein juuri sitä, mitä tuotenimi itsessään antaa ymmärtää. Välillä tulee mieleen, että onkohan tuo oma nukkemaisten kiharoidensa takaa hurmaavasti hymyilevä lapsenoloinen hahmo ihan oikea lapsi vai lapsenkaltainen tuholainen. 

Mietin tässä myös kaikenlaisia sukupuolistereotypioita aiheeseen liittyen, kun eräs äiti puistossa kertoi että hänellä poikien äitinä on aina ensiapupakkaus mukanaan. Pitäisiköhän minullakin olla, huolimatta siitä että lapseni onkin tyttö? Vai pitäisikö olla siksi, että lapseni on rämäpäinen 1v.8kk, jolla into, vauhti ja yritys korvaavat taidon ja järjen?

Hyvää sadepäivää

Karkasin tänään kirjastoon. Ihanaan, täydellisessä järjestyksessä olevaan, hiljaiseen, täynnä kirjoja ja lehtiä olevaan kirjastoon. Naamioin karkumatkani pikaiseksi kirjanpalautusreissuksi, mikä siltä osin pitikin paikkansa, että kevään viimeinen tenttikirja oli jäänyt vielä hyllynkulmalle kummittelemaan ja viimeinen palautuspäivä oli tänään. Mutta mitä mies ei tiennyt jääneensä tylleröisen kanssa kaksin, että minulla ei ollut aikomustakaan palata ”ihan pian”, niinkuin ovenraosta huikkasin.

Jotenkin nimittäin tässä on nyt käynyt niin, että jossain työn touhuissaan mieheltä on jotenkin päässyt lapsen hoito- yms. rutiinit unohtumaan. Ja koska vakaasti uskon, että puolisoni ei loppupeleissä kuitenkaan kaipaa minua esim. valitsemaan lapsellemme vaatetta päälle, ja minäkin olen aivan avoimesti valmis taipumaan hänen valintoihinsa, on parempi välillä olla vähän välitöntä neuvontaetäisyyttä kauempana. Nyt miehen ollessa kotona, itseasiassa meidän kaikkien ollessa yhdessä kotona, on hänelläkin taas oivallinen tilaisuus viettää aikaa lapsensa kanssa, myös kahden. Niin ettei vaimo ole koko ajan vieressä neuvomassa ja huokailemassa, miten itse olisi tehnyt jo kaikki asiat sata kertaa nopeammin, näppärämmin ja tai ainakin jotenkin toisella tavalla.

Joten minä menin kaikessa rauhassa kirjastoon, palautin kirjani ja jäin runsaaksi tunniksi hyllyjen väliin selailemaan, lueskelemaan ja viihtymään. 

Kotiinpäin pyöräillessäni satoi kaatamalla. Minä fillaroin tyytyväisenä mustana kostajana sadeviitassani. Kotona mies oli laittanut nappulan päiväunille ja teki makaronilaatikkoa. Huomasin tilaisuuteni tulleen:

Mekko edestä, mukana myös lelu, joka kuuluu sarjaan ”mutku äiti tahtoo!”

Sadepäivä ja lapsi päikkäreillä, täydellinen hetki saksia miehen paita ja ommella siitä tylleröiselle mekko. Etupuoli on leikattu paidan selästä.

Mekko takaa

Takaosassa hyödynsin paidan nappilistan ja näin vältyin napinläpien ja nappien ompelulta. Paidan rintatasku on rouheasti jätetty paikalleen. Oikeastaan mekko on tehty niin yksinkertaisella kaavalla, että sitä voi käyttää kummin päin tahansa. 

Koska mekko oli niin nopeatekoinen, innostuin vähän inspiroitumaan lisää. Nämä makoilee edelleen olohuoneen lattialla. Ehkä selaisen niitä vielä lisää tässä illan mittaan. 

Tällä hetkellä tilanne näyttää nyt kuitenkin tältä:

Sadepäivät ovat kaikin puolin oikein mukavia (kunhan ei koko kesää sada).

