Aikaa kellokortilla ja ilman

Lapsen myötä ajankäyttö heittää volttia kerran jos toisenkin. Kun ennen maailmassa oli vain aikaa, nyt minun aikaa, sinun aikaa, meidän aikaa, omaa aikaa, perheen aikaan, aikaa työlle, aikaa harrastuksille ja vaikka mille.

Nythän joku tietenkin erehtyy ajattelemaan että jestas, onpas noilla aikaa. Haluan nyt korostaa ja alleviivata että ei ole. On vain joukko uusia aikakäsitteitä, jotka ovat saaneet myös uuden, entistä painokkaammaan arvon. 

Sillä aika vaan kuluu. Nopeimmillaan ehkä silloin kun vilkaisee kelloon ja toteaa, että tässä on vielä puoli tuntia ratikan lähtöön. Sitten lapsonen menee potalle, karkaa sänkyyn riehustamaan, sukat katoava, vaippa menee väärin päin, housuja jalkaan vetäessä alkaa paini joka päättyy vasta kun pipo on heitetty tuhannenen kerran maahan, kaappaa itselleen takin ja toteaa, että omia unohtuneita hanskoja ei enää ehdi hakemaan ja taas juostaan. 

Hitaimmillaan ehkä silloin kun mikään ei ole hyvin, lasta väsyttää mutta hänellä ei ole pienintäkään aikomusta nukkua, nälkä mutta ei vähäisintäkään aikomusta syödä, hän käy parin minuuutin välein osoittelemassa takkeja eteisessä ja kyselemässä ”iti, iti”. Pikkukakkonenkaan ei pelasta niitä iltoja, ja kun isi vihdoin tulee, lapsonen mököttää isille mielenosoituksellisesti. Vasta seuraavana aamuna asiat ovat ehkä vähän paremmin.

Ajankäytön jakamisesta tulee aivan uusi kiistakapula. Milloin SINÄ menet ja milloin MINÄ menen ja minne? Peliin, kampaajalle, syömäään, salille, lenkille, soittamaan, elokuviin, ravintolaan, kavereiden kanssa. Kaikkea ei enää saa ja valinta ei muutenkaan tapahdu enää pelkästään omien priorisointien mukaan, vaan sen mukaan, onko toinen/kukaan lastenvahtina. Vaikka suurin osa menoista saadaan sopimaan ilman keskusteluja, menoilla on tapana kasautua. Aina niillä TOISEN menoilla. 

Ja kun vihdoin ja viimein saisi lastenvahdin, ja pääsisi kaksistaan jonnekin, on toinen luonnollisesti sairaana. 

Tingin harrastuksista, koska minulla on työ ja opiskelupaikka, joista molemmista pidän hurjasti, aikaa vain on rajoitetusti. Tingin siivouksesta, koska en halua tinkiä päivän rauhallisesta hetkestä maitokahvin ja lehden kanssa. Syömisestä en halua tinkiä koskaan, koska jos sen teen, niin voi koko rakennelma romahtaa vain siihen, että ylleni laskeutuu infernaalinen kiukkunälkä. Nukkumisesta tingin, koska välillä on pakko, olen huono nukkumaan huudossa. Huomaamattani tingin yhteydenpidosta ystäviini ja sisaruksiini, tajusin juuri että en ole jutellut siskoni kanssa melkein kuukauteen, ja me olemme sentään hyvin läheisiä. 

Nyt on lauantai-aamu ja olen ollut jo tunnin yksin hereillä. Poikkeuksellista on se, että nukuin itsekin puoli yhdeksään ja se, että lapsi nukkuu edelleen. Olen juonut rauhassa kaksi kuppia teetä ja syönyt aamiaisvoileipäni kokonaan yksin ilman keskeytyksiä. Aika ihanaa, täytyy sanoa.

Ja sille keskustelupalstoilla ja blogeissa seikkalevalle ”vierailijalle”, joka puskee joka väliin kommentoimaan nykyajan oman aikansa perään surkutelevia kelvottomia vanhempia ja käskee nauttimaan ajasta, jolloin lapsi on niin pieni sillä huomennahan hänellä on jo ylioppilaslätsä päässään haluaisin sanoa, että niin nautinkin, nautin omasta elämästäni niinkuin parhaaksi katson. Ja toivoisin hänen nauttivan myös.

