Lainakenkuleissa

Haa, Lily toimii jo melkein hyvin, lapsi on päiväunilla ja äidillä jälleen insipraatiota. J. Karjalaista siteeratakseni, on kaikki niinkuin ennenkin!

Kiitos ja anteeksi Sanumaria. Olen jo pitkään himoinnut kirjoittaa postausta tästä vinkkelistä. Sanakirjan teon jätän sinulle. Kieli poskeen ja menoksi!

Aamulla aurinko paistoi ihanasti ja oma suloinen rakkauspakkauksemme antoi meidän nukkua tavallista pidempään. Unelmanpehmeiksi kuluneiden marimekkolakanoiden välistä pystyyn kömmittyäni vietimme rentoa aamua, kullanmurulle ei maistunut kuin voi leivänpäältä nuoltuna ja itselleni keitin ihanan latten termariin puistoon mukaan otettavaksi. On niin leppoisaa nauttia aamukahvi siinä hiekkalaatikon laidalla rennosti muiden äitylien kanssa jutustellen.

Aamun mukavan kahvinkeittosession jälkeen vedin siis honeynutloopsilleni söpöstelytossukat ja jalkaan ja itselleni viime kesänä Tukholmasta kotiuttamat ihanuusballeriinani. Aurinko paistoi ja ilma oli muutenkin täydellinen puistoiluun. Tytteli nautti säästä ja juoksenteli sinne tänne riemusta kiljahdellen ja tämä äityli taas nautti kahvistaan auringossa paistatellen.

Jotenkin mussukka oli ilmeisesti onnistunut kuitenkin puraisemaan ärrinmurrinkeksiä puistoillessamme, koska maitokaupasta ostosten kotiuttaminen oli tänään normaalia astetta haasteellisempaa. 

Lounaaksi tein ihanaisen Gullichsenin ihanan raikasta avocadopastaa, joka on typyn suosikkia. Nyt kun rakkauspakkaus on päiväunilla, on äidillä vähän omaa aikaa bloggailla, juoda kahvia ja selailla vaikkaa nättimysmekkoleita ja -teeppareita netissä. 

Satiiri on vaikea tyylilaji, huono huumori on onneksi helpompi.

Vähän vielä valivalia

Kirjoitanpa nyt sitten vielä tämänkin. 

Vaikka Lilyn olemassaolo tai -olemattomuus ei ole elämässäni sitä horjuttava elementti, silti vähän surkuttaa. En saa edelleenkään valita tekstikategoriaksi omaa elämää, en itseasiassa mitään, mitä on nykyisellä kategorioiden ylärivillä. Ja kiinnostuneille tiedoksi että selaimena Safari. Seuratut ”päivittyvät” satunnaisotannalla ja monta (aikaisemmin, nythän se on vähän haasteellista) seuraamaani blogia tuntuu menevän ihan ohi. Ilmoituksia tulee jokunen joskus.

Täällä on hiljaista. En edes ehtinyt vanhassa Lilyssä olemaan pitkään, mutta sen vuorovaikutuksellisuus oli yksi syy, miksi aloin kirjoittaa tänne enkä mustakantiseen vihkoon. Huolimatta siitä että alkuperäisenä ajatuksenani ei ollut kirjoittaa niinkään massoille kuin itselleni, on kovin ilahduttavaa olla välillä myös keskustelun avaajana ja toisaalta myös osallistua itse keskusteluun. Lily oli raikkaan tasavertainen toimituksen postausten valuessa samassa litaniassa kaikenlaisten hissankokeeseen pänttääjien joukossa. Monenlaisten kirjoitusten joukosta ei omasta mielestäni ollut vaikeaa poimia niitä itseään kiinnostavia. Minä en siis ollut antanut palautetta ”sekaisesta” etusivusta, koska se ei mielestäni sitä ollut.

Etusivu on nyt kovin toisenlainen. Jos mietin, miten itse eksyin tänne alkuaikoina palstoja lueskelemaan, luulen, että jos olisin joutunut klikkaileemaan enemmän, olisi kiinnostus hiipunut klikkaus klikkauselta. Nyt ainakin hiipuu. 

