Voi kesä, kunpa olisit jo täällä!

Eilen kaatui taas lisää lunta maahan, kuka kumma tätä oikein tilaa lisää? 

Huolimatta siitä että olen löytänyt hiihtämisen uudestaan, olen silti aikamoinen vilukissa, enkä erityisemmin kaipaa lumista maisemaa niin paljon kuin kaipaan kävelyä kevyemmissä kengissä. 

 

Juu, ei ole välttämätöntä mulle tämä.

En minä eikä tylleröinen erityisemmin rakasteta suojapukuja, joten ulkoilun kanssa on nykyään vähän niinsunnäin. 

Tässä kuitenkin todistetusti ulkoilemassa, sekä äiti että tytär.

 

Ennenmaailmanaikaan meillä oli tapana käydä hiihtoloman aikoihin jossain, ei välttämättä lämipimässä, mutta jossain missä on vähemmän lunta kuin täällä.

Paras helmikuuni ikinä.

Saatoin myös viettää koko kesän reissussa. Nyt on tullut pakosti pari välivuotta. Eikä tämmöinen enää luultavasti oikein toimisikaan.

Malttamattomana kesää odotellessa, mielessä pyörii vain yksi kysymys:

Berliini

vai 

Barcelona?

Siis Berliini

Vai Barcelona?

Mitä enemmän pähkäilen, sitä kovempi ikävä on kesää. Eikä sitäpaitsi ole mitenkään luvattua, että meidän budjetti edes taipuu matkailuun kesällä. 

Voi kesä, kunpa olisit jo täällä!

Kesä ja kärpäset, eikun mehiläiset.

Ja pääsisi vihdoin ulos kahville.

Kun tunnen migreenin lähestyvän

Tunnen olevani mainosnegatiivi. Kun se miekkonen aspiriinimainoksessa yllättyy kerta kerran jälkeen positiivisemmin uuden aspiriinin ominaisuuksista, niin minä vaan kerta kerralta valun jonnekin alemmaksi loukkuun. Luulisi, että ihminen, joka on sairastuanut migreeniä lähinnä syntymästään saakka, tajuaisi jo jotain, mutta ei.

Siis jotenkin tähän tyyliin:

Kun tunnen migreenin lähestyvät…

  • Ihmettelen, miksi ihmeessä mieleni tekee mieli sokeria, muodossa missä tahansa.
  • Jätän huomaamatta sen, että kaikki tuoksut tuntuvat normaalia voimakkaampana.
  • Kummastelen toisen silmäluomen velttoutta
  • Minut valtaa kieltäymys: ”tuskin se sitä on, eihän nyt taas satu”.
  • Muistan, että en ole muistanut ottaa estolääkitystä pitkiin aikoihin
  • Kiellän edelleen migreenin mahdollisuuden, enkä ota lääkettä ajoissa.
  • Rouskutan karkkeja, jos se olisikin vain matala verensokeri?
  • Kysyn vaan, voiko migreeni yllättää kolmannen päivän peräkkäin (juu, kyllä se voi, jospa muistelisit sitä yhtäkin yhdeksän päivän settiä).
  • Ymmärrän vihdoin luovuttaa, otan kohtauslääkkeen ja odotan tuloksia.

Jos jotain pelkäsin ennen raskautumistani niin sitä, miten migreeniä hoidetaan kun kohtauspastilleja ei saa syödä. Paljastui, että hyvin ongelmallisesti ja että raskaus vielä stimuloi migreeniä. Apuun tulivat akupunktio, sairasloma ja ehdoton stressin minimointi. Selvisin n. 11 migreenipäivällä, joista 8 yhteen putkeen. Tipassa roikkumista, ambulansseja ja kuolemanpelkoa.

Toivottavasti, kun toivottavasti saan vielä toisen lapsen, on sumatriptaani jo sallittujen aineiden listalla. Tai joku muu keino keksitty.

 

Pohdin tässä taas äitiyttä ja lastenvaatteita

Tänään vaellellessani muutaman tunnin (=miehen&lapsen päiväunien ajan) keskustassa, äidyin pohtimaan lastenvaateostoksia vallan filosofiselta kantilta. Tähän innoitti erään vierailijan jonnekin tuonne aikaisempiin juttuihin kirjoittama kommentti siitä, että miksi se aina on äiti, joka lapselle vaatteet ostaa.

Elämme maailmassa, jossa meillä on mahdollisuus kuluttaa sen verran kuin taloudelliset puitteet myöden antavat. Kulutukseemme vaikuttavat tämän lisäksi myös arvomme ja asenteemme, kiinnostuksemme, elämäntapavalintamme jne. Joillekin vaatteiden ostaminen on välttämätön paha, joku toinen vaeltaa itse vanhassa tuulipuvussa, mutta lapset on päällystetty viimeisellä nanoteknologialla, jollekin lastenvaatteet ovat rakas harrastus, joku kierrättää ahkerasti, joku näkee kovan vaivan etsiessään kirpputoreilta juuri oikean kokeiset vaatteet juuri oikeaan aikaan. Yhtä kaikki, kukaan meistä tuskin kerii, kehrää, kutoo, ompelee ja päällystä sen jälkeen jollain kevlarilla oman kultapupusen talvihaalaria.