 

Viitta ja trikooasu, kiitos!

Katosin viime sunnuntaina sairastupaan. Tai oikeastaan en, sillä kaikkivoipa äiti-ihminen on sen verran hyvällä simultaanikapasiteetilla varustettu, että samassa tilassa, jossa ennen olisin maannut puolikuolleena sängynpohjalla, olen nyt pystynyt toteuttamaan itseäni mitä moninaisimmin tavoin. Tosin vähän vähemmän kuin normaaliarjessa, joten esim. blogin päivitys on saanut suosiolla jäädä. 

Tekisipä niin mieleni mehustella kuumehorteella ja vatsavaivoilla, mutta ei, siihen en alistu! Kiillottelen vain sitä jo ennestäänkin kirkasta kruunua listaamalla, mitä tässä on tullut tehtyä:

On helppoa huvittaa lastaan taju kankaalla. Asetutaan vain kylkiasentoon ja annetaan kuumeen+särkkärin yhdistelmän turruttaa kroppaa. Lapsi asettuu istumaan äidin päälle, pomppii ja huutaa ih-hah-haa. Ennenkuin taju katoaa lopullisesti, jostain kaukaa kuuluu miehen ääni”ei, ei saa hyppiä äitin päällä, äiti on kipeä”. 

Voi mennä ihan helposti töihin ja kouluun, kun nauttii paketillisen Imodiumia. Luo illuusion terveydestä. Bonuksena, koska ei ole terve, ruoka ei maistu. Voi kuvitella olevansa myös biksukuntoon-dieetillä.

Voi lähteä opiskelukavereiden kanssa Tallinnaan. Jälleen pastillit poskeen, ja kas, illuusio terveydestä on jälleen läsnä. Olo on kuin Houdinilla ensimmäisen taikatemppunsa jälkeen, näinkö helposti se kävi? Ja sitäpaitsi: meillä oli aivan superia, tipattomasti!

Kun tulee illalla kotiin voi vaikka tajuta, että lapsella on seuraavana päivänä päiväkodissa naamiaiset, joiden olemassaolon on rekisteröinyt joskus pari kuukautta aikaisemmin sentään niin pitkälle, että on leikannut valmiiksi naamiaisasun kappaleet. Niitä voi sitten ommella yötä myöden kasaan. Valmista tuli, ja hieno vaikka itse kehunkin.

Hauskuuttelu kostautuu, jolloin pitää lähteä terppaan kyselemään, että onko tässä mitään järkeä. Vastaus on odotettu ei, mutta yllättäen hoitomenetelmääni suhtaudutaan suopeasti, joten jatkan pastillien napsimista. 

Tästä uutisesta kunnostautuneena voi käydä ostamassa uuden Iloisen Takin sen edellisen, (sille on jo ottaja) valitettavasti auttamattomasti liian pieneksi jääneen tilalle. Jotkut puhuvat ”turvavaatteista”. Minua se on aina vähän hymyilyttänyt, minä kun ymmärrän käsitteellä ihan erilaiset vaatteet (palomiesten yms puvut), mutta olkoon. Iloinen Takki on ollut oma ”turvavaatteeni”. Ilmankos on ollut pitkään niin turvaton olo…

Ja koska toivottelin piut paut terkan tarjoamalle saikkulapulle, kiisin vielä illaksi töihin.

Nyt alkaa väsyttää. Toisaalta jännittää, mitäköhän sitä huomiselle keksisi…

Eniten harmittaa kaikki

Aina ei mene niinkuin rantaruotsalaisessa lifestylemakasiinissa. 

  • Kun mukaan täytyy ottaa sitä ja tätä ja tota ja tuokin tuosta ja tämäkin tästä ja perillä huomaa sen kaikkein olennaisimman unohtuneen.
  • Aamulla lupaavasti paistanut aurinko vaihtuu infernaaliseen syysmyrskyyn -huhtikuussa?!
  • Syysmyrskystä johtuen kaunis ajatus lenkkeilustä jää vain ajatuksen tasolle.
  • Ratikoista muutama jää välistä.
  • Joku (useampikin kuin vain yksi) on jättänyt koiransa jätökset niin, että tylleröiseni voi sitten korjata ne talteen omin salamannopein pikku kätösin, which is nice…
  • Kesärenkaita ei vieläkään uskalla vaihtaa.
  • On uponnut aikatyhjiöön. Periaatteessa touhottaa kamalasti, mutta mitään konkreettista lopputulosta ei vaikuta tulevan.
  • Kun joku ryökäle on varannut kirjan, jonka lainan ajattelit vielä uusia -kerran tai pari.
  • Jätskikin on pakastimesta loppu.
  • Suupieliä koristaa taas jännittävä uusi ihottuma.
  • Mentaliskin jäi näkemättä.