Vaikka kommentteihin suoraan vastaaminen ja kommenteista tykkääminen ovat hienoja ominaisuuksia, on harmi, jos niitä käytetään pian entistä vähemmän. En ole itse mikään kovin kummoinen bittinikkari, ja olen muutenkin kovin sisältöpainotteinen ihminen, joten minua eivät sivupalkkien tms. asetukset haittaa niinkään kun oma osaaminen rajoittuu lähinnä fontin valitsemiseen. Sen sijaan vähän haittaa, jos itseäni ennen viihdyttänyt somen muoto nyt muuttuu sellaiseksi, ettei täällä itse viitsi enää juurikaan käydä katselemassa. 

Mitäs mitäs, vieläkö tässä jatketaan?

Kevätuhrit

Tekisipä mieleni valittaa, miten uusi Lily ei vieläkään pelitä ja etusivun uudistus ei miellytä, mutta omistan sille varmaan kokonaan ihan oman erillisen postauksen.

Sen sijaan pakinoin tässä aiheesta, joka lävähti päähäni tänään kuin salama kirkkaalta taivaalta (ja taivashan oli kirkas, aurinko paistoi minut lähes well-doneksi kiitäessäni yliopistolta kotia kohti).

Tuossa muutama postaus takaperin pohdin, miten kevät on pieniä kuolemia ja suuria jäähyväisiä. Luulen, että meitä on kahta ihmistyyppiä: niitä, joiden mielestä kevät on parasta ja niitä, joiden mielestä ei. Tähän nerokkaaseen, joskin polarisoituneeseen päätelmään saavuin pitkää tuumailupolkua pitkin, mutta sanottakoon, että siihen sisältyi mm. takauma seuraavanlaisesta keskustelusta viime syksyltä erään co-äidin kanssa.

  •  Minä: brrrrrrr, miten kylmä….
  • Toinen äiti: Niin, saisi jo tulla luntakin.
  • M: ???? 
  • TÄ: Minusta talvi on niiiin ihanaa! Voi kun pian sataisi oikein paljon lunta että tulisi vähän valoisampaa.
  • M:???

Tästä on selkeästi pääteltävissä, että minä otan mieluummin pimeän ja lämpimän kuin kylmän ja valoisan. Jos pitää valita kimmeltävän hangen ja tropiikin yön välillä, otan yhden tropiikin, kiitos. 

Kevät on minulle liian pitkä ja kylmä. 

Riippuu varmaan myös siitä, minkälaisia keväitä ihminen on elämässään elänyt. Itselläni on toistaiseksi vielä hatarassa muistissa pääsykokeiden täyteiset keväät täynnä ahdistusta ja myöhemmin kesällä pettymystä. Opiskelemaan päästyäni jokakeväistä tuskaa koin kesätyöpaikan löytymisestä, huolimatta siitä että joka kesä olin töissä. Ja nykyään, noh, kesätyötön ope, on kai ihan luonnollista, että keväällä ahdistaa. 

Ja sitten on vielä lisäksi jotain niitä fysiologisia juttuja. Valon määrän lisääntyminen vaikuttaa joillain ihmisillä samoin kuin valon määrän vähentyminen toisilla. Siis ikäänkuin käänteinen kaamosmasennus. Allekirjoitan. Myös vihreän värin on todettu laukaisevan aivoissa jotain, joka saattaa altistaa masennukselle. Mene ja tiedä. Minua ei masenna enää sitten, kun ne lehdet on vihdoin ja viimein saatu puihin puhkeamaan. Lisääntynyt valo saa sen sijaan tuntemaan itseni hitaaksi ja tehottomaksi, näkyyhän silloin likakin ikkunoissa paremmin. Mutta niitä ei jaksa pestä, koska tekee vain mieli nukkua päiväunet. Olen kevätkiittämätön, en ymmärrä lainkaan iloita lisääntyvästä valosta, kun ulkona on vielä vain noin +3 astetta, tuulee pohjoisesta ja kaikki kasvusto törröttää harmaanmustina luurankoina ilman mitään aikomusta vihertyä ennen toukokuun puoliväliä. 