Niinkuin jossain olen aikaisemmin maininnut, minä en pysty lähtemään kaupungille mielessäni, että tänään minun on pakko ostaa jotakin. Tilanne ei koskaan voi olla niin paha, että jotain perustavanlaatuista puuttuisi, tai sitten kertakaikkiaan tulen vaan toimeen ilman (mikä on ihan varteenotettava vaihtoehto tässä tavarataivaassakasassa). Haluan punnita vaihtoehtoja, vertailla hintoja ja lopulta löytää sen oikean. Ja koska en ole ikinä tajunnut, miksi jotkut piilottelevat ostoksiaan miehiltään (kyllä, tuttavapiiriini kuuluu muutama näitäkin, muuten ihan täyspäisiä naisia) tai potevat shoppauskrapulaa(what?!), jätän mieluummin ostamatta kuin ostan jotain, mikä aiheuttaisi huonoa omaatuntoa. Ja tämä pätee myös vaatteisiin, joita lapselleni hankin.

No sitten niihin naisiin ja miksi juuri äidit ostavat lastensa vaatteet. On tietenkin käytännön syyt. Aina ei isä ole sillä tavalla läsnä, että ostaisi jälkikasvulleen vaatteita. Isä ei ehkä ole koskaan päättänyt edes omista vaatteistaan, vaan niistä on huolehtinut ensin äiti, sitten vaimo. Isä hankkii vaatteita, mutta ei raportoi siitä blogiinsa. Äiti on kotona, ja näinollen hänellä on myös enemmän aikaa kierrellä kaupoilla.  Ja mitä muita ensisijaisia syitä maailmassa nyt voikaan olla. 

Toiseksi pohdin kaikenlaisessa mielikuva- yms. metatasoilla liikkuvia ajatuksia. Nainen toteuttaa itseään ja omaa visuaalista näkemystään sekä hoivaviettiä hankkimalla jälkikasvulleen käytännölliset /nätit/edulliset /sikakalliit/ensi vuonna sopivat/jne vaatteet. Kauniista vaatteista saa esteettistä mielihyvää, edullinen ostos miellyttää tarkan markan kuluttajaa, kolmas vannoo tietyn merkin ja sen laatua edustavan mielikuvan nimeen. Ja näin voi tietenkin aivan vapaasti tehdä myös isä.

Alunperin lähdin keskustaan juuri siippani inspiroimana. Hän olisi varmaan itse lähtenyt, jos minä olisin halunnut jäädä kotiin nukkumaan, mutta kaipasin vähän tuulettumista, joten tänään näin. Miekkoseni nimittäin oli nähnyt sellaisen paidan, johon oli tykästynyt (ja kysymys on nyt ihan tavallisesta h&m:sta löytyvästä paidasta), ja nopean vaateinventaarin ja hinta/materiaalianalyysin jälkeen totesin, että kyllä yhden vaatteen hankkiminen tähän pursuvaan talouteen on kuitenkin mahdollista. 

Mutta se ero, että mieheni olisi luultavasti vain hakenut paidan, ja ehkä ottanut toisenkin, minä tulin kaupungilta kotiin mukanani tylleröiselle paita, housut, toppahousut ensi talveksi ja hiirulaisilta näyttävät korvaläpät. 

Olisi mielenkiintoista saada joskus jonain aivosähkökäyrinä ne tapahtumat, joita vaatekaupassa menee äiti-ihmisen pään läpi. Paita – mikä koko, otetaanko jo seuraava, vai nyt kohta täysin sopiva? Yhteensopivat housut – mikä on yleinen housutilanne vaatelaatikossa, onko nämä sopivat minkään muun paidan kanssa, mitä materiaalia ne ovat, onko niissä vuori ja tarvitaanko sellaita, onko kangas painettua vai kuosiin kudottua? Haa, toppahousut, nehän ovat tarjouksessa – mutta mitä materiaalia ne ovat, onko lahkeissa lumilukot, onko peppu ja polvet vahvistettu/extratopattu, onko saumat teipattu, onko jalan alta kulkevat nauhat kuminauhaa vai kumia, mikä on hyvä hinta/laatusuhde tässä tilanteessa? Ja korvaläpät –                            ? Aivosähkökäyrässä näkyisi tässä kohtaa ehkä hyvin pieni hermoratojen sekoomus?

Olisi ollut kiva laittaa tähän kuvia lapsoseni varsin söpöistä vaatteista, mutta eipä ole paljoa tullut niitä kuvailtua. No laitetaan yksi:

Tämä ei muuten ole ainoa musta vaate, jonka lapseni päälle puen.