Uskon kuitenkin selviytyväni näistä ensimmäisen maailman ongelmista.

Joskus on vaan niiiiiiiin VAIKEAA.

Pienimmän pahan periaatteella?

Kävin taas tentissä. Sitä ennen siihen luonnollisesti tuli vähän luettua, valitettavasti paino sanalla vähän. Asiaa oli paljon, se oli melko hajanaista ja kaikki artikkelit olivat hyvin mielenkiintoisia. 

Paljoa mieleen ei jäänyt kovin tarkasti, mutta kestävästä muodista kertova artikkeli jäi. Kaiken peruskauran koskien kestävää kehitystä jälkeen päästiin viherpesun kautta suunnittelijan vastuuseen.

Kaikki alkaa tietenkin jo kuiduista. Puuvilla on materiaalina ylivoimaisesti käytetyin, mutta sen viljeleminen kuluttaa niin vettä, maata kuin ihmistäkin. Maaperää voi koittaa pelastaa ostamalla luomupuuvillatuotteita, joissa lannoitteiden ja kemikaalien määrää viljelyssä pyritään rajoittamaan. Mutta vettä kuluu siinäkin paljon. Maailmassa myös myydään luomupuuvillaa enemmän kuin tuotetaan. Tavallisella puuvillatilalla luomuviljelyyn siirtymäaika on kolme vuotta. Maailmanmarkkinat suosivat tällä hetkellä luomua. Joten mitä myy puuvillanviljelijä sen kolmen vuoden ajan? ”Luomua”, joka myy, vai ei mitään?

Bambua kehutaan ekologisuudestaan, mutta bambuselluloosan käsittely kuluttaa sekin vettä ja kemikaaleja. Selluloosakuituja on myös mahdollista jalostaa nk. suljetuissa järjestelmissä, joissa siis vesi kiertää ja kemikaalit eivät valu herra tie minne, mutta sitä, miten minun bambusukkieni bambukuitu on valmistettu, ei niissä kyllä lue. 

Nahasta kärsii periaatteessa (nahan tuottaminen teuraseläimistä) koko eläin ja villan tuotannossa eivät eläimet ole aina niitä onnellisimpia. Kirsikkana kakun päälle voidaan vielä lisätä nahan parkitsemiskemikaalit ja lampaiden antibiootit. Lopuksi voidaan vielä hiljentyä silkkiperhosten toukkien kuolleiden ruumiiden äärelle. Tai ei tarvitse, jos ostat vain tussah-silkkiä, jonka valmistuksessa toukkia ei jouduta vapauttamaan elämästään.

Mikään luomu ei valvo värjäyskemikaalien käyttöä, joten jos luomupuuvillapaita on värjätty ja printattu, tuntuu siltä että se vähäkin yritys valuu hukkaan. Ja tähänkin voi vielä pinnalle ripotella hiukan kemikaaliströsseliä, mm. siliävyys- ja palonestokäsittelyt, jotka ovat oletettavasti sieltä pahimmasta päästä.  

Kyllähän se niin on, että ainakin suhteellisen monet länsimaisen kulttuuripiirin vaikutuksessa olevat ihmiset tulisivat toimeen lukumäärällä mitattuna vähemmillä vaatteilla. Fast fashionin rinnalle esitettiin slow fashionia, vaatteita, jotka olisivat kestäviä niin materiaalien laadun kuin mallinkin suhteen. Loppujen lopuksi tässä asiassa aivaimet ovat omasta mielestäni kuluttajalla. Tarvitseeko ihminen muuta kuin mustan poolon? Täyttääkö se sekä funktionaaliset että esteetiset tarpeet? Minä en tiedä (vaikka päälläni on nyt musta poolo).

Ja pitääkö sen mustan poolon olla aina ollut jonkun toisen ensin. Kierrätyksestä on vaikeaa keksiä mitään kriittistä sanottavaa, paitsi tietenkin, jos kierrätylaatikon omistaa firma joka vetää välistä. Poolon olisi hyvä olla myös jonkun muun värinen, musta on väreistä myrkyllisin.

