Onko äitiys harrastus vai mikä?

Mammamaailman kuuluu nyt kohahtaa. Monen ainoa syy lukea hesarin Nyt-liitettä, toimittaja Anu Silfverberg on kirjoittanut kirjan Äitikortti -kirjoituksia lisääntymisestä, joka sisältää mm. äitiyden mustan aukon. Tarkemmat tiedot ja omat johtopäätöksenä&p*****nsärepimisensä saa jokainen tutkia itse vaikka tästä.

Huiii. Aion nyt kirjoittaa aiheesta, jota käsitellään kirjassa, jota en ole lukenut. Ylen haastattelun kyllä kuuntelin. Sanon heti kärkeen, että olen ajatellut asiaa useasti samoin kuin toimittaja ja nyt siis myös kirjailija Silfverberg. Sen sijaan että asettuisin johonkin poteroon, toivoisin edelleen kaikille enemmän tilaa olla omia itsejään. Sen sijaan että listaisin tähän nyt missä kohdissa olen Silfverbergin samaa ja missä eri mietä, kirjoitan tässä nyt ihan omia ajatuksiani.

Mitä jutusta ja ja haastattelusta nyt ymmärsin, lähtökohtana siis tässä teoksessa on, että äitiys muuttaa naista, mutta ei välttämättä ainoastaan positiiviseen suuntaan. Äitiys nähdään yhä useammin, ei ainoastaan itseisarvona, vaan erilaisina elämäntapavalintoina, joita tietynlaiset kulutustottumukset tukevat ja ylläpitävät. Lisäksi myös yhteiskunnassa käytävä julkinen keskustelu mm. lasten koti-ja päivähoidosta luovat ja muotoilevat tietynlaisesta vanhemmuudesta syntyviä mielikuvia ja näin myös lopulta vaikuttavat vanhempien valintoihin.

Omalla kohdallani ongelma muodostui siitä, että en kokenut kuuluvani mihinkään somessa tai muissakaan medioissa esiintyvään vanhemmuuden viiteryhmään. En innostunut äitiysvaatteista, imetysliiveistä enkä hypnosynnytyksestä. Kun tuli ajankohtaiseksi hankkia lastenvaunut, luin muutamilta keskustelupalstoilta kokemuksia kärryistä, enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun luin lauseen, joka kuului kutakuinkin ”…ihania uusia kuoseja, tekee taas mieli ostaa uudet vaunut…” . Minun ei ikinä tehnyt mieli ostaa yksiäkään vaunuja. Eikä ylipäänsä ostaa yhtään mitään ainoastaan siitä syystä, että vauvalle pitää hankkia sitä sun tätä. (Tästä seurasikin pienoinen katastrofi, josta olen kirjoittanut aikaisemmin). Ei uutena enkä käytettynä.

Sivuunmennen sanottuna, olen huono, suorastaan surkea kirppareiden kiertäjä. Olen joskus miettinyt, että voisin vaikka maksaa jollekin, joka kävisi kierroksilla puolestani, sille periaatteessa minulla ei ole mitään käytettyä tavaraa vastaan, päinvastoin. En siis löytänyt itsestäni sitä ruskovillakestovaippaliinaäitiä itsestäni, mutta en myöskään pompdeluxpolaropyretmolotickettoheavenäitiä. Tällä hetkellä hukassa, ehkä villasukassa, on myös aktiivinen päiväkotivanhempiäiti. 

Muistan äitiyslomalla seisseeni olohuoneessamme lapsi sylissäni katselmassa ulos ikkinasta. Ulkona satoi räntää ja minä mietin, miten yksin ja eristyksissä olemme paitsi kotonamme, myöskin pääni sisällä. Eikä nyt pidä tulkita väärin, mietin usein myös sitä, miten ihanaa on olla kotona pikkuisen kanssa, ja miten ihanaa on, kun pää on sumea, vähän kuin olisi pienessä nousuhumalassa koko ajan. Ei ole tarkkaavainen, keskittyy vain tiettyihi asioihin, ja pienetkin asiat tuntuivat suurilta ja pienetkin ilot saivat valtavat mittasuhteet (tosin niin taisivat saada pienet vastoikäymisetkin). Mutta siinä ikkunan edessä ensimmäisen kerran tajusin myös sen, miten pelottavaa on olla niin totaalisen irti siitä, mikä ennen on ollut oma todellisuuteni harrastuksineen, työtovereineen, matkusteluineen jne. Huolimatta siitä että lapsi on niin kovin pieni niin kovin pienen hetken ajan, se aika on elettävä, eikä se ole mikään tarkkaan rajattu aika, jonka jälkeen tietää muutoksen tulevan. Se on ajelehtimista ajan virrasta, irti kaikesta vanhasta kohti tuntematonta.

