Vanha rakkaus

Näin keväästä toipuessa voi hyvin fiilistellä tulevaa kesää menneitä muistelemalla.

Kävin ensimmäisen kerran Berliinissä vuonna 1999, kun Potsdamer Platzilla oli vielä nostureita eikä Simon-Dach -Straßella ollut toimivia katuvaloja, sen sijaan edelleen siellä oleva Astro Bar kylläkin. Räntää satoi, enkä ollut ikinä nähnyt niin isoja kerrostaloja kuin entisen Itä-Berliinin Tierparkin liepeillä. Ja rakastuin välittömästi. 

TV-torni

Kun tulee pienestä kaupungista, jossa joukkoliikenne kuvaa lähinnä muutamaa lähiöstä tulevan bussin reittiä, U-bahn, Straßenbahn ja raitiovaunut, joilla pääsee joka paikkaan, täsmällisesti ja ilman sen suurempaa pelkoa ylipäänsä yhtään mistään ovat valtava elämys. Oli hassua nähdä Daruden ja Michael Monroen keikkajulisteita. Oli mahtavaa syödä opiskelijabudjetilla useamman kerran viikossa ulkona, käydä baareissa, oopperassa ja vaikka missä. Nähdä niin paljon erilaisia ihmisiä. Tehdä ostoksia NewYorkerissa ja Footlockerissa. Syödä kurkkupastilleja, jotka olivat täynnä lisättyjä vitamiineja. Ja kaikkea.

Eläkeläisillä riittää vientiä myös Berliinissä.

Seuraavaan visiittiin vierähtikin sitten melkein kymmenen vuotta. Yllättävän vähän ja kuitenkin paljon oli siinä ajassa muuttunut. Friedrichshain Simon-Dach -Straßeineen oli muuttunut valoisammaksi ja selkeästi sovinnaisemmaksi, mutta rento tunnelma oli edelleen tallella. Potsilla ei luonnollisestikaan ollut enää yhtäkään nosturia. Alexanderplatzia oli rakennettu niin, että hyvä että sieltä enää vanhat maamerkit tunnisti. Hackescher Marktin S-Bahnsillanalaiset ravintolat olivat muuttaneet nimeään ja hintatasoaan. Checkpoint Charliella jenkkituristit edelleen valokuvasivat toisiaan. DDR oli museoitu. Julkinen liikenne toimi kuin junan vessat ennen pendolinoja.

S-Bahnhof Warschauer Straße 

Meillä oli DDR-loma. Kävimme tietenkin pikkuisessa, varta vasten viikonloppumatkalijoille ja muille nopeista museoista pitäville suunnatussa DDR-museossa, entisessä Stasin vankilassa, jossa entiset poliittiset vangit tai heidän läheisensä vetävät opastettuja kierroksia, ja tietenkin Stasimuseossa. Luin Stasilandin

Stasimuseon vakoiluihmeitä

Ihmettelimme valtavaa Alexa Mallia, söimme hähnchen kebabia ja joimme glühweinia. Vaelsimme tuntitolkulla Mauerparkin sunnuntaikirppiksellä ja jatkoimme siitä vieä Arkonaplatzin vastaavalle. Ja joimme lisää glühweinia ja söimme Apfelstrudelia. Kävimme lounaalla 12 Apostelissa ja mietimme, tarvitseeko sitä ihmisen ikinä mitään muuta syödäkään kuin pizzaa. Kunnes kävimme Hasirissa syömässä turkkilaisia herkkuja. Ja 100twasserissa aamiaisella. 

Kepsulla kadunvarressa, ohikulkijoita tarkkaillen ja valokuvaten.

Kävimme tietenkin myös moikkaamassa Nefertitiä ja Ishtarin porttia. Vietimme illan epämukavilla penkeillä Volksbühnessä Rosa- Luxemburg-Platzilla. Tarkastimme kaikki Hackesche Höfet. Istuimme pienissä nimettömissä paikoissa viiniä ja olutta juoden ja seuraavaa päivää suunnitellen.

Paikka, jonka nimeä tiedä mä en, vaikka reissuillani usein siellä vierailen.

Ja viimeisenä iltana suunnittelimme jo seuraavaa Berliinin-reissua.

Nollameridiaani

Kulunut viikko on ollu samaan aikaan pitkä ja lyhyt monestakin sattuneesta syystä. Olin jo kuukausia aikaisemmin vilkuillut kalenteria sillä silmällä, että 8. päivä toukokuuta tulee tuntumaan siltä kuin aika pysähtyisi, niin paljon siihen oli ladattu tekemistä, suorittamista, palautuksia, päättymisiä ja lähtemisiä. Nyt siihen sattuneesta syystä lisättiin vielä yksi kotiinpaluu.