Ja ihmisoikeuskysymykset, nuo lempilapseni. Pärjääkö puuvillanviljelijä peltoineen? Onneksi on Reilun kaupan sertifikaatti, voin sillä vähän rauhoitella surkeaa omaatuntoani. Miten on kehrääjien ja kutojien keuhkojen laita? Entäs värjääjien syövät ja muut sairaudet, suvunjatkamiskyvystä puhumattakaan? Onko ompelijoilla tarpeeksi ikää olla töissä, onko heilla taukoja, pääsevätkö he käymään vessassa? 

Valitse nyt näistä sitten. 

Aaarhg. Tekee mieli heittää lapsen harsovaippa kasvoille käydä nukkumaan. Mutta se ei nyt valitettavasti onnistu, pitää palauttaa kirja kirjastoon ja lähteä koulun kautta töihin.

Seikkailut eettisten ja esteeettisten kysymysten äärellä kuitenkin jatkuvat.

                                       *                                         *                                       *

Tekstin taustalla on ajatusiani Maarit Aakon (2012) artikkelista Kestävyys muodissa Katsaus kestävän muodin kokonaisuuteen 

Kesäkesäkesäkesäkesäää!

Eivät edes tuleva tentti, mennyt akuutti oksu-kakka-yö (siis kerrankin minä, ei lapsi) ja pesemättömät pyykit pysty nyt himmentämään sen faktan hehkua, että ensi kesän reissu on nyt varattu. 

Ja se tehdään vanhaan, tuttuun ja toivottavasti edelleenkin turvalliseen (toivottavasti myös turvallisesti) tänne:

 

Berlin Alexanderplatz

Jännättäväksi tämän tilanteen nyt tietenkin tekee se, että edellisellä reissulla nappulan olemassaolo paljastui, ja nyt hän on jälleen menossa mukana, mahan ulkopuolella tosin. Näin matkassa on ainakin yksi, joka näkee paikkoja ensimmäistä kertaa.

Muuten me olemme selkeästi turvallisuushakuisia tylsimyksiä, taas tänne. Perustelen tämän sillä, että olen matkustanut työksenikin jonkun verran ja sen sijaan, että keskittyisin lomallani kaikenlaisten asioiden selvittelyyn ja matkaseuran erilaisten akuuttien tarpeiden turvaamiseen, haluan että asiat sujuvat kohtuullisen mukavasti ja että todella tunnen olevani irti arjesta. 

Toistaiseksi se on onnistunut hyvin näissä maisemissa:

Tällä(kään) kertaa ei varmaan istuta biergarteneissa, mutta ei ehkä myöskään käydä Gemäldegallereissa, Pergamon-museossa, Saksan historiallisessa museossa, Stasin vankilassa eikä ehkä edes pienessä DDR-museossa tai Bauhausarkivissa, Jüdisches Museosta tai Topographie des Terrorsissa. Ja onneksi ei ole pakkokaan, kun kaikki ne on jo nähty vähintään kerran. Luonnonhistoriallista museota saatetaan harkita. 

Luulenpa nimittäin, huolimatta siitäkin että olen itse melko pienestä pitäen viihtynyt museoissa todella hyvin, että nyt ollaan siinä iässä, että museomaraton ei ehkä onnistu. Kaikkea pitää tietenkin ennakkoluulottomasti kokeilla.

Kaukana tulevaisuudessa häämöttävät nyt pakkausrumba, lentokentällä riehaantuva lapsonen joka tuskin pysyy paikallaan koneessa, lähes hiuksianostattava jännitys lapsen korvien puolesta jne. Mutta niihin on vielä aikaa.

Pääasia on kuitenkin se, että saa syödä hyvin, vaellella muualla kuin kodin, koulun ja työpaikan välillä, olla rauhassa ja omien kultasiensa kanssa. Toivottavasti tälläkin kerralla niin.

Luultavasti palaan hehkuttamaan, jahka suunnitelmat täsmentyvät. Jee!

Muutamia kananmunia, sokeria sekä menoa ja meininkiä

Minkälainen ihminen unohtaa oman syntymäpäivänsä? Entä puolisonsa syntymäpäivän? No tällaiset me-ihmiset nähtävästi. Ehkä se kertoo puolisoni jo suhteellisen korkeasta iästä ja minun yleisestä lahopäisyydestäni jotain, että miehen synttäreitä vietettiin melko ex-tempore.

