Että sellainen päivä, sisältää huonoa huumoria

Eilen aamulla ei vielä ollut tietokaan siitä myrskystä, joka vesilaseissa ja tuttipullossa hölskyi iltapäivällä.

Meidän oli määrä lähteä tuttavaperheen jälkikasvun synttäreitä viettämään. Oli oikein hienosti suunniteltu, että päiväunien jälkeen lähdetään ja sovittu saapumisaika jne.

Paitsi että niitä päiväunia ei ikinä nukuttu. Itse luonnollisesti kilahdin kuin nälkäinen karhu, kun mies ei laittanut lasta nukkumaan niinkuin MINÄ laitan. Rakentavasti aloitan siis riidan aiheesta mikset sinä tee niinkuin minä teen. Oikein. Lopulta ukkeli huomattautaa itselleen epätyypillisen kireällä sävyllä, että minun kannattaisi ehkä myös vetää henkeä välissä. Mitä muuten ei tule tapahtumaan, koska olen juuri tajunnut, että rähinäni ei auta mitään, se on itseasiassa  aivan turhaa, sillä kun me kerran olemme ERI ihmiset, niin me teemme asioita eri tavalla. Ja koska lapsi ei ole väsynyt, on turhaa stressata sen nukkumisista. Ja kylläpä se totuuden vaivihkainen ilmestyminen tajuntaani saa vielä viimeiset kihinät pihalle. 

No vartin kuluttua saan puristettua anteeksipyynnön ja pääsemme lähtemään. Luonnollisesti myöhässä, josta minun on pakko myös urputtaa vähän. 

Matkalla olemme jo suhteellisen sopuisia ja meillä viriää oikein hedelmällinen keskustelu nykymusiikista, kun radio soittaa kappaleen  bändiltä, jonka nimi sisältää puhelimeen lausuttavan tervehdyksen ja maamme pääkaupungin. Koska meidän keskustelumme ovat aina pelkkää sivistyksen helminauhaa, toteaa puolisoni musiikin intouttamana, että hänen puolestaan bändin nimi voi olla vaikka haloo p***yreikä. 

Kaikkien odotusten vastaisesti meillä on huippukiva päivä, mahtavat juhlat, mukavaa aikuista seuraa ja kaikki lapsetkin viihtyvät hyvin. Kotiin palattuamme tylleröinen on niin poikki, että surffaamme simultaanikapasiteetin aallonharjalla ja yhdistämme iltakylvyn, puuronsyönnin ja hampaiden pesun (mikä on muuten hirveän näppärää: kun kaikki on jo märkää, ei puuron/hammastahnan valuminen rinnuksille haittaa yhtään). 

Kun meillä on kerrankin kahdenkeskistä (laatu)aikaa, jatkamme musiikista virinnuttä keskusteluamme ja laajennamme sitä yli kaikkien rajojen, niinkuin vain aikuiset ihmiset osaavat. Keskustelumme lopputulemaksi saamme mm.

  • menneiden aikojen suosikkilauluyhtye Ultra p***yreikä
  • nuoruuteni lempipunkkia esittävä Apup***yreikä
  • hevimusiikkia esittävä Iron p***yreikä
  • progehenkinen sisarusduo The White p***yreikä
  • jännittävä tieteiselokuva Robop***yreikä
  • kaikkien aikojen musikaali Singin´in the p***yreikä
  • 80-luvun tykki, hittielokuva Yksin p***yrei´iässä

ja niin edelleen. 

Että laadukasta on huumori täällä. Kun huumori on tällä tasolla, ei harmita edes se että emme keksineet sitä Lykke Li:n sukupuuta. Lyken skoonelainen serkku Kicke Li,   sokerileipuritäti Mante Li, Helsingissä asuva hulttiosukulainen, Hakaniemen torin seutuvilta bongattavissa oleva Hande Li, isovanhempansa Ukke Li ja Mumme Li, kalastava sisarensa Virve Li…

Että jos joku luuli, että täällä elämänviisauttaan jakaa joku elämää korkeammasta näkökulmasta pohdiskeleva älykkö, niin pieleen meni. 

 

 

Oppia ikä kaikki

Ikäänkuin vähän Kristaliinan sinkkosahdistuspostauksensa kommenttiosiossa tapahtuneesta ideanikkaroinnista innostuneena päätin kirjoittaa aiheesta ”mitä olen joskus koulussa oppinut”.

Näkökulman valinta tähän aiheeseen on hyvinkin haasteellista ihan siltäkin pohjalta, että meidät joskus jotain opettajankoulutuslaitoksella opiskelleet on opetettu niin puhkianalysoimaan reflektoimaan jokaista paikalleen tällättyä pilkkuakin, että asiat menee pakostakin ihan jaaritteluiksi. Ja niin ne menevät varmasti nytkin.

Minerva ja viisauden pöllö.

Päätin siis yrittää tiviistää ja miettiä viisi asiaa, joilla on jonkinlainen yhteys kouluun ja opiskeluun, joita itse pidän tärkeimpinä, joista itse olen hyötynyt elämässäni ja joiden voisin kuvitella olevan hyödyllisiä muillekin. 

Ensimmäiseksi, ei ole sellaista asiaa, jota ei kannattaisi opiskella. Koskaan et voi tietää, mitä elämä seuraavaksi jalkoihisi nakkaa. Itse vielä ylioppilaskirjoituksissa mietin, mihin ihmeeseen tarvitsen tätä (teoreettista ja heikohkoa) ruotsin taitamista. Puolen vuoden kuluttua käytin ruotsin kieltä puheessa melkein joka päivä. Ihan sitä kouluruotsia. Muutama viikko sitten törmäsin elektrolyysiin ja kovalenttiseen sidokseen. Vaikka Google on keksitty, oli ihan hyvä olla joku perustavanlaatuinen taju siitä, mihin nämä sanat edes liittyvät.

Toiseksi, jos vain ikinä mahdollista, uusiin asioihin kannattaa koittaa suhtautua mahdollisimman avoimesti. Jos menee tunnille jo valmiiksi sillä asenteella, ettei tajua mistään mitään/ei voisi vähempää kiinnostaa, on suuremmat mahdollisuudet sille, ettei opikaan mitään. Ja koe/tentti kuitenkin useinmiten koulussa/missä sitten opiskeleekaan on suoritettava, joten suotavaa luonnollisesti olisi, että edes jotain aiheesta jäisi mieleen. Plus että menee ylimääräistä aikaa kun toteaakin, että aihe kaikesta huolimatta on mielenkiintoinen ja joutuu nielemään aikaisemmat aatoksensa.

Kolmanneksi, tyhmä ei se joka kysyy, tyhmä on se joka ei kysy ja jää näinollen tietämättömäksi. Jos jokin juttu jää mietittymämään, sitä kannattaa rohkeasti kysyä, eikä yksinään murista takarivissä että ihme ope, kun ei osaa selittää niin että tajuaisi. Tämän olen oppinut kyllä käytännössä paremminkin siellä kateederipuolella. Pahin painajaiseni on, että opiskelijat keskenään murisisivat, että eihän tuo osaa selittää mitään niin että normaali ihminen ymmärtäisi.

Neljänneksi, vain asiat riitelevät, eivät ihmiset. Tämä sivuaa varmaan sitä, mitä yritin siellä sinkkosahdistuksen keskelläkin viestittää. Asioista voidaan olla montaa mieltä. Kannattaa tutustua mahdollisimman moneen samaa asiaa käsittelevään kirjoitukseen/tutkimukseen, ja muodostaa niiden perusteella sitten oma mielipiteensä. Kaikessa kirjoitetussa tiedossa on niinsanotusti ”ihminen välissä”. On hyvä oppia uusia asioita, tai pikemminkin oppia uudesta tiedosta, kyseenalaistaa jotain ja olla yhtä mieltä jostain toisesta aiheesta. Pääasia, että prosessoi tietoa edes jollain tavalla.

Viidenneksi, etenkin tutkimuksia lukiessa, on hyvä olla tarkkana sen suhteen mitä, ketä/keitä, missä ja koska tutkitaan. Karkeasti yksinkertaistettuna, (eikä kenekään nyt pidä ajatella, että tällaista olisi tutkittu) jos tutkimustuloksena on vaikkapa että vain joka kahdeksastoista ihminen käyttää deodoranttia, kannattaa tarkistaa ainakin, mistä maasta on kysymys/millä vuosikymmenellä tutkimus on tehty/mikä on tutkimukseen osallistuneiden henkilöiden ikä- ja sukupuolijakauma ja miten tutkimus on toteutettu. Tämä tutkimustulosten hieman yksioikoinen tulkinta ja suora siteeraaminen on mahtava superpettymyssektorien lähde etenkin kaikille anonyymeille nettikeskusteluissa esiintyville mielensäpahoittajille. 

Olenhan minä oppinut paljon muutakin, eikä tämä nyt oikein vastaa sitä tämän tekstin alkuperäistä ideaa, joka oli viittasi varmaan yksityiskohtaisemman tiedon käytäntöön soveltamista. Ehkä tämä teksti kertoo jotain siitä, miten paljon sellaista käytäntöön sovellettavaa ykstyiskohtaista tietoa on jäänyt mieleen 😛 Suuret kaaret, laajat linjat jne.

Ehkä vielä myöhemmin jatkan aiheesta. Nyt on aika ottaa kirja esiin ja lueskella vähän nuorista kuluttajina.