Tämä kevät on ollut vähän liian raskas. Onneksi nyt onkin jo aivan kesä.

Ohhoh!

Olen edelleen hämmennyksen vallassa. En kävellyt vaan hölkkäsin (juu ei, minä en juokse) koko Naisten Kympin, ja viimeisen kahden kilometrin kohdalla olisi jo voinut väittää, että ihan tuosta vaan. Ei nyt kuitenkaan mennä liikoja kehumaan, mutta sanonpa vaan, että koko ikäni nimenomaan lönköttelyä/juoksua inhonneena on nyt sellainen itsensä melko tavalla päihittänyt olo. 

Enkä muuten ikinä koskaan olisi viitsinyt yrittää yksin. Mutta mahtavan Lily-porukan ja Töölönlahdella kiidetyjen treenien ansiosta juoksuinho on ehkä hieman kaikonnut ja tilalle tullut pieni innostus. Mietinkin, että jos onnistuisi keksimään juoksutapahtumia tasaiseti ympäri vuotta, niin ei ehkä pystyisi välttelemään lenkkeilyä.

Tässä olisi nyt ollut pienet mahdollisuudet tehdä sellainen superblogimammapostaus, joka olisi alkanut mahtavalla hehkutuksella, miten aamulla vaan hassuteltiin ja nassuteltiin, siinä välissä äiti kävi köpsöttämässä kympin ihan tuosta vaan ja muuttui sen jälkeen käden käänteessä takaisin sporttihirmusta takaisin pullantuoksuiseksi mamma-henkilöksi, mutta koska en ole blogisupermamá, tyydyn vain toteamaan, että Kympistä toivuttuani leivoin pikkuperheeni riemuksi vaniljapullia. 

Ja koska koen olevani maailman lahja kaikille oman elämänsä wanna-be marthastewardeille, jaan herkullisten vaniljapullien ohjeen, joka kaikessa yksinkertaisuudessan menee näin:

  • Tee pullataikina, sellainen ihan tavallinen.
  • Leivo ihan tavallisia pullia ja laita ne pellille.
  • Klipsauta saksilla Dr. Oetkerin vaniljavanukasjauhepussin kulma auki ja valmista vanukas.
  • Laita pursottimeen täyttämiseen tarkoitettu tylla, nakkaa vaniljavanukas pursottimeen ja täytä pullat vaniljatahmalla.
  • Tyllan jättämään koloon asettele voinokare, voitele pullat ja ripottele päälle vielä raesokeria. 
  • Paista niinkuin normaalit pullat.
  • Ja ekohenkisempi/vähemmän kiireinen vatkaa tietenkin vaniljakastikeensa oman parvekkeen vaniljoista jne.

Saa nähdä, koska hölkkään seuraavan kerran, toivottavasti pian!

Välihommia

Käykö kenellekään muulle ikinä näin?

Päätös poistua ulko-ovesta on tehty ja päässä on valmiina lista kaikesta siitä, mitä pitää muistaa ottaa mukaan: pyhä kolminaisuus eli avaimet, puhelin ja lompakko sekä lapselle vaippa, naksuja ja juotavaa. Itsellään ja lapsella on vielä yöpuvut päällä ja lapsella ehkä vielä puurotkin rinnuksilla. 

Tarkoitus on ensin vetää itselleen vaatteet päälle, sutaista tukka ponnarille ja harjata hampaat, sitten vaatettaa lapsi. Joten suunta vessaan, lapsi potalle, hammasharja omaan suuhun ja toimeksi. 

Lapsi livistää potalta ja karkaa kakkapyllyineen petaamattomaan sänkyyn omien sanojensa mukaan ”piiloon”. Seuraa takaa- ajo, joka päättyy pyllynpesun kautta liinavaatteiden vaihtoon. Hämmästyttävintä on, että siinä ohessa omat hampaat tulee harjatuksi. Kun on saanut itselleen haalittua vaatteet päälleen, on aika vaatettaa lapsi.