Tarjoiluja, kukkia ja lusikoita(!?)

Joten sen sijaan, että siirrettäisiin hippaloita suosiolla vähän, kutsutaan pikapikaa ihmisiä mininukkekotiin yli 20 kpl, muutamia lapsia siihen sekaan ja tarjotaan pullakahvit.

Mikä ilahdutti eniten? No se, että ihmiset pääsevät kuin pääsevätkin tulemaan paikalle n.24h varoituksella ja vielä erinomaisella juhlatuulella! Se, että vaikka arjen keskellä harmittaa kun ei ole puhunut kenenkään muun kuin oman puolisonsa ja kaupan kassan kanssa pitkään aikaan, on meillä nähtävästi silti aikamoinen joukko ystäviä lähellä. Se, että huolimatta siitä että tupa oli ääriään myöden täynnä, seinät eivät kaatuneet.

Eipä ehtinyt stressaamaan juhlia montaa päivää ennen h-hetkeä. Eipä ehtinyt juuri siivotakaan. Mutta leipomaan ehti, koko lauantai-illan. 

Hävytömän pitkä aika on kulunut siitä, kun viimeksi olen täytekakkua leiponut. Tästä pyytämättä ja yllättäen (ok, kyllä tätä kauniisti pyydettiin, että silmieni muljauttelu loppui) ilmaantuneesta leipomistilaisuudesta riehaantuneena tuli vatkattua yli 20 kananmunaa, käytettyä melkein kilo sokeria ja jonkin verran jauhoja. Ja tuloksena syntyi kaksi kermakakkua, sitruunamuffinseja ja tiikerikakku. 

Sankarin käsi joka kakkua kohti kurkottaa.

Leipominen on mahtavaa. Harmi, että noita makeita ei tule itse syötyä kovinkaan paljoa, muuten aloittaisin uuden lauantai-illan puhdeharrastuksen: kermakakut. Hyytelöisin marjoja ja hedelmiä kaiket illan ja bamixaisin kermaa. 

Lapsi muuten sekosi täydellisesti moisesta ihmismäärästä, eikä meinannut saada illalla unen päästä millään kiinni. Seurapiirihai mikä seurapiirihai.

 

Huumorintaju Pohjois-Koreasta ja muuta sellaista

Meillähän kävi viime pyhänä vieraita. Siinä samalla käytiin seuraavanlainen keskustelu:

– Piiitäää, piiitäää PIIITÄÄÄÄ!

– No, noh, mihinkäs sä nyt piirtäisit, no ota vaikka tämä äidin luonnoslehtiö. Isi kans piirtää, piirrä, isi! Äiti vielä vähän juttelee vieraiden kanssa.

– Piiiitäää piiiitäää!

Pari päivää myöhemmin:

-Hei, onko sitä mun luonnoslehtiötä näkynyt? Sitä minkä välissä oli mun kaikkia koulutöitä ja sellasia?

– Ai, ööö ei siinä ole enää sivuja lainkaan… Pitikö sitä jotenkin säästellä?

Näin voin siis olettaa, että tyttäreni osaa luonnostella printtejä siinä missä äitinsäkin, niin että ne saattavat helposti mennä kenen tahansa ulkopuolisen silmissä sekaisin ja siitä eteenpäin paperiroskikseen.

                                         *                         *                        *

Ehkä väsymyksestä johtuen, olen entistäkin parempi lukemaa niin, että senat menevät sakaisin. Etsin puolisolleni syntymäpäivälahjaa ja sen kääreitä. Kirjakaupassa jään tuijottamaan lahjarasiaa jossa lukee onnea ja limoja. Limoja? Hetken kestää että saan kirjaimet järjestykseen. Iloa. Mies saa kirjan, paketointivälineet otan kaapista. Ei limaa.

                                          *                         *                        *

Väsynyttä läpyskää autossa:

– Haa, kytät. Ohitan ne Hjallishallin risteyksessä ja ajan seitsemääkymppiä kotiin saakka

– Hyvä. Ne ei saa meitä kiinni koska ne ei pääse ilman korttia meijän autotalliin, voidaan lymyillä siellä. Mietinkin, että tulossa taas yksi tylsä perjantai-ilta, mutta nyt sekin on korjattu. 