Äiti (urheilu)puistossa

Huolimatta siitä että naama kukkii, tunnen itseni vanhaksi. Kesä selkeästi valvottaa sekä äitiä että lasta. Lisäksi liikunnan määrä on molemmilla varmaan triplaantunut. Nyt ei ole voinut huono sään varjolla katsoa Myyrää sekä Ellaa ja Aleksia, nyt pitää käydä puistossa.

Onneksi tuossa vieressä on mukava puisto. Se, että onko se mukava vaikka 9 viikkoa putkeen joka päivä kaksi kertaa (no, pientä liioittelua ilmoilla, mutta hei, viikko takana ja mä olen jo aivan valmis), onkin sitten asia erikseen.

Puolitoistavuotias, ainakin tuo meidän, tarvitsee selkeästi riehumista ulkona vähintään n. 3-5 tuntia vuorokaudessa. Se on kuulkaa pitkä aika hiekkalaatikon reunalla. Välillä tietenkin pitää lykkiä keinua, pelata palloa ja seistä itsekin jääkylmässä kahluualtaassa pitämässä huolta siitä, ettei jälkikasvu vedä vettä henkeen, mutta ennen kaikkea äidin pitää kiipeillä kiipeilytelineessä. 

Puistossa on siis oletettavasti vähän vanhemmille kuin puolitoistavuotiaille suunnattu kiipeilyhärveli. Nappula pääsee kuin pääseekin kiipeämään siihen ylös omin avuin, vaikka elättelin toiveita, että tämän huipun saavuttaminen olisi koittanut vasta vuoden kuluttua. Harmi vaan, että tähän rippusilloilla, roikkuvilla tikkailla, köysi- ja kiipeilyseinillä sekä liukumäellä että tunnelilla varustettuun monitoimivekottimeen kersnaakkeli on juuri sen verran pätkä, että ylös kavuttuaan matka katkeasi aika ikävästi n. metrin pudotuksella takaisin maan kamaralle, ellei tämä atleettinen äitimuori köpöttelisi nöyränä perään. 

Ja siellä sitä sitten silpataan. Pitkin köysien varassa roikkuvia tikkaita, joiden puolessavälillä lapsi aina kiljaisee: ”TAKAISIN”, johon minä epätoivoisesti tosella kädellä köydessä killuen, toisella kädellä lasta ”tukien”, että juu ei tule tapahtumaan, ainoa mahdollinen suunta on eteenpäin. Sitten kun on onnistuttu tästä lähes indianajones -tyyppisestä suorituksesta, pitää kontata vielä tunneliin, olla juuttumatta kiinni ja sen jälkeen jännittää, onnistuuko lapsi valitsemaan polun oikealle, joka johtaa liukumäelle, vai vasemmalle, josta seuraa äkkipudotus runsaan puolentoista metrin korkeudesta maan kamaralle. 

Koska lapsi tärskähti keväämmällä aika pahasti selälleen liukumäestä, ovat ne kaikki nyt pieniä vihollisia, jotka kuitenkin vetävät puoleensa magneetin lailla. Joten kun olen hilannut ahterini ulos kiipeilytuubista, alkaa tiukka ajatustenvaihto siitä, lasketaanko mäki alas vai ei. Koska se on tässä vaiheessa ainoa reitti alas, lasketaan mäki joskus ihan sylikkäin.

Huolimatta siitä, että ylhäällä pelottaa, sieltä halutaan takaisin ja liukuminenkaan ei lopulta enää kiinnosta, arvatkaa vaan, mitä seraavaksi kuuluu?

ÄITI! UUDESTAAN!

 

Sarajevo käsilaukussani

Hahaa, aika hauskaa tägätä tämä postaus kohtaan ”löydöt”, koska tämä jos mikä on ollut löytöretki.

