Kiitos

Nyt kun tässä on taas toimittaja Silfverbergin ansiokkaan jutun perusteella saatu motivoitua äidit kotiin vai töihin vai minne -keskustelua, haluan ottaa esiin yhden asian ja sellaisesta näkökulmasta, jota ei juuri näissä yhteyksissä mainita. Ei ehkä siksi, että se ei ole niin tuottava osa ongelmaa, se on itseasiassa parhaimmillaan ratkaisu ongelman moniin kohtiin, ja tadadadadattaaa, se on: päivähoito.

Päiväkoti, lastentarha, päikky jne. Vastustajien mielestä lapsivarasto, parin tutkijan mielestä potentiaalinen varhaislapsuuden stressitekijä. Todellisuudessa parhaimmillaan tuhansien arkien pelastaja, viihtyisä paikka, jossa turvalliset tutut aikuiset tekevät työtä ammattinaan varhaiskasvatus. Siinä samalla kun pyllyt pyyhitään, opetellaan sen jälkeen pesemään kädet. Ruokapöydässä opitaan pöytätapoja, eteisessä pistämään vaatteet päälle. Opetellaan piirtämään, leikkaamaan, liimaamaan käyttäytymään ja ottamaan muut huomioon. 

Miltäköhän sairaanhoitajasta tuntuisi, jos hänelle sanoisi geriatrisella, että sinäkin täällä vaan vanhusvarastoa pidät pystyssä? Vaikka totuus vanhustenhoidosta pahimmillaan on varmasti yhtä surullista kuin lastenhoito heikoimmillaan, on kuitenkin suurin osa näistä työtään tekevistä oman alansa ammattilaisia, jotka tekevät työtä, jolla kyllä on merkitystä  ihan eri tavalla kuin puolustusvoimilla. 

Päiväkotien leimaaminen lapsivarastoiksi, joihin edesvastuuttomat lisääntyjät vievät jälkikasvunsa itkemään lätäkköön on puhetta, joka ennenkaikkea vetää maton alta niiltä oman alansa ammattilaisilta, jotka päiväkodeissa työtään tekevät. Suomessa on tietyissä kaupungeissa pulaa muodollisesti pätevistä lastentarhanopettajista, ja näin syntyy lainvastaisia tilanteita tietyissä ryhmissä. Mutta kuka haluaa tehdä ihmisvarastotyötä pienellä palkalla? Jos alan palkkaus ja arvostus on heikko, ei kukaan.

Onneksi kuitenkin vielä muutamat joka aamu jaksavat iloisesti tervehtiä hyvät huomenet, ottaa syliin ja katsoa, että puurot katoavat suuhun, tehdä metsäretkiä ja laulaa sekä leikkiä, askarella ja ulkoilla.

Päiväkoteja on erilaisia, meillä on käynyt mitä parhaimmin. Ja kyllä, minä kiitän meidän päiväkotimme henkilökuntaa paitsi nyt tässä kirjoituksessa, myöskin aivan kasvokkain hyvin sujuneesta viikosta, jonka ammattitaitoiset ja työstään pitävät päiväkodin tädit ja sedät ovat meidän perheelle mahdollistaneet.

Aamiaisia (ei todellakaan Tiffanylla)

Pariisissa voi syödä aamiaiseksi vaikka tätä:

Viime aikoina olen ollut aamiaisten kanssa huolestuttavasti pariisilaisella linjalla ja sitä eri tavalla varioiden:

  • Café au lait
  • Café au lait ja kaksi palaa Geisha Darkia
  • Café au lait ja mariekeksi
  • Café au lait ja mämmiä (?!)
  • Café au lait ja lasillinen mehua
  • Café au lait ja syömättä jäänyt ruispala
  • Café au lait ja pala riisisuklaata
  • Café au lait jää puoliksi juomatta
  • Café au lait ja Lakrisal-pastilli
  • Café au lait jää kiireen vuoksi keittämättä

Ja termille ”ruokaremontti” nauran kolkkoa naurua.

Virkistyspäivä

Vihdoin alkaa näyttää siltä, että kevät koittaisi tännekin. Eilen oli niinkin harvinaislaatuinen päivä Helsingissä, että aurinko paistoi, lämpötila oli plussan puolella (no joo, plussaa se on +1:kin) eikä se Helsingille tyypillinen raaka tuuli painanut kasvoja littaan. 

Eli kaikin puolin loistava päivä poistua vähän ulos tuulettumaan. 