Minne kaikki puhtaat pienet sukkaparit ovat kadonneet? Siinä samalla kun etsii niitä, onnistuu korjaamaan roskiin sohvan alle varastoituneita vanhoja nenäliinoja ja viikon vanhan Hesarin. Jostain löytyvät myös kauan kadoksissa lymyilleet sukkkahousut ja siinä ohessa ehtii hyvin myös kastella kuivuudesta kituvat kukat. 

Pukeutumispainin jälkeen pitää vielä ehtiä vilkaisemaan itseään peilistä ja laittaa se ponnari. Ja ottaa keittiösttä roskis. Ja tarkistaa pitääkö ostaa maitoa. Ja laittaa astiat tiskikoneeseen ja kone päälle ja lajitella vähän pyykkiä. Ja löytää myös vasen kenkä ja vetää takki päälle tai ainakin kaapata se kainaloon. Ja muistaa ottaa mukaan laukku jossa on se pyhä kolminaisuus eli avaimet, puhelin ja lompakko sekä lapselle vaippa, naksuja ja juotavaa.

Lähdön hetkellä äidit kuulemma tekevät aivan liikaa välihommia.

Tyhjää täynnä koko postaus

Meillä oli vanhassa kesätyöpaikassani sääntö, että kahvipöydässä ei puhuta kenestäkään mitään sellaista, mitä ei kasvokkainkin voisi ottaa puheeksi. Se oli hyvä sääntö, ja sitä olen myöhemmässäkin elämässä koittanut soveltaa. Muutenkin mielestäni elämään kannattaa suhtautua niin, että ottaa vastaan sen, mitä parhaimmillaan tarjotaan.  Mutta nyt, totuutta silmiin, ketä muka ei välillä haluttaisi valittaa oikein sydämensä kyllyydestä? Etenkin kun ulkona sataa.

Ensinnäkin kirjoitusintoa edelleen hillitsee valitettavasti Lilyn pikkuinen puolinaisuus. En ikinä olisi uskonut sanovani tätä ääneen, mutta itse ehkä vähän kaipaan sitä vanhaa, kotikutoisempaa, mutta selkeästi enemmän elossa olevaa Lilyä ilman tätä nyt muodostumassa olevaa kahden kerroksen väkeä. Ja nämä kaikenlaiset pienet, ei mitään elämää mullistavaa, mutta tosiaan kirjoitteluintoa lannistavat toimimattomuudet. Mutta ei tässä kirvestä vielä olla kaivoon nakkaamassa. 

Sadepäivänä ei oikein viitsi valokuvata, joten sen sijaan, että tässä raportoisin mahtavista itse painamistani kankaista, laitan valokuvan Hvitträskin kattopaanuista:

Seuraavaan kuvaan olisin laittanut itse painamistani kankaista ompelemani tyynynpäälliset, mutta nyt siinä saa olla teekuppi sadepäivää lämmittämässä:

Sadepäivä nukuttaa ja matalapaine särkee päätä ja jostain ihme syystä myös se viimeinen essee roikkuu edelleen vain puolinaisena. Lapsen kanssa ei sadepäivänä viitsi lähteä puistoon kökkimään, joten olemme tyytyneet puhaltelemaan saippukuplia kylppärissä. 

Koska siitäkään en viitsinyt valokuvia napsia, laitan viimeiseksi kuvan kahvikioskin päätyseinästä. Tuokoon se kofeiinia tähän päivään, joka on onneksi pian kääntymässä iltaan. 

Huomenna uusiin seikkailuihin!

Rinnakkaiseloa?

Viime viikon Hesarissa uutisoitiin että YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO rohkaisevat ihmisiä ravitsemaan itseään siivekkäiden kaksijalkaisten ja nelijalkaisten ystäviemme sijasta kuusi- ja useampijalkaisilla, usein myös siivekkäillä pikkukavereilla. 

Heinäsirkka poksahti ravintolan pöytään Berliinissä pari vuotta sitten. Emme syöneet.