Äitinä opiskeluun tulee sellainen pieni lisä, että niitä kirjoja ei luekaan silloin kun oma pää olisi vastaanottavaisimmillaan eikä esseitä väsätä minkään kirjallisen inspiraation iskiessä, vaan silloin kun lapsi nukkuu. Silloin ei auta itse olla väsynyt tai nälkäinen, tiskivuoret keittiössä kasvavat, pyykkikorillisen lisäksi on pyykkikasa ja pyykki..ööö… kaaos? Jääkaappi tyhjenee, mutta sinne unohtuu kuitenkin kurkku mätänemään. Yöunien maksimipituus on noin 5h, eikä suinkaan yhteen putkeen, mikäli lapsi on sairas. 

Näin siis pahimmillaan, kun puolisosta ei ole syystä tai toisesta osallistujaksi. Parhaimmillaan äidillä on suunniteltu kirjastopäivä ja ainakin teoreettinen mahdollisuus saada yksi lämmin ateria päivässä sekä valvomisapua öisin. 

Portfoliosta ei tullut sellaista kuin olin suunnitellut, mutta se tuli valmiiksi, mikä tässä tilanteessa on plussaa. Harmillista on, että se valmistui täsmälleen 20 minuuttia ennen palautusta, joten aikaa sen dokumentoimiseen ei pahemmin jäänyt, niinkuin ei paljoa muunkaan menneen viiikon taltioimiseen. Työhommissa arkistoinnista vastaa onneksi toinen taho kuin minä.

Kiire ja stressi purkautuminen jättää jälkeensä tyhjän ja onton mitäs nyt-olon. Ja sitten iskee lamaannut ja väsymys ja tunne, että voisi nukkua sen sata vuotta. Jos lapsi antaisi.

Onneksi parveke odottaa laittajaansa, pyykkikatastrofi korjaajaansa ja kaikki ne teen-sitten-kun-on-aikaa -hommat tekijäänsä. Eikä ne työtkään vielä aivan ohi ole. Opinnot jatkuvat jälleen syksyllä. 

Olen aina ollut enemmän syksy- kuin kevätihminen. Kevät on pieniä kuolemia, loppuja ja haikeita jäähyväisiä. Syksyllä jälleen kaikki alkaa, uusi ja odottamaton. Ja siinä välissä on toivottavasti pitkä kesä.

 

Liikenneturvallisuudesta

Kevään kunniaksi innokas pyöräilijäpuolisoni tähysti huuto.netistä sopivasti vähän käytettyä lastenistuinta fillariinsa ja sellainen sitten mukavaan hintaa löytyikin. Hankinnan jälkeen käytiin tiukkaa keskustelua:

minä: ja se on sitten kypärät päähän koko poppoolle!

mies: yyy…mmmjöööö…ääääm….

minä: ei mitään mutinoita! Tässä asiassa ei nyt aleta sellaisiksi että ”älä tee niinkuin minä teen vaan tee niinkuin minä sanon”. Kyllä se pää on isilläkin ihan hyvä olla tallella.

mies: äääähöööööhjoooomäkaton.

minä: joo, ja ostat kans!

Tavallaan ymmärrän. Me 70-luvun laatutuotteet olemme kiipeilleet puihin avaimet kaulassa ja opetelleet konttaamaan, kävelemään ja  fillaroimaan ilman mitään sen kummempia suojavarustuksia. Ja ihan hyvin on toistaiseksi mennyt.

Ja tunnustan, en itsekään ole pyöräillyt moneen vuoteen kypärä päässä. Ongelma ei niinkään ole ollut asenteessani vaan yksinkertaisesti kookospähkinän kokoisessa nupissani: sopivan kypärän löytäminen on ollut todella haasteellista, eikä kaikkien toppausten liimaaminen päällekäin ole osoittautunut myöskään tukevaksi vaihtoehdoksi.

Lapsen myötä tämä turvallisuusajattelu saa uudet mittasuhteet. Ja niin sitä huristeltiin sitten koko perheen voimin urheilukauppaan, ja kotiin tultiin kypärät kassissa. 

Olin aivan haltioissani, kun tajusin, että minäkin voin saada sopivan kypärän, joka ei hölsky eikä näytä humanoidin kuupalta. Lapsonen sai valita itselleen psykedeellisimmän kypärän ikinä, mutta mitä väliä, koska suostuu vapaaehtoisesti kulkemaan se päässään ympäriinsä.

Ja mieskin sai pitkällisen pohdinnan tuloksena ostettua itselleen sopivan kypärän.

Kypärän ollessa neljättä päivää käytössä työmatkalla mies klassisesti ajoi raitiovaunukiskoilla, liukastui ja kaatui. 

Kypärän vammat:

Mies puolestaan makaa ainakin viikonlopun yli sisäelinvaurioita potien sairaalassa. 

Ilman kypärää meidän ei huomenna tarvitsisi lähteä katsomaan häntä sairaalaan vaan ruumishuoneelle.

Vapun kunniaksi myös

Vappuaatto lähti käyntiin sellaisissa merkeissä, että siitä ei voinut seurata muuta kuin vähän parempaa.