Ja nyt ei kysymys ole mistään verskoissa keskuspuistoon kärryttelemään-tapahtumasta, vaan kukkakorukurssin kautta ravintolaan syömään.

Kokoonpanomme vaihteli vähän illan edetessä, mutta kaikeinkaikkiaan yli kymmenen ladyn voimin kävimme juhlistamassa sisareni syntymäpäivää Lauran Kukkakaupassa tekemässä kukkakoruja ja -tatuointeja. 

Työpöydällä kukkia, eukalyptuksen lehtiä, liimaa, saksia ja keskeneräisiä teoksia.

Saimme hetkessä aikaan melkoisen terälehtien pöllytyksen. Hyvillä ohjeilla tuotoksista tuli hienoja ja kaikilla oli valtavan hauskaa. Kokemus oli kaikille uusi ja myöskin kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että jos kaipaa illanviettoon jotain muutakin kuin vain kuohuviiniä, tämä sopii ehdottomasti. 

Kauniit kukkaset hiuksissa, hihoissa, rinnuksilla olkapäillä ja vaikka missä jatkoimme matkaamme Kortteliravintola Punavuoreen, uuteen ja mukavaan ravintolaan, jossa ei onneksi tarvinnut tyytyä pelkkiin burgereihin, vaikka sekin kyllä näytti herkulliselta. Kolmen ruokalajin setti oli kohtuuhintainen 38€. Näin vanha ihminen jo kaipaisi vähän akustiikkalevyä seiniin koska melu nousi aika ajoin melkoiseksi, mikä on harmillista, jos vaikka haluaisi kehua annostaan pöytänaapurilleen

Lasia oli pöydässsä monenlaista.

Ja sitten tämä äitimuori alkoikin olla valmista kauraa kotiin ja kuorsaamaan. Ei siis kreisibailausta kannat katossa.

Koska sunnuntaina loistava keli näytti jatkuva, nukuimme koko perheen voimin oikein pitkät päiväunet, joista selvittyämme oli pakko lähteä maitokauppaan. Yllättäen sieltä tarttui mukaan vähän muutakin:

Lattea ja crème brûléeta. Tässä kohtaa sisäinen Violeta Parrani* laulaa ”lähikaupalle kiitos, sain siltä kaiken/maidon ja leivän/sekä paahtovanukkaaaaaaan!”

Muutenkin tänä viikonloppuna on tullut syötyä ravintolan lisäksi harvinaisen hyvin. Lampaan paahtopaistia ja kanarisottoa. Ihan hyvää vaihtelua makaroonilaatikolle, joka ei sekään ole pahaa ole, mutta liika on aina liikaa. 

Nyt vaan toivotaan, että kevät jaksaa painaa päälle, sulattaa kaiken lumen ja lämmittää kunnolla. Pian!

 

 

*Violeta Parra oli chileläinen laulaja ja lauluntekijä, joka tunnetaan Suomessa ehkä parhaiten laulustaan ”Gracias a la vida”, suomeksi Elämälle kiitos.

Katkaiseeko höyhen kamelin selän?

No tulihan sekin päivä sieltä, ehkä parempi näin myöhemmin kuin yhtään aikaisemmin.

Unideprivaatio tekee ihmiselle ihmeitä. Aikaisemmin luulin, että se komedioissa käytetty maiseman aaltoiluefekti vähän ennen kuin ihminen pökrätä kupsahtaa oli vain hauskaa keksintöä, nyt olen nähnyt sen itse. 

En siis ole kelvollinen auton rattiin. Sen sijaan töissä ja koulussa käyn kyllä. 

Lomalomaloma saattoi nyt hieman kostautua, kun tässä alkuviikosta kolme melko tiukkaa kalmanrajaa (=deadline) tömähtivät eteen vähän yllättäen takavasemmalta. Muuten en luultavati edes hermoilisi, mutta unenpuute tekee olosta aivan epätodellisen. Välillä huomaan miettiväni mm. ovatkohan kaikki jäseneni todella kiinni kehossani?

Ja luonnollisesti taustalla sykkii, sillä huonosti nukuttu aikakausi->migreeni->lisää nukkumattomuutta->lisää migreeniä jne. 

Tähän tupsahtaa tietenkin kuin taivaasta konsanaan vielä miekkosen ylityöt, joten vietetään iltaa tylleröisen kanssa kahdestaan, mikä tarkoittaa sitä, että en edistä niitä kalmanrajoihin liittyviä toimintoja ennenkuin tylleröinen on unten mailla.