Tästä ajatuksestsa riehaantuneena mies ei muista, että meidän piti vielä ostokset autolla pihaan saakka ja kaartaa suoraan parkkihalliin. Ei seitsemääkymppiä, eikä ohiteta ketään.

                                          *                         *                        *

Kauppareissulla käydään syömässä turkulaista kotiruokaa, eli Hesburgerilla. Tylleröinen on elementissään ja kiipustaa jonkun hapannaaman kauhuksi itse syöttötuoliin samalla laulaen pos-ti-tii:ta ennenkuin minä ehdin kissaa sanoa. Kun nautimme terveyspommejamme, tylleröinen saa jotenkin väännettyä Stokken turvakaaren irti (voisin muuten tähän todeta sille puolitutulleni jonka lapsi ei hänen sanojensa mukaan edes suostu istumaan muussa kuin TrippTrappissa, että ”meidän tytär ei TODELLAKAAN edes SUOSTU istumaan Stokkessa”). Tuijotamme tätä burgerit avonaisista suistamme valuen hämmästyksen sormi ihmetyksen suussa ja yhteinen tyttäremme heiluttaa turvakaarta voitonriemuisena ja toteaa painokkaasti: no NOIN!

Huomenna ukkelin sukulaiset ovat kutsuneet itsensä meille kylään kauniisti saivartelemalla ” me emme kyllä ainakaan tule kun ei olla kutsuttukaan, ihan turha odottaa, rahat vain laitamme tilille”. Tästä tulee tietenkin kaikille vieraanvarainen ja mukava olo, eikä kukaan tunne olevansa pakotettu kutsumaan ketään mihinkään. Ihme tyyppejä.

Että millonkas ne vieraat olisivat kotona jos nyt lähtisivät?

 

Vauvakirjaa kaiken ikää

Kun päivien mittaan tapahtuu kaikenlaista hassunhauskaa, niin tunnollinen vanhempi kirjaa nämä kaikki pienet ihmeet muistiin vauvan vauvakirjaan.

Minä kirjoitan ne nettiin. 

On meilläkin vauvakirja, siinä on tilaa kaikenlaiselle tarinoinnille 18-vuotissyntymäpäivään saakka. Toistaiseksi olen liimaillut sinne tylleröisen syntymäpäivänä ilmestyneiden lehtien otsikoita. 

Meillä on myös sellainen hämmentävä vaaleanpunainen laatikontapainen, johon kuulemma kuuluu säilöä muistoja. Siellä on tällä hetkellä seurakunnasta saapunutta materiaalia. 

Sinne vauva- vai pitäisikö sanoa lapsikirjaan pitäisi kirjoittaa ainakin seuraavat asiat:

  • 2.4. kiipesit ensimmäistä kertaa nojatuolin selkänojaa pitkin kirjahyllyyn. Äidin oma pieni veikkagustafsson! 3.4. kurotit korkeuksiin jo kuin vanha tekijä.
  • Laulat hienosti muumilaulua, mutta äidin henkilökohtainen suosikki on postimies Paten tunnari. ”Pos-ti-tiii, pos-ti-tiii…”
  • Aina kun tulee pissa, sanot kakka.
  • Kun tulee kakka, et usein sano yhtään mitään.
  • Piivi on paitsi pii-pii eli lintu, myös pilli ja pilvi. Maja on maja ja majava. L-kirjain tuottaa sinulle vielä ongelmia, mutta osaat sanoa S:n.
  • Kaikkein parasta mielestäsi on olla pää alaspäin. Se on raskasta riiputtajalle.
  • Isillä ja äidillä on rumat-puheet -pöllö, jonne laitetaan kolikko, jos isi tai äiti on lausahtanut jotain huolimattomasti.
  • Äiti ei ole (vieläkään) tajunnut, että ei sinulta ei kannata kysyä, vastaus on kuitenkin aina ei. Ja silti äiti kyselee. Laitetaanko vaippa? -Ei. Puetaankos haalari? -Ei. Mennäänkös ulos? -Ei. Lähdetäänkös syömään? -Ei. Otatko puuroa? -Ei. My mistake.
  • Hienoin eläin ikinä on mielestäsi kissa. Paitsi että nukut pupu ja koira kainalossasi.
  • Sinua luullaan pojaksi, koska äiti haluaa pukea sinua muuhun kuin pinkkiin. Sitten äiti osti sinulle toppatakin, jossa on vaaleanpunaisia ruusuja.
  • Juttelet kovasti kaikesta mitä päivän aikana on tapahtunut, ja nykyään aika selkeällä suomen kielellä. Paitsi miespuolisista ihmisistä. Heitä ei mainita. Paitsi isi, johon viittaat myös sanalla äiti. Muistat nimiä varmaan paremmin kuin äiti.
  • Tykkäät chilistä ja mausteisista ruoista ylipäänsä. Se on äidistä välillä vähän pelottavaa. Syöt ruoan mieluiten haaleana.
  • Tanssit kovasti. Joskus otat isiä ja äitiä kädestä ja tanssitaan yhdessä.
  • Haluat kävellä päiväkotiin. Onneksi se ei ole kaukana.
  • Imuri ei enää pelota sinua. 
  • Tykkäät vedestä. Ammeessa, kylpylässä, lätäkössä, missä vaan.
  • Saat itse laitettua pikkulapaset käteesi.
  • Mielimusiikkiasi on Mimmit ja Hertan maailma. Eikä Ramoneskaan ole mielestäsi ihan huono.
  • Olet tietenkin äidin mielestä todellinen mestari ihan kaikessa.