Ja sen jälkeen tulin yhä useammin ja useammin ajatelleeksi, mitä sitten, kun on aika palata elämään myös aikuisten kanssa. Huomasin että olin alkanut arastella kohtaamisia lapsettomien ystävieni kanssa, koska pääni tuntui niin tyhjältä ja ajattelin, että suustani ei tule yhtäkään järjen sanaa, ainoastaan vauva ja kakka. Ja niinhän se aluksi olikin. Onnistuin tylleröisen ollessa vajaan puolen vuoden ikäinen aloittamaan opintoja avoinen yliopiston puolella, ja pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että näkö palautuu ja järki alkaa jälleen juosta. Itseasiassa näkö palautui vasta imetyksen loputtua ja yöheräämisten radikaalisti vähennettyä. 

Yritin käydä  perhekerho-tyyppisissä tilaisuuksissa, mutta luovutin lopulta, koska en tuntenut oloani mukavaksi enkä erityisen tervetulleeksikaan. En pystynyt samaistumaan oikein kenenkään kokemuksiin enkä tuntenut kiinnostusta samoihin asioihin. Tulin aika nopeasti siihen tulokseen, että lapsi ei kuitenkaan voi olla se ainoa yhteinen nimittäjä aikuisten välillä. Ja pikkuhiljaa opin tuntemaan myös syyllisyyttä siitä, että en tee tai ajattele niinkuin (jotkut) muut. Aika useat asiat, jotka jollekin toiselle olivat lähes ellämän ja kuoleman kysymyksiä, olivat itseleni lähinnä ”ihan sama”.

Ja minä ihan vilpittömästi yritin, sillä kotona seinät kaatuivat päälle. Kaipasin epätoivoisesti jonkun samassa tilanteessa olevan seuraa. Pahaksi onneksi meidän se, mitä perheen turvaverkoksi kutsutaan, on reikäinen kuin vanha katista ja iso osa vanhoista ystävistäni asuu eri paikkakunnalla. Onneksi junat kulkivat. 

Nykyään, kun puheeksi äitien kesken tulee esimerkiksi lapsen päivähoito, yritän keskustelun alkuun jo antaa ymmärtää, että olen iloinen, että lapseni on hyvässä hoidossa ja minä koulussa/töissä. Kokemus on nimittäin osoittanut, että jos joku keskustelussa istuu lapsi kolmivuotiaaksi asti kotona-poterossa, on hänen vaikea pehmentää lausuntojaan jälkeenpäin, ja minä en aina halua olla se, joka kekustelun tyrehdyttää ja jonka valinnat asettuvat näinollen kyseenalaiseen valoon.

Omasta puolestani jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Toisten valinnoista pitäisi voida  keskustella eikä suoralta kädeltä tuomita, ei vaikka joskus jonkun kirjan (Sinkkonen/Keltikangas-Järvinen) olisikin lukenut. Ellei ole ollut toisen töppösissä, ei kannata väittää tietävänsä hänen elämästään häntä tässä asiassa paremmin. Hedelmällisempää olisi jakaa erilaisista valinnoista seuranneita kokemuksia sekä niiden hyviä ja huonoja puolia.  

14 kommenttia artikkeliin “Onko äitiys harrastus vai mikä?

  1. Mulla on ollut tosi paljon samoja ajatuksia. Varsinkin tuo seisominen ikkunan edessä räntäsadetta katsoen ja itsensä ulkopuoliseksi tuntien häkellyttää mua edelleen. Kun entinen elämä vielä kummittelee mielessä mutta paluuta ei ole, eikä ole vielä oikein löytänyt itseään uudessakaan elämäntilanteessa. Se on kovin yksinäinen tunne, jota ei olisi etukäteen osannut äitiyteen kuvitella. Silloin tuntuu absurdilta kuunnella niitä ”nauti nyt kun vauva on pieni” -kommentteja, koska toivoo vain että se jo kasvaisi. Nyt olen kyllä jo päässyt siitä tunteesta ainakin osittain yli vaikka kotona olen edelleen, valo auttaa ja ehkä myös se että on jo tottuneempi tähän tilanteeseen.