Nyt jos todella haluaisi kuormata kamelia, voisi vaikka vilkaista vessaan, jossa vallitsee täysi sarajevo, mennä etsimään keittiön lattialta lisää sitä neljän viljan puuroa jota raavin tässä samalla jalkapohjastani ja kerätä listaan mahdollisimman kitkeriä sutkautuksia joiden sisältö olisi kutakuinkin se, miten opetetaan mies taittelemaan tyhjät maito- yms tölkit kasaan.

Tosin. Tänään yksi opiskelukaverini tuli tunnille myöhässä, koska lapsensa oli keksinyt tulitikkuleikkien riemut, ja oli meinannut sattua vähän isompi vahinko. 

Joten minä jätän puurot lattialle, haen kupin teetä ja nojaan taaksepäin. 

Jollain menee aina vahvemmin ja jollain toisella taas heikommin.

Kesä, missä sinäkin kuppaat?!

Tuohtumus 2.0

No nyt tuohduttaa niin, etten saa luetuksi tenttiin. Vähän tätä mietin jo tuossa Kuivin suin -aikaan, ja nyt sekä Marjian ansiokas teksti että muutama sattumus taas Hgin keskustassa saivat aikaan sen, että jatkan vielä vähän tästä aiheesta.

Tämä ei nyt koske pelkästään äiti-ihmisiä, vaan yleisesti alkoholikulttuuria Suomessa.

En ole koskaan kokenut, että muiden toimintaa kannattaisi erityisen kovin sanoin joka käänteessä arvostella. Alkoholinkäytön pitäis mielestäni olla yhtä normaali asia ihmiselossa kun takaliston siistiminen p*skallakäynnin jälkeen. Se kuuluu asiaan, mutta ei siitä tehdä sen kummempaa numeroa. 

Perjantaina olin taas erityisen oma tuittuinen itseni s-marketin kassajonossa. Edessäni oli noin viidenkympin hujakoilla olevan turkiksiin, Diorin Poisoniin ja helysiin kääritty madam, umpitunnelissa. Eikä löytynyt korttia, eikä ainakaan vihreää korttia, eikä kaikkea makseta sillä eikä tällä eikä ainakaan väärällä tunnusluvulla. Ihminen toisensa jälkeen selkäni takana luovutti, ilmassa tuoksui tuore alkoholi ja myyjäneiti vaan käsivällisenä seurasi tätä toilailua. 

Teki mieli karjasta, että pistäpä vaikka James asialle, jos olet niin jurrissa, ettet näe enää eteen etkä taakse, rahasta kun ei kuitenkaan ainakaan ulkoisen habituksen mukaan näyttänyt olevan puutetta. Ja siinä samassa iski taas katumus.

Heikko kohtani (tai siis yksi niistä) ovat yksinäiset ikäihmiset. Mistä minä tiedän, miksi tämä hlö oli siinä kunnossa missä oli, kun ulkoiset puitteet pääasiallisesti olivat kuitenkin paremmin kuin hyvin? Pettymys? Yksinäisyys? Suru? Jokatapauksessa, ihan yksin tämä sankaritar tässä nyt kuitenkin oli, eikä varsinaisesti vaikuttanut siltä että lasia olisi iloisesti kilistetty onnellisen elämän kunniaksi. Päinvastoin.

Suomessa etenkin naisten alkoholismi on lisääntynyt viime vuosina. Yle uutisten mukaan alkoholismin yhteys muihin sairauksiin jää usein havaitsematta lääkärin vastaanotolla. 

Kuka muistaa parin vuoden takaisen lätkämestaruuden, sen aika ison jutun? Kun nuoret miehet örisivät ja kuolasivat nuuskan raidoittamaa räkää telkkarissa ja eräs nimeltämainitsematon kompastui komeasti kenkiinsä. En voinut uskoa korviani, kun tajusin, että paheksujia paheksuttiin. ”Pojat on aina poikia”, ”kerrankos sitä reissullansa” ja ”kyllä sitä pitää kunnolla juhlia ja nollata pää” tyylisiä kommentteja sateli kaikille niille, jotka varovasti yrittivät ehdottaa, että eikös edustamassa nyt kuitenkin pitäisi edes yrittää edustaa? Ja eikä nyt edes alaikäisten edessä pitäisi urheilusankarin vaikuttaa urheilijalta, eikä alkoholisoituneelta ikiteekkarilta?

Täällä on tapana hyvitellä ja vähätellä juovuspäissään toilailleiden toimintaa. Eihän se nyt mitään, kyllähän sitä joskus saa jne. Ja olen samaa mieltä. Joskus.