Olet söpö irvistellessäsi pulla suussa.

 

Mahdollisuus tulla jekutetuksi pääsiäisenä (bonuksena joulukoristeet ikkunassa)

Mahdollisuuden tulla jekutetuksi pääsiäisenä tarjoaa lupaus tarjota pääsiäislounas ystäville ja mies, joka ei muista edellispäivän siirtymistä kesäaikaan. 

Koska kaikki valmistelut aloitetaan luonnollisesti liian myöhään imuroinnista lähtien ja muutenkin on kamala kiire, on aika hauskaa kun mies tajuaa puoli tuntia ennen vieraiden saapumista pyjamahousut jalassaan että jaa, tässähän on enää puoli tuntia aikaa, ja hän on koko ajan katsonut mikroaaltouunin kelloa, jota ei ole siirretty vielä kesäaikaan. 

Minä en tätä tahatonta aprillipilaa järjestänyt, sillä aivan vilpittömästi kuvittelin, että kun mies eilen totesi siirtävänsä mikron kellon kesäaikaan, että hän olisi sen myös tehnyt, eikä ainoastaan puhunut. Itse käytän rannekelloa. Kesäajassa jo lauantai-illasta alkaen ollutta rannekelloa. 

Tällainen pieni sekoilu vaan muistuttaa siitä, mistä pääsiäisessä todella on kysymys: Kärsimyksistä ja niiden kestämisestä.

Kun vieraiden saapumiseen on puoli tuntia aikaa, on oikea aika miehen rynnätä suihkuun ja minun aika, ei suinkaan tehdä mainiota perunalettutaikinaa, vaan kuvata keskeneräistä kattausta, kas näin:

Niinkuin vahakankaasta voi päätellä meillä on vappu pääsiäisenäkin.

Listalla oli siis  Suvi sur le vifin palstalta tutut pelastavat perunaletut ja savukalaa eri muodoissa. Loppujen lopuksi vieraat saivat kuin saivatkin juoda myöskin laseista, syödä veitsillä ja haarukoilla sekä Charlotte Russea vasta jälkiruoaksi. 

Koska lotta oli niin korea, oli sitäkin pakko kuvata:

 

Eikös tapoihin kuulu kauhistella aina niitä, jotka siivoavat joulukoristeet vasta juhannuksena, jos siivoavat ollenkaan? Minä sen sijaan ripustelin parit joulukoristeet ihan kevään kunniaksi ikkunoihin:

Pöllöt kyttää ikkunassa päivin ja öin.

Koska nuo keraamiset pikkupöllöt eivät mielestäni ole erityisen sen joulusempia kuin pääsiäisempiäkään, ripustin ne ikkuinoiden pesun jälkeen näytille.

Vähän eilen illalla nauratti, kun meteorologi lupasi etelään jopa +5 asteen lämpötiloja. Kumisaappaat jalassa puistossa ei enää juuri naurattanut, varpaita vaan paleli. 

Että let the sun shine vaan.