Ai mää vai?

Ennen perioditaukoa on meillä yliopistolla jos sun vaikka minkälaista arviointi- ja kuulustelutilaisuutta. Koska alani on mikä on, varsinaisia tenttejä ei meillä juurikaan pidetä. 

Saimme antaa tekemisistämme palautetta kaikille ryhmän jäsenille, toteutimme nk. vertaisarviointia. Se on hyvä ja aika mukavakin tapa saada sekä hyvää että rakentavaa palautetta.

Palautteen saamisessa yleensäkin elämässä saattaa yllättyä siitä, miten itse itsensä näkee, ja miten muut sinut näkevät. Palautetta saa paitsi opiskelujen puitteissa, myös ihan tavallisessa elämässä, itselleni mieleen ovat parhaitan jääneen mm:

  • ”tiukat hampaat” -Lapsena hammaslääkärissä. Joo niin olivatkin, mutta siinä oli ihminen välissä
  • ”Kaunis ja hyvä ompelemaan” -poikapuolisen luokkakaverin antamasta lappusessa. Meidät pakotettiin ysiluokalla kirjoittamaan toisistamme vain hyviä asioita paperilapuille ja sitten opettaja kokosi ne, tarkasti ja jakoi sitten.
  • ”Ella = vastustaja” -Abivuoden kronikan luonnehdinta. Omasta mielestäni minulla oli vain mielipiteitä.
  • ”sä olet niin helppo” -Parhaan kaverin tilanneanalyysi baari-illan ollessa lopuillaan ja minä taas jonkun hosulin kainalossa, yli kymmenen vuotta sitten. Ja kerrankin olen yhtä mieltä, olinhan minä.
  • ”susta tulis hyvä esimies tai poliittikko, hei mä kyllä äänestäisin sua” -TE-toimiston ammatinvalintapsykologi. Mitä tähän enää lisäämään?
  • ”Onks sulla liian pieni takki vai paleleeks sun tissit” -kasiluokan oppilas, kun neuletakistani oli vain ylin nappi kiinni. Repesin.
  • ”sä oot muuten hyvän näkönen, mut oot sä nyt kiinteimmilläs mihin sä pystyt?” -joku nuorehko herra baarissa noin puoli vuosikymmentä sitten. Kiitos tästä.
  • ”Sano sä, kun sulla ei ole mitään menetettävää” -entinen työkaveri eräässä palaverissa, jossa piti koittaa keskustella vähän aremmasta aiheesta esimiehen kanssa. Kiitos tästäkin. 

Joskus olisi mielenkiintoista nähdä itsensä muualtakin kuin peilistä.

Raivoiltamat

On tämäkin tapa koittaa rentoutua ennen nukkumaanmenoa: Katson A2-perinteistä tuohtumusiltamaa, jossa tänään aiheena siis äidit töihin.

Ja isät kotiin? Lisää rahaa? Vähemmän rahaa? Enemmän töitä? Vähemmän töitä, mutta useammille? Lapsen etu? Yhteinen etu? Perheen etu? Yhteiskunnan etu?

Kuka tietää? 

Maailman sivuun on ollut niitä ihmisiä, jotka hoitavat kotihommat parhaiten, ja lapset siinä sivussa. Ja samalla joillain toisilla on ollut tapana palkata imettäjä ja nähdä lapsensa vasta tämän täytettyä 16 vuotta. Lapsia on myyty ja ostettu, vaihdettu ja jätetty tienposkeen, lasten päälle on ”vahingossa” kierähdetty sängyssä, jossa on nukkunut myös 5 muuta ihmistä, lapsilla on käyty kauppaa ja pidetty yllä poliittisia suhteita. Päätökset tekee aina aikuinen. 

Uskallanpa väittää, että useammalla lapsella on nyky-Suomessa asiat melko lailla paremmin kuin vaikkapa keskiajalla, jolloin myös todistetusti kuitenkin joku jäi henkiin.

Vetoan jälleen horoskooppimerkkiini tasapainottomaan vaakaan, haluan välttää konflikteja enkä arvostele kenekään valintoja, vaan puhun jälleen vain omasta puolestani, omasta kokemuspohjasta. 

Silloin tuijotellessa ulos räntäsateeseen lapsi sylissäni ja pohtiessani, miten oma maailma on pysähtynyt ja eristynyt muiden jatkaessa omia elämiään, ei tajuntaan kerta kaikkiaan olisi mahtunut ajatus lapsen päivähoitoon menosta joskus hamassa tulevaisuudessa. Ei sitten millään. 

Kuukautta myöhemmin olin työhaastattelussa. Minullahan ei ole varsinaisesti ollut työpaikkaa, johon palata. Tylleröinen oli tuolloin 4 kuukauden ikäinen. Ja ihan tosissamme harkitsimme, jos minä olisin mennyt töihin ja mies jäänyt kotiin. Teimme tarkat laskelmat. Ja tuloksena oli, että ei kannata. 

Joten sanoin kiitos ei paikalle, jonka olisin saanut mutta joka oli lyhyt pätkä. 

Ja ihan hyvä niin. 

Puolisoni aloitti isäkuukauden vieton oman mielenterveyteni kannalta, niinkuin sanonta kuuluu, suorastaan kreivin aikaan. Olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi kotona jo niin pitkään, että olin todella iloinen, kun vihdoin osat vaihtuivat, ja isi jäi kotiin. Palasin pätkätyöelämääni entistä vähemmillä tunneilla ja päivät vietän edelleen yliopistolla. 

Kenen edun mukaan tässä nyt on menty? Oletan että lapsen, sillä hän on iloinen, pirteä ja sairasteleekin yllättävän vähän. Isän edun mukaan niin paljon, kuin vai taloudellisesti oli mahdollista. Tiedän, että mieheni olisi mielellään ollut kotona enemmänkin.

Voiko edes ajatella, että jotain tehtäisiin äidin edun mukaan? Meillä on tehty hyvin pitkälle niinkuin on itse olen parhaaksi katsonut. Olen itse halunnut mennä opiskelemaan, ja sen hinta on jonkilainen työssäkäynti. Minulla on ammatti, jota rakastan. Valitettavasti minulla ei ole ollut vakituista työpaikkaa. Pelko työpaikan puolesta on itselläni oikeastaan hyvin primitiivistä pelkoa toimeentulon puolesta. Voin paremmin, kun pelkään vähemmän.

En ehkä enää pysty enempää kuuntelemaan heteronormatiivisista taisteluhaudoista kuuluvaa huutelua. Näissä tuohtumusilloissa eniten surettaa se, että ei edes yritetä päästä keskustelussa eteenpäin, vaan nimenomaan huudellaan omista kuopistaan, ja väliin luetaan viestejä twitteristä. En muista milloin muuten olisin kuunnellut mukayleisellä tasolla käytävää keskustelua, jossa olisi ollut näin paljon subjektiivista perustelua, vanhoja tutkimuksia, suoranaista pelottelua ja syyllistämistä, vähemmistöjen ohitusta ja ylenkatseellisuutta. 

Hohhoh. Vain vanhemmuuskeskusteluissa. 