Mutta kun läheskään kaikille ei tunnu olevan mitenkään selvää, missä omat rajat kulkee. Eikä täällä ole tapana puuttua. Vähän vaan syrjäkarein vilkuillaan ja naureskellaan hermostuneena ja mukahuvittuneena, se on nyt vähän ottanut liikaa. 

Ruotsissa asuvalle ystävälleni todettiin ystävällisesti ravintolassa, etteivät he myy alkoholia lainkaan odottaville äideille, kun tämä olisi pallomahaisena tilannut pienimmän mahdollisen ravintola-annoksen viiniä ruoan seuraksi. Espanjassa seurassa olessa sanotaan ihan suoraan, että ei kannata ottaa enää yhtään, tai vaihtoehtoisesti kannattaa korjata luunsa, jos näyttää siltä että joku on menossa siihen kuntoon ettei hänen seuraansa kestä kohta kukaan. Jos jonkun äänennvoimakkuus nousee saksalaisessa pienemmässä pubissa, koko muu asiakaskunta suhisee shhhh.

Päätän raporttini tältä erää tähän pohtimatta enää sen enempää sitä, kuinka kuitenkin iso osa ihmisistä osaa käyttäytyä, nauttia viininsä sivistyneesti lasista eikä suoraan huttustölkistä jne. Koska jotenkin se nyt tässä tuntuisi taas niiden hyvittelyltä, jotka eivät osaa.

 

Lauantai-illan huumaa

Huh. Vaikka tämän perheen kasaisi lähtökuntoon lauantai-aamuna ennen yhdeksää, reissusta ei palattaisi ennen neljää.

Koska olemme aktiivisesti vältelleet talousostosten tekoa muutaman viikon, suoristimme kaikki kolme selkämme ja lähdimme vessapaperijahtiin. Ja urbaaniin ruoanmetsästykseen.

Tarkan markan (vai pitääkö nykyään sanoa euron) vartijana ja kelpo emäntänä olen yrittänyt aina suunnitella viikon ruoat etukäteen niin, että viikolla tarvitsee korkeintaan hakea kaupasta maitoa. Tänään pyrittiin palaamaan tähän pienen lipsahduksen jälkeen. 

Mutta huhheijaa, miten siitä reissusta tuli niin pitkä? No toisaalta: Votkinin lihaliikkeen kautta kultasepälle ja uusi paristo kelloon, maidot ja vessapaperit yms marketista, koulutöihin materiaalin hankinta ja miehelle kolmet uudet farkut (pitäisikö tehdä oma postaus aiheesta: miehelle Levikset, Nudie Jeansit ja Cheap Mondayt yhteenä 100€?). Täällä miehen vaatekaapin kevättyhjennys tehtiin nimittäin näin ”Apua, mulla ei ole enää yksiäkään ehjiä farkkua” -No anna mä katon. Voi luoja, eihän täällä ole enää housuja lankaan, pelkkiä langapätkiä paikkojen laitamilla?!?!?!

Vaellukselta palauttuamme oli karmaiseva nälkä. Ruoaksi laitetiin yhteisvoimin ”miessalaattia”. Tämä salaatti käy useimmille tuntemilleni vannoutuneille lihapullien ystävälle myös pääruoaksi.

Salalaattiin tulee

  • Perunaa (käytän yleensä puikulaa, muukin käy)
  • Oliiviöljyä
  • Suolaa ja pippuria
  • Valkosipulin kynsi
  • Salaattia tai paria, vaikkapa jääsalaattia ja tammenlehvää tai vuonankaalia
  • Kurkkua 
  • Tomaatteja (käytän usein noita miniversioita)
  • Paprikaa 
  • Savukylkeä tai pekonia, lihaa syömätön laittaa vaikka halloumia.

Oman makunsa mukaan voi mukaan lisätä vaikka

  • Avokadoa
  • Mozzarellaa/Fetaa
  • Pastettua kananmunaa

Homma lähtee käyntiin niin, että sillä aikaa kun savukylki/pekoni paistuu miedolla lämmöllä pannulla, perunat kuoritaan ja viipaloidaan n. 2-4 mm:n paksuisiksi siivuiksi.