Tässä siis vastausta haasteeseen, jonka minulle heittivät sekä Katie että Rosanna. Kiitos vain molemmille, nyt on kasseissa vähemmän kuitteja 🙂

Ja pahoittelen otsikon harhaanjohtavuutta, minulla ei ole ainuttakaan käsilaukkua käytössä, on vain olkalaukkuja, kaksi isoa ja yksi pieni. Toinen isoista on se Marimekon perusolkalaukku, joka on niin täynnä vaippoja ja riepuja ja maissunaksuja ja jos sun vaikka mitä, että sitä en edes ajatellut kuvaavani. Sen sijaan ota kuvan tästä toisesta, vähän paremmin voivasta laukusta sekä risteilijöistä eli suurinpiirtein siitä rojuläjästä, mikä siirtyy laukun A ja B välillä, riippuen kumpaa käytetään.

 

Sen verran olen foliohattu, että en laita tänne kuvaa kotiavaimistani, lompakostani tai puhelimesta. Pyhä kolminaisuus jääköön vaille julkisuutta. 

Kassi on Tiger of Swedenin joku nahkaväsky parin vuoden takaa. Se ei ole ihanuus sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tarpeeksi yksinkertainen ja tilava omaan makuuni. Siihen saa myös olkaremmin, joka mielestäni oli näkösällä kun otin kuvaa, mutta ehkäpä ufot nappasivat sen laukaisuhetkellä?

No, sitten sisältöön: Mukana pitää aina olla nenäliinoja. Esim. eilen ei sitten ollut ja piti tyylikkäästi niistää paperilautasliinaan. Olen lisännyt uuden paketin tänä aamuna. Mukana menossa on HSL:n matkakortti, pyörän avaimet, tuollainen ostoskärryjenirrotusklipsu, kynä, kampa, Rosebud Balm ja kuitteja, niitä tämän laukun sisällä oli harvinaisen vähän. Jos joku ihmettelee, miksi minulla on pussillinen arpakuutioita, niin voin sen verran valaista, että en ole pelikoukussa, mutta että työssäni niistä on usein aika paljon iloa. Samassa pussukassa kulkee myös pikkuinen ipod. Käsirasvaa pitää olla aina mukana, ja näin kesäisin myös saippuakuplaliuosta, kas kun ikinä ei tiedä, milloin taas pitää alkaa puhaltamaan =hiljentämään lasta, omaa tai jonkun toisen. Sama pätee pätkylävärikyniin.

Huulikiilto on tässä kuvassa Björk&Berries, yleensä se on Elisabeth Ardenin Eight Hour Cremin Sheer Tint tai pelkkää Eight Hour Creamia. Huulipunaa yritän välillä käyttää, mutta ei siitä mitään tule, joten yleensä suosin tällaisia sävytettyjä huulirasvoja. Jos joku osaa vinkata Ardenia edullisemman vaihtoehdon, niin otan kaikki vinkit ilolla vastaan! 

Kalenteri on yleensä mukana aina, sitä ilman on alaston olo vaikkei sitä mihinkään edes tarvitsisi, ainakaan lomalla. Musta ihmemöhkäle kuvassa puolestaan on sadeviitta, manitsinko jo että pyöräilen paljon? Mukanahan on myös lähes poikeuksetta pyörän pumppukin. No, olin ennen niitä ihmisiä, jotka kiehuivat kuin painekattila, kun joku lausahti vanhan viisauden ”ei ole huonoja kelejä, on vain keliin sopimattomia vaatteita”. Sitten ostin sadeviitan ja hoen aina tuota kun vain tilaisuuden saan, ja joku muu puolestaan saa kiehua.

Kassin pohjalle oli nähtävästi jäänyt pussinjämät omenanaksuja ja Läkeroleja. Jos kassissa ei olisi ollut lankaa ja virkkuukoukkua, olisi siellä ollut jokin kirja. 