Tämän päivän Hesarissa oli sitten herkullisten friteerattujen heinäsirkkojen ja vähemmän herkullisen jauhomatokeiton ohjeet. Hyvä hyvä, juuri näin. Että ei jätetä ihan pelkästään jutustelun tasolle, vaan ohjeistetaan miten homma sitten käytännössä hoituu.

Sirkat sisältävät kuulemma proteiinia vaikka muille jakaa ja niiden, kuten muidenkin itikoiden ja öttiäisten syöminen on ekotehokasta verrattuna vaikka siihen metaania tuhnauttelevaan herefordilaiseen. Eikä tässä ole mistään uudesta jutusta kysymys. Taitaapa olla niin, että me eurooppalaiset ja yleensäkin länsimaisessa kulttuuripiirissä elävät olemme niitä, jotka itikoista eivät napsi. Ymmärtääkseni hyönteiset ovat aina olleet jollekin ihmisryhmälle tärkeä proteiinin lähde.

Hyönteisten käyttäminen ravintona kompastuu kuulemma useinmiten siihen, että ihmisiä ällöttää. Juu-u, enpä nyt itsekään ollut ensimmäisenä lähdössä heinäsirkkajahtiin, mutta jos sellainen lautasellinen friteerattuja viuluniekkoja eteen kannettaisi, luultavasti söisin. Lihansyöjä kun olen, niin olen myös ajatellut asian niin, että ihmisen tulee se kestää, mitä ja miten liha lautaselle on päätynyt. 

Mutta rinnakkaiselo näiden monijalkaisten veitikoiden kanssa? Juu ei. Tiedättekö sen tunteen, kun kylppärin lattialla häntä vilahtaa? Espanjan-vuosiltani minulle kehittynyt nk. ötökkötutka. En astu valaisemattomaan vessaan ennenkuin olen päällisin puolin vilkaissut, onko siellä lisäkseni joku toinen. Olen myös säälimätön tappaja. Kun torakan tuntosarvi on heilahtanut, niin on heilahtanut myös sekä lipeä että Raid. En kertakaikkiaan vaan pysty jakamaan kotiani.

Eilen säälimätön murhaaja sisälläni heräsi avattuani jauhopurkin. Siellä majaili jauhokuoriaisyhdyskunta. Ällötyksen sijaan tunsin vain puhdasta raivoa. Ja puhtaasta raivosta seuraa puhdistus. Kyllä nyt on. Puhdasta.

Enkä friteerannut ketään.

 

Poissa netistä

Oletettavasti (=toivottavasti) en ole ainoa, jolle Lilyn päivityksen venyminen ei ollut muuta kuin hieman hymähtelyä ja pientä ärsytystä aiheuttava seikka. ”Mitenkä ne muka kuvittelivat puhaltavansa tämän puolessa päivässä pystyyn, hehheh /mihin ihmeen kuuhun ne ovat omat postaukseni mahtaneet toimittaa krrhmmm”. 

Elämäni ei siis (luojille kiitos) kietoudukaan pelkästään somen ympärille, vaan aivan kuin edellisessä elämässäni ennen nettiä pystyin kuin pystyikin toimimaan vallan normaalisti. No ok, pakko tunnustaa, kyllähän sitä joka ilta piti kokeilla, että no joko. 

Kun ei roiku netissä, voi tarkkailla vaikka oravia:

Tehtävä 1) Etsi orava.

Koulutöistä suurimman osan raivattuani vedin syvään henkeä. Ja kas, sehän on kevät! Puhaltelin lisää saippuakuplia, ilman takkia en sentään ulos vielä uskaltautunut. Tylleröisen kanssa on ulkoiltu melkein joka päivä useamman tunnin ajan (note to self: äiti TOSIAANKIN pois netistä!).

Kävin puolisoni kanssa treffeillä:

Kesäravintola Johans

Kävimme Porvoossa. Kävelimme Vanhassa Porvoossa ja poikkesimme lounaalle meille uuteen tuttavuuteen, Johansiin. Vinkkinä muille kauempaa tulijoille, pistäkää reilusti rahaa parkkimittariin, tulkaa julkisilla tai käyttäkää taksia. Täällä viihtyisi koko päivän ja illan siihen päälle.

Parkkimittaria täydennettyämme vaeltelimme vielä sen verran, että jaksoimme vielä kahvit vanhassa suosikissa, Café Cabriolessa

Kolakakkua Café Cabriolessa.

Siirappi- ja sydänpikkuleipä samaisessa kahvilassa.

Nyt, kun koulutyöt eivät enää häiritse harrastustoimintaa, toteutin myös yhden pitkään hautuneen suunnitelman, kasasin tylleröiselle keppihevosen. Niille oman elämänsä marthastewardeille, jotka nyt innostuvat kovasti askartelemaan itse vinkiksi, että tähän meni yhdet miesten housut, yksi paita, tilkkujämiä ja nauhalaatikon löytöjä sekä yhdet vanhan tyynyn sisälmykset. Varsi ostettu uutena, Puukeskus leikkaa pyynnöstä sopivan mittaisia paloja, niin ei tarvitse itse kotona sahailla (ellei halua). Ja kaavat voi halutessaan tulostaa vaikka täältä.

Keppiheppa

Nyt sitten vaan odotellaan, että vielä jotenkin puolinaiselta vaikuttava Lily kasaa itsensä. Vähän tätä kirjoitus- ja julkaisuintoa hillitsee esim. vaikka se aika koominen seikka, että tämän jutun kategorioita ovat:  Muoti/Ystävät & perhe, Muoti/Höpsöä, Muoti/Itse tehty. Muoti? Eivätkä tekstien muotoilutkaan näytä aivan siltä kuin voisi ensi näkemältä tekstiä muokatessaan luulla. Mutta oletan ajan parantavan nämäkin vammat.

Nyt vaan jännätään, miten Suomen käy lätkässä ja miten Ding Dong Krista on illalla.

Äitienpäivää jokaiselle äidille

Tänä aamuna tämä äiti sai aamiaiseksi croissanteja, nakkeja ja pekonia sekä munakasta ja sen tarpeellisen café au laitin sänkyyn tarjoiltuna, lahjaksi tylleröisen itse päiväkodissa taituroimia keksejä ja mieheltään kauan himoitsemansa mekon. Aika ihanaa siis.

Sitten käytiin virallisella äitienpäiväpromenadilla Lauran Kukkakaupan kautta Kaivopuistonrantaan syömään Helsingin Jäätelötehtaan jäätelöä.

 

Äitienpäiväkimppu

Otettiin aivan virallisen oloinen äitienpäiväkuvakin Odotus-patsaalla. Tuossa toisen suuren suomalaisen vähittäiskauppajättiläisen lahjoittamassa patsaassa kiteytyy kyllä paljon äitiydestä. Ne kaikki odotukset.

Mietin taas tänään ystävääni, jonka ensimmäinen lapsi päätyi kohtukuolemaan, eikä lukuisista yrityksistä huolimatta toista ole kuulunut. Aiheesta on ollut hirvittävän vaikeaa puhua, enkä suoraan sanottuna tiennyt, mitä olisin hänelle sanonut kun itse sitten vuosia tätä hirveää tapahatumaa myöhemmin tulin raskaaksi. Vaikka emme asiasta paljoa ole puhuneet, tämän olen sentään saanut sanottua:

Sinä olet aivan yhtä äiti kuin minäkin, sait vain kaiken sen raskaan taakan ilman niitä ilon ja onnen hetkiä, joista minä nyt nautin. Olen kokenut sen hämmentyneen ilon, kun raskasutesti näytti plussaa, olet voinut pahoin, silitellyt pieniä vaatteita, odottanut toisaalta iloiten, toisaalta huoli rinnassasi, pelännyt lapsen puolesta, synnyttänyt ja rakastanut lastasi siitä hetkestä lähtien kun hän ilmoitti olemassaolostaan. Et ole yhtään vähempää äiti kuin minä.

Äitinä olemassaolo ei lakkaa, vaikka lapsensa menettää. Samoin itsensä voi tuntea äidiksi jo silloin kun tuntee pienen hikottelun vatsassaan. Hyvää äitienpäivää jokaiselle äidille!

 

Hyvää äitienpäivää!