Äidin ja lapsen koisattua päiväunet lähdettiin Turkuun. Ihanaan, aurinkoiseen, keväiseen, täynnä vanhoja kavereita olevaan vaikkakin hyytävän kylmään Turkuun.

Kerrankin joku oli ajatellut, mitä hotellihuoneen sängyltä pitää näkyä:

Saavuimme melko myöhään illalla, joten paljoa muuta ei ehditty tekemään kuin päästää tylleröinen valloilleen huoneen jännittävään kylpyhuoneeseen. Lapselle spa-elämyksen järjestäminen on helppoa. 

Aamiainen nautittiin varhain, koska iloinen pieni herätyskellomme herättää meidät nykyään aika lailla tasatahtia auringon kanssa. Aamiaisen jälkeen lähdimme keskustaan kävelemään. Yllättäen keskustassa ennen kymmentä vapunpäivänä käveli muitakin kärrykansalaisia. 

Kävimme torilla…

…josta suuntasimme jokirantaan.

Aboa Vetus&Ars Novan Aula-ravintolan brunssille oli jonoa jo ennen yhtätoista, ennen koko paikan aukeamista. Suosittelen, vaikka tällä kertaa me emme olleet brunssista nauttimassa.

Aamureippailu päättyi kirjaston suihkulähteelle, jonka leijonalle tylleröisen piti luonnollisesti ärjyä tomerasti.

Tällä kertaa emme suunnanneet piknikille Tähtitorninmäelle, vaan tuttavien luo grillaamaan ja viihtymään. Lapsiperhevappu on parhaimmillaan silloin, kun ruoka on hyvää, lapset leikkivät kiltisti keskenään ja aikuiset saavat nauttia simansa rauhassa. 

Vapun kunniaksi

Vappuaaton kunniaksi suuntasimme aamulla kahdeksaksi tylleröisen puolitoistavuotisneuvolaan. Käynti oli taas koko perheen versio, joten aamu-unisen isin raahaaminen neuvolaan oli ehkä vielä kesken kaiken unien herättettyä lastakin vaikeampaa. Myöhästyimme reilusti ja jos tämän äidin pää ei nyt jo muutenkin kiehu stressistä, niin tässä kohtaa pata saattoi kuohua hiukan yli laitojen. 

Joten terkan kysymykseen, oletteko täyttäneet voimavaralomakkeita vastasin melko kireähkösti, että sellaiseen ei nyt valitettavasti ole riittänyt voimavaroja (mitkä ihmeen voimavaralomakkeet?).

Onneksemme neuvolassa kuitenkin selvisi, että kasvattamamme ihmistaimi on keskikäyrän keskiviivalla ja tunnistaa sekä tuottaa keskimääräisen määrän sanoja ja on muutenkin erinomaisen keskimääräinen lapsi. Tämä ei suoraan sanottuna tullut aivan täytenä yllättyksenä, vaikka tokihan me vanhemmat pidämme lastamme luonnollisesti vähän keskimääräistä neroisampana. Rokote reiteen, tarra käteen, kiitti ja hei!

No, ok, olihan sielä se lempiaiheeni kakkajuttu. Jotenkin en ollut millään sisäistää ajatusta, että lapsi kannattaisi opettaa kuivaksi juuri nyt tähän hetkeen. Tai siis varmaan kannattaa opettaa mahdollisimman pian syntymänsä jälkeen, mutta olipas jotenkin yllättävää se tenttaus, että miksi käytätte vaippoja. No, obviously niiden vahinkojen varalta… No hemmetti, opetetaan. Mutta mun pieni vaippapeikko, haikeus, niisk!

Neuvolassa käydään säännöllisin väliajoin, ja välillä käydään myös neuvolalääkärillä. Pystyin sitten siinä sarvipäisessä tilassani muotoilemaan niinkin rakentavan kysymyksen, kuin että miksi lapsen pitää käydä lääkärillä, kun mitään havaittavaa vikaa ei ole. Kysymykseni hyökkäävyyttä pehmensin erinomaisen nerokkaasti lausahtamalla heti perään että ”ei siinä, etteikö me jotain tautia siihen mennessä onnistuttaisi kehittämään”. Kerrankin terkka oli niin ajan hermolla sekä omalla hermollani tajuten raivonsekaisen väsymykseni, että ymmärsi naurahtaa ja selosti sitten kuin sille puolitoistavuotiaalleni, että siellä katsotaan näköä tms. asioita, joita terkka ei katso. Ok, sopii, vaikka vähän piti pettymystä niellä siinä, että se lääkäri on tietenkin parin viikon päästä taas kahdeksalta aamulla.

Oli meillä vappuna kivaakin, vaikka rokote tietenkin vaivasi tylleröistä niin, että maha meni sekaisin. Tai sitten bébékin sai sen viikko sitten potemani vatsataudin.