Miksi raahaan koko omaisuuttani mukani on yksinkertaisesti siksi, että jos en niin tee, puuttuu aina silloin jotain ehdottoman tärkeää. Toisaalta tässä kasassa on nyt esim. tuo saippuakuplaliuos sellaista, jota mukana on varmasti vain kesäaikaan, mutta talvella mukana kulkee takuulla jotain muuta viihdykettä. Ja jos ei kulje, niin kyllä sitä sitten harmitellaan ja voivoitellaan.

Luopumisen tuskaa

Puolitoistavuotias on oppivainen. Ja omapäinen. Kaikki on minun, sekin, mikä oikeasti ei ole. Kaikella ja kaikilla on oma paikka. Ja oma vuoro, on kysymys sitten vessassakäynnistä tai liukumisvuorosta liukumäessä. Puolitoistavuotias on hurmaava jutellessaan pieniä tarinoitaan ja toistaessaan kaiken, mitä muuta sanovat. Aivan oikein, kyllä myös ne voimasanat.

Vaikka pienen ihmisen murheet ovat pieniä, vaikka nyt maidon kaatuminen/kaataminen, kakka vaipassa tai olohuoneen lattialla tai juuri istutetttujen basilikantaimien totaalinen hukuttaminen, ja ne unohtuvat nopeasti on muutama asia, jotka eivät puolitoistavuosiaan norsunmuistista pyyhkiydy sitten millään. Yksi niistä on luopumisen tuska. 

Pahinta on puistossa. Lähdetäänkös kotiin, minä kysyn suostuttelevasti. EI, on vastaus. Miksi ihmeessä kysyn lapselta? Sitä miettiessä… Eikös se vanha sanontakin sano, että kysy lapselta, niin saat aina väärän vastauksen? 

Kun olen aikani kysellyt, ollan hyvästelty moneen kertaan liukumäet ja keinut, lähdetään. Ja silloin se alkaa. Pieni draamakuningatar heittäytyy polvilleen keskelle puistoa, levittää kätensä sivuille ja läväyttää ne sitten kasvoilleen huutaen samalla EIEIEIEIEIEIEIEI! Seuraa heittäytyminen selälleen, ja kun minä menen nostamaan pientä kiljuvaa lankuttajaa alkaa sydämiä kouraiseva ÄLÄLÄLÄLÄLÄLÄLÄLÄÄÄÄ! Lopulta minä vain kannan karjuvan ja kiemurtelevan nappulan kotiin, onneksi matka ei ole pitkä. Sillä hetkellä kun astumme rappukäytävään, loppuu huuto ja kiemurtelu kuin seinään. Aurinko paistaa jälleen jälkikasvuni kasvoilla.

Muistan, kun lapsetonna mieheni kanssa juttelimme kauhusta väristen, että miten ihmeessä niistä kaupan lattioille heittäytyvista karjuvista pikku kaarijousista oikein selviää. No nyt tiedän, että ihan helposti, jos kaupassa ollaan kolmistaan. Nakataan lapsi olalle ja kannetaan se ulos. Ja kyllä siinä usein saa mennä itseensä, onko väsyneen lapsen kanssa pakko hoitaa koko viikon ruokaostokset. Mutta välillä on. 

Lastahan ei minkään modernin kasvatusoppaan mukaan saa jättää yksin tuskaansa turhautumaan. Lapsen tunteet on nimettävät, on selitettävä huutolankuttajalle, että nyt sinä olet pettynyt ja harmissasi ja väsynyt ja surullinen ja kyllästynyt ja mainitsinko jo että äärimmäisen pettynyt ja turhautunut, mutta nyt tästä selvitään yhdessä, äiti kestää, isi kestää, maailma ei romahda eikä mitään pahaa tapahdu, vaikka äiti nyt kantaa sinut ulos. 

Sitä vaan mietin tässä, että kun se lapsi oppi kertasanomisella sanomaan ”valotolppa”, että olisipas liian yksinkertaista, että jos se kerrasta, parista tai edes kymmenestä oppisi tunnistamaan sen turhautumisensa…