Kun liha on sellaista kuin omaan makuun sopii, laitetaan se hetkeksi syrjään, huudellaan vähän pannua, laitetaan siihen perunoiden määrästä riippuen n. 1/2-1 dl oliiviöljyä ja kipataan perunat öljyyn kiehumaan. Hellalla ei saa nyt olla liikaa hönkää, etteivät perunat pala. Tarkoitus on kypsentää ne öljyssä niin, että ne ovat pinnalta rapsakoita mutta sisältä pehmeitä. Lisää pannuun tässä vaiheessa valkosipulin kynsi (jos haluat syödä itse valkosipulin, tee kynnestä hakkelusta, jos et, tee niinkuin minä ja leikkaa kynsi kahtia, anna muhia pannulla ja ota palaset lopuksi pois) ja suolaa maun mukaan

Sillä aikaa kun peruna kypsyvät (n.15-20 min), laita lautasille salaatti ja muut vihreät (ja punaiset ja keltaiset, minkä värisiä vihannekset nyt sattunvat olemaan). Kun perunat ovat vähän ruskistuneet reunoita ne alkavat olla kypsiä. Kippaa tässä vaiheessa lihat vielä pannulle, ja siitä sitten koko homma lautasille. Oliiviöljy ei imeydy paistaessa juurikaan paistettaviin, joten älä kaada pannulta öljyä lautasille. 

Ja eiku syömään!

 

Salaattia mutustellessamme katseltiin Pakko Tanssia. Kamalaa, miten ne pikkuiset tanssijatytöt ja -pojat saavat nykyisen äiti-ihmisen liikuttumaan ihan kyynelten partaalle, snif!

Pakko Tanssia on pakkomielle tylleröiselle. Pesee pikkukakkosen 6-0. Jo viikkoja ennen ohjelman alkua sen tunnari teasereissa sai lapsen hytkymään aivan pakonomaisesti. Nyt on muutama viikonloppu valvottu aivan pakon edessä, ja tanssittu niin että olohuoneen matto vaan pyörii. Viime viikolla juuri ennen ohjelman loppua väsynyt tanssija pystyi enää makaamaan lattialla ja vähän sätkimään samalla silmiään hieroen. Tänään tylleröinen sammahti niin, että jäi show näkemättä. No isi tietenkin tallensi sen boxille.

Pakko tanssia.

Oho…

Tänään kävi näin:

Sukkapuikko otti ja katkes!

Alunperin ajattelin, että jos minulla olisi blogi, se olisi vain täynnä kuvia kaikista niistä ihanista näperryksistä, joita jonkun sisäisen luomisvoiman kantamana tehtailisin illat pitkät. Niinkuin kaikkea tällaista. Esim. vielä sileyttämättömät lapaset, joiden rannekeen pöllökuvio ei tässä valitettavasti pääse oikein oikeuksiinsa.

Tässä on nyt varmaan käynyt joku suutarin lapsella ei ole kenkiä -ilmiö, koska todellisuudessa täällä on vain tällaista:

Ne on kaikki vielä kerällä!

Blogostaniassa jyllää jonkinlainen vaatekaappien kevätsiivoustuulahdus, täällä pitäisi ehkä heittää kriittinen silmäys lanka- ja kangasvarastoihin. Ja etenkin niihin vanhohin vaattteisiin, joita ei vielä ole leikattu tilkuiksi. Eli ehjinä ne saisi kannettua vielä Fidan laatikkoon. Toisaalta täytyy kyllä todeta, että noita kouluhommia olisi ollut hieman ikävää toteuttaa, jos jokaisen tilkun olisi joutunut ostamaan erikseen, nyt materiaali oli kätevästi vain pienen kaivelu-urakan takana. 

Ja ei, mieheni ei ole nyt täysin paidaton, olen saksinut vain niitä, jotka ovat syystä tai toisesta olleet niin kauan varastoituina, että a) en ole uskonut siippani enää sopivan niihin ja b) en ole uskonut siippani enää muistavan niitä. 

Joten, sen sijaan että täällä nytkin puuhaistaisin sen luomisboforin vaikutuksen alaisena, naputtelen tätä, keittelen teetä ja mietin mitkä värjäyksen kurssitöistä olisivat sellaisia, joita huomenna kehtaisi esitellä. 

Sekametelisoppa palstalla jatkukoon.

Kuivin suin?

Nuo lomatunnelmat saivat minut aivan nostalgian valtaan, ja kun muistelin menneitä lomia verrattuna näihin nykyisin perheen kanssa vietettyyn aikoihin, niin täytyy sanoa, että aika iso muutos on suhteessa alkoholiin. Eikä se muutos tottapuhuen koske vain loma-aikoja, se on kaikkien aikojen muutos.

Joskus oli näinkin.

Ennenmaailmanaikaan, silloin kun olin NUORI opiskelija, näin retrospektiivisesti voisi sanoa, että kyllä siinä kohtuukulutuksen rajat varmaan olivat koetuksella useamman bilevuoden ajan. Runsa(ahko)n alkoholinkäytön negatiiviset lieveilmiöt eivät vain tule niin nopeasti pintaan, kun juomiseen liittyy kuitenkin enemmän positiivista kuin negatiivista, enemmän sosiaalista kuin epäsosiaalista ja suuremmilta vahingoiltakin on vältytty. Alkoholi ei ikäänkuin koskaan ollut pääosassa, ainoastaan mukana.

Suomessa alkoholi on kallista ja juomakulttuuri, ehkä toivottavasti muutoksessakin mutta edelleen todennäköisesti vieläkin runsasta ja humalahakuista. Eikä sitä oikein akateemisesti koulutettu nuorehko kaupunkilaisnainen oikein muuten uskokaan, mutta käymällä perjantai-iltapäivällä keski-Suomessa keskikokoisessa kaupungissa alkoholiliikkeesä ja jonottamalla siellä puolikas viinipullo kädessään seuranaan ainoastaan eri ikäisiä miehiä, joiden kädessä on joko Koskenkorva- Leijona tai Dry Vodka -pullo, siinä alkaa ymmärtää, että eivät kaikki juo viiniä ruoan kanssa.

Nuoruus nuoruutena äärimmäisine ilmiöineen ja kokemuksineen, ja kyllähän minäkin siitä sitten parisuhteen myötä rauhotuin. Mutta ei täällä näin kuivin suin ole ennen oltu. 

Ensimmäisen kerran vakavissani pohdin lapsia ja alkoholia ollessamme tuttavillamme muutama vuosi takaperin viettämässä iltaa. Mukana menossa oli rennon sivistyneesti lapsia ja aikuisia. Lapset pistettiin ajoissa nukkumaan ja aikuisistakin yksi oli koko illan ajokunnossa. Mutta silti. Aikuisten ääni kohoaa nautittujen cocktailien myötä, olkoonpa miten hienosti sekoitettuja manhattaneja ja martineja hyvänsä. Aikuisten käytös muuttuu, kyllä se naama ladyillakin punottaa muutaman jälkeen. Ja kyllä alkoholi haisee.

Ei tuntunut oikealta. Ja siinä sitten hiljaa mielessäni totesin, että jos minulla ikinä on lapsia, niin meillä ei kosteita iltoja heidän nähtensä vietetä. 

No nyt on lapsi. Ennen lasta olin vankkumaton nk. esimerkin avulla kohtuukäytön opettaja. Ja varmaan olen vieläkin, jahka lapsi kasvaa. Toistaiseksi olen suorastaan nipo. Pieni ihminen ei vielä tarvitse erityisesti opastusta siinä, miten lasillinen ruoan kanssa riittää mainiosti. Aika näyttää, millaisia perheensisällissotia täällä käydään, kun tylleröisen teini-ikä koittaa. 

Alkoholinkäytöstä on Suomessa vaikeaa keskustella rauhallisesti. Tämä on vähän tällainen yhden totuuden maa, joko niin taikka näin, mutta aina taustalla soi se kuuluisa ”koskaan et muuttua saa”. Eikä mieltänsä saisi muuttaa. Absolutisti on tylsä ja kaikki muut vetävät viinaa kaksin käsin, on stereotypia, joka päällimmäisenä jyllää. Itselläni on onneksi lähinnä ainoastaan päinvastaisia kokemuksia, mikä kertoo ehkä, paitsi mukavista ystävistä, myös aika kapeasta näkymästä yhteikunnallisesti kuitenkin melko laajaan ongelmaan. 

Kesäiset päivät kutsuvat siiderille, shampanja on yksinkertaisesti ihanaa ja pihvi rakastaa punaviiniä. Näiden mielikuvien kanssa sopii heikosti yhteen se fakta, että esimerkiksi poliisin tietoon tulleilla pahoinpitelytapauksissa alkoholilla on usein osuutta asiaan. 

Milläköhän tätä maailmaa muutettaisiin?

 

Lomalomaloma!

Kiitos tämän itselleni uuden jännitävän käytännön, että yliopistossa vietetään nk. perioditaukoa, ilmaantui meillekin muutama päivä talvilomaa, huolimatta siitä että kävin kyllä välillä töissäkin.

Loman kunniaksi!