    Ja tiedän ihan tasan tarkkaan että ainakin lapsettomat ystäväni ajattelevat minun ajautuneen siihen ”äitiyden mustaan aukkoon”, juuri siksi ettei minulle yksinkertaisesti kuulu muuta kuin lapsen asioita. Tunsin siitä jotenkin kamalaa huonommuutta kun ei ollut mitään hienoja työkuulumisia kerrottavana, kunnes tajusin ettei se nyt niin nannaa niillä stressaantuneilla töissäkäyvillä kavereillakaan ole. Kyllä minä vielä kerkiän.

  2. Voi kun se tykkää-namista tulisi näihin kommentteihin!

    Sitä yksinäisyyttä ei varmaan tajua kukaan, ennenkuin on sen itse kokenut. Ehkäpä juuri se yksinäisyys sitten käy joillekin niin kovasti, että on helpompaa, kun löytää jonkun viiteryhmän, johon samaistua, kaipasinhan itsekin sellaista, ja tunsin itseni entistä yksinäisemmäkseksi, kuin koin olevani erilainen. Nythän tiedän, ettei koko maailma keittele hirssivellejä luomuryyneistä taapero imetysliinaan sidottuna, ihan niinkuin se koko toinen puoli ei tilaa pelkkää Prada babya lapselleen 🙂 Että on olemassa jotain siitä välistä, johon suurin osa ihmisista luultavasti kuitenkin ennemmin tai myöhemmin asettuu, ja että niin voi ihan hyvin elää. 

  3. Mä epäilen juurikin tuon yksinäisyyden olevan osasyy siihen, miksi tuollaista Silfverbergin kirjan ehdottamaa äitikyräilyä ja -kilpailua syntyy. Jos meidän äitien on kerran tarkoitus sulkeutua vauvan kanssa kolmeksi vuodeksi omaan kotiin eikä mihinkään muualle kuin hiekkalaatikolle saisi sinä aikana poistua, niin ei mikään ihme jos siinä vähän ahdistuu. Ja sitten jokainen niissä omissa loosseissaan elää eristyksissä ja yrittää selvitä yksin keskellä kuluttavaa vauva-arkea vailla kunnon vertaistukea, mutta kuitenkin hokien ”rakastan vauvaani ja haluan hänelle vain parasta.”

    Äitiys on oikeasti loppujen lopuksi aika haavoittavaa, koska pelko siitä että ”pilaa oman lapsensa elämän jo ennen kuin se on kunnolla ehtinyt alkaakaan” on kova. Ja siksi sitä on niin vereslihalla heti kun kuulee, että joku muu on tehnyt ja toiminut toisin ja pelkää että se onkin paremmin kuin itse on tehnyt. Jotkut kompensoivat tätä pelkoa hysteerisellä kantoliinailulla, toiset niillä Pradan vaatteilla.

    Voih, mä niin toivoisin että me äidit voitaisiin oppia olemaan vähän rennompia toisiamme, mutta varsinkin itseämme kohtaan. Sitä harjoitellessa.

  4. mulla on kohta 4 lasta. Vauva- aika ei ole mun lemppari aikaani, vaikka pidänkin usein pitkän äitiysvapaan ja imetänkin pitkään. Pidän enemmän toiminnasta ja siitä kun vauva alkaa kävellä, syödä itse jne. Sellasta `vauvoja vois vaan tuijottaa ikusesti`- hahmoa musta ei saa tekemälläkään, ja monien mielestä se vaikuttaa jotenkin kylmältä käytökseltä, vaikka tietenkin rakastan lapsiani yli kaiken. Mutta ei niitä palvoa tarvitse.