Lomalla vietettiin tylleröisen nimipäiviä, käytiin kylpylässä, oltiin yötä hotellissa, ihmeteltiin mummolassa, leikittiin uusien kavereiden kanssa, oltiin ravintolassa syömässä ja matkustettiin junalla.

Pulkkailtiin myös.

Pienen ihmisen elämässä aika merkittäviä tapahtumia. Olen ollut pistävinäni merkille, että nyt eletään luultavasti  lapsen kanssa niitä tähänastisista kokemuksista rasittavinta aikaa. On jo oma tahto, mutta ei järkeä päässä. Mitään kokonaista ajatusta ei tule ulos suusta, vaikka sellaisia jo päässä liikkuu. Ymmärrystä on, mutta se on hyvin rajallista. Jalat kulkee nopeasti, mutta suunta on usein päämäärätön.

Temporaalis-spatiaalinen käsitekyky on nollan ja ykkösen välimaastossa, joten esim. lause, jota usein lapsille kehotetaan sanomaan, kun aletaan valmistautua kotiinlähtöön ”yksi liuku vielä ja sitten mennään” ei tuota luonnollisesti minkäänlaista toivottua lopputulosta. Päinvastoin, sitten kannetaan mistään mitään tajuamatonta pientä kiljuvaa lankuttajaa milloin minnekin.

Kun ravintolassa syöminen oli ennen kävelemään oppimista aika iisi keikka lapsosenkin kanssa, on se nykyään juurikin sitä, että toinen vanhemmista nauttii annoksensa kylmänä. Niinkuin olen aikaisemmin joskus maininnut, ollaan me kuitenkin aika yhteenhitsautunut yksikkö, joten tästä huolimatta emme halua jättää tylleröisen takia ulkona syömättä, koska vakaasti uskomme, että tämäkin on vain vaihe, ja mistäs se lapsi oppisi ravintolassa käyttäytymään, ellei mallia katsomalla ja harjoittelemalla?

Mitäs muuta? Äiti oli taas onnellinen, kun pääsi kotikaupunkiinsa käymään.

Rakas.

Lapsi kävi kampaajalla.

Ei saa kuvata.  Täällä on nyt tarkat paikat.

Nyrhin kerran hätäpäissäni tylleröisen kuontaloa. Sitä virhettä en enää toiste tee. Minä en ole kampaaja, jätän suosiolla ne hommat sellaisille, jotka ne osaavat.

Pakko sanoa, että vähän on ryytynyt olo näin toiminnallisen lomailun jälkeen. Toisaalta, tämä oli taas aika silmiäavaavan. Lapsen kanssa maailma on eri näköinen. Ja se on matalammalla. Ja siinä on paljon yksityiskohtia. Ja niitä voi näpelöidä. Ja ja ja…

Käteväksi reissun päällä osoittautuivat rusinat, Marie-keksit ja 2dl:n maitotetrat. Sisätossut olisivat olleet monessa paikassa tarpeellisen myös. Ensi kerralla sitten. Vuorottelu on myös kova sana. Esim. jos lapsi aamulla nukkuu vähän pidempään, kannattaa toisen vanhemmista hiippailla etukäteen syömään aamiaista hotellissa. Näin saa ehkä myös armonaikaa selailla hesaria ja pistää jotakin suuhunsa ennenkuin puurollaliisteröijä ampaisee täydellä teholla mukaan kuvioihin.

Uimareissulla kannattaa olla tarkkana, ettei jouduitse alastomana singahtamaan lapsosen perään. Lapset on yllättävän nopeita ollakseen niin lyhytjalkaisia.

Kesälomaa suunnitellessa.

 

Lomailu on rankkaa

Huhhuh. Tässä sitä koitetaan toipua muutaman päivän kotimaanlomasta. Milloin ja miten tästä lomailusta tuli näin rankkaa?

Aikaisemmin heitin meikkipussin ja puhtaat sukat sekä kalsarit kassiin ja pomppasin junaan sen kummemmin miettimättä tulenko takaisin jo tänään, huomenna vai ehkä ylihuomenna. Nyt meinasi usko loppua jo kolme tuntia ennen junan lähtöä.

Enää ei tarvitse miettiä, ottaako vaihtokengät mukaan vai ei. Ei ne mahdu mukaan kuitenkaan, eikä niitä ehdi missään välissä vaihtaa muutenkaan. Itselleen mukaan pakataan yökkäri, puhtaita sukkia ja alkkareita, ehdottomasti vain yksi vaihtovaatekerta, jos kotoa ollaan pois vain muutama yö, meikkipussukka, jonne tungetaan hammasharja yms. ja paljon erilaisia särkylääkkeitä. Lapselle mukaan pakataan kolme kertaa enemmän kamaa, vaipoista ja vaihtovaatteista hammasharjaan (oho, unohtui, onneksi isi toi perässä) ja uniriepuun. 

Jos minilomalla on aikomus tehdä vielä jotain tavallisesta olemisesta poikkeavia suorituksia, esim. käydä kylpylässä, tarvitaan mukaan myös nk. ”erikoispakkaus”.

Ennen lueskelin junassa tenttiin. Nykyään lukeminen on kalpea muisto vain, kun naperon kanssa kiidetään junaa päästä päähän. Kyllä, juuri niiden tuntien ajan, jolloin ovelasti ajattelin kersnaakkelin nukkuvan päiväuniaan, kun olen ensin tainnuttanut hänet noin puolella litraa maitoa. Seurauksena tästä oli k.o. tapauksessa harvinaisen virkeä ja sosiaalinen murunen, joka kakkasi vaippaansa sopivasti ennenkuin juna oli saapunut edes Karjaalle. 

Lastenvaunussa junassa on liukumäki, joka voidaan tästedes tuntea vaikka nimellä kallonhalkaisija. Junan sähköisessä ilmassa nimittäin omituinen kova muovimateriaali muuttuu erityisen liukkaaksi ja koska liukumäki on lyhyt, jyrkkä ja omituisesti vinossa, saa se pienet  (siis  niin pienet laskija, joiden jalat eivät yllä tämän minisingon alaosaan ylhäällä istuessa) laskijat lentelemään sinne tänne pitkin hytkyvää junavaunua. Seurauksena tästä on todistettavasti useita mustelmia siellä sun täällä. Pienet vastoinkäymiset eivät kuitenkaan urheaa matkailijaa lannista ja mäkeä lasketaan koko matka perille saakka.

Kyllä se lapsi sitten joskus nukahtaa, eli tasan kaksi tuntia lähdön jälkeen, kun kärräilen kärry ulos junasta. Tästä kiittää äiti ja äidin kahviseura.

Sukulaisissa on sinänsä ihan kivaa, että lapsoselle riittää viihdyttäjiä. Ja sitten vaan viihdytään ja viihdytään, nukkumaanmenoaika on mennyt jo kauan sitten ja edelleen vaan viihdytään, kunnes lopulta väsymys kaataa pienen viihtyjän niin, että tämä kolauttaa nuppinsa ja vaatii silmänräpäyksessä pääsyä unten maille. Mikä ei tietenkään ole äidin hallinnassa sekään aivan kokonaan. Mutta siitäkin selvittiin.

Koska sää on arvaamaton, mukaan pitää ottaa haalarin lisäksi välikerrasto sekä takki, jos tarvitaan jotain helppoa päälle puettevaa. Koska on kiire ulos uusiin maisemiin ja äiti on liian hidas pukija, otetaan haalaripainimatsia useammassa erässsä. Onneksi tästä seuraa kuitenkin suhteellisen tyytyväinen, joskin vähän kyynelsilmäinen nappula hangessa huojumassa. 

Koska perheen lomapäivät harvemmin osuvat aivan samoille päiville, voidaan isiä pyytää tuomaan mukanaan unohtuneet tavarat. Jos äiti muistaa vaan pyytää isiä tuomaan KAIKKI unohtuneet tavarat. No, mainosta lainatakseni, Visalla loput. 

Koska isi kulkee myös nimellä Hajamielinen, tulee hän perässä myöhässä, joka taas kiristää äidin pinnaa, äiti kun tunnetaan myös nimellä The Lukujärjestys. Mutta siitäkin selvitään. 

Voisi ajatella, että muutaman tunnin vedessä melskaaminen vetäisi kaikki alle metrin mittaiset melko piippuun, mutta se on harhaluulo. Vielä kymmen aikaan illalla hotellin matkasängystä kuuluu ”kukkuu” ja pieni pää vilahtaa. Isi ja äiti ovat maanneet sängyissään jo tunnin verran silmät puoliummessa. Väsyneinä mutta onnellisina. 

Paluumatka on myös jännittävä, etenkin siksi, että ennen paluumatkalle lähtöä päiväunet on jo nukuttu, ja näinollen automatkalla pitää valvoa. Onneksi takapenkkiläinen osasi viihdyttää itseään laulamalla. 

Meillä on kyllä kivaa. Kirjoitan myöhemmin, miten kivaa.