  5. Ruusu, veit niin sanat suustani. Ja paradoksaalista on, että juuri taas luin jostain, että lapsensa elämän voi onnistua ”pilaamaan” paljon tehokkaammin esim. teini-iän kriiseihin kielteisesti suhtautumalla kuin vaikkapa imettämällä kellon mukaan 🙂 Eli vaikka kaikki tekevät takuulla virheitä pienen lapsen hoidossa, niilä ei ole niin isoa vaikutusta ihmistaimen elämään, että niillä sen koko elämän pilaisi. 

    helena-ihana, kiitos kommentista 🙂 Varmaan esikoisen vanhemmat pingottaa ihan eri tavalla kuin useamman lapsen. Ja mitä tulee tuohon, että joku tuntuu jonkun mielestä kylmältä, niin totta. Mä en ole hirveästi uskaltanut mainostaa, että olen pitänyt unikoulua, kun aina saa silmilleen jonkun, jonka mielestä se on lapsen rääkkäystä.

    Palaathan helena-ihana kommentoimaan tänne taas, koska mielelläni kuulen kokemuksia useamman lapsen äideiltä. Ja vaikka siitä, mitä esim. teillä on tapana puuhailla 1-2 -vuotiaiden kanssa, mä kun olen vähän hukassa, että mitä sen tyypin kanssa nyt pitäis tehdä, kun se killuu koko ajan kiinni pohkeessa ja sormiväreissäkin kiinnostavinta on ne purkit eikä sotkeminen 🙂 Mä olin paljon parempi siinä vauvantuijotuksessa.

     

  6. Moi!

    Tulin vaan kertomaan, että vaikka meillä ei päällisin puolin kuulosta eikä näytä olevan mitään yhteistä, luin sun blogin yhdeltä istumalta ihan alkuun saakka!

    Että hyvin kirjoitat 🙂 Tuli ihan vähän mieleen puutalobabyn Kristaliina 🙂

  7. Kiitos kovasti kauniista palautteesta eleonoora123!

    Haluaisin kirjoittaa hyvin, pyrin kirjoittamaan oikein. Mutta tässäkin tekstissä näyttää kirjaimet hypelleet ihan sinne sun tänne. Joskus (=useinmiten) on niin kiire saada ajatus ulos 🙂

  8. Komppailen eleonoora123:a ja tämä on myös yksi niitä asioita, joiden ”äärellä” koen helpotusta siitä, että teidänkin (meidänkin?) laisia (äiti-)ihmisiä on olemassa! Ihanaa, ihanat te! <3 ..ehkä, ehkä! Minäkin joskus uskallan, jos siltä tuntuu, kun kerran normaalisti käyttäytyminenkin on normaalia (vaikka ilmeisen vähemmistöä tässä tapauksessa 😉

  9. =) Kanelibasilika, on meitä. Ja niinkuin kulunut sanonta kuuluu, yhdessä olemme enemmän. Hemmetti vieköön, normaaliuden kuuluis olla normaalia, eikä mitään hyshys marginaalitoimintaa! 

  10. Ettei tässä nyt vain olisi käynyt niin, että ne joukosta erottuvat oman tiensä kulkijat ovatkin tässä asiassa tavallistakin tavallisempia ja normaaleja (ja jälleen siis joukosta erottuvia)? 😉

  11. Hei,
    eka kertaa lukemassa sun juttuja, ja on kyllä hyvä teksti. Mulla ei ole lapsia, mutta ehkä lähivuosina on. Lähipiirissä alkaa myös olla lapsia, joten vähän on tullut mietittyä näitä juttuja.
    Mulla on sellanen fiilis että tuun just olemaan sun kaltainen näissä jutuissa. Tosin en oikein ymmärrä mistä tulee ne paineet, että pitäisi olla jotain muuta, tai innostua ”äitiydestä” jotenkin erityisesti..

  12. Hei vain Vierailija, ja kiitos sinullekin kauniista kommentista! En mäkään mistään mitään tajunnut, ennekuin tuo tyttönen tupsahti syliin, ja siinä sitä sitten oltiin. Neuvola, mainokset, media… mistä niitä paineita nyt vaan saakaan kehitettyä, ja mä tiedän liikkuvani nyt vaarallisilla vesillä kun hiukan poikkipuolista sanaa pistän sinänsä hyvästä neuvolajärjestelmästä, mutta sen vaan sanon, että mun silmissä sekään ei ole tässä asiassa aivan viaton, vaikka vain hyvää tahtovatkin. Mutta siitä mä voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen jutun. Heh, kiitos Vierailija myös inspiraation lähteestä =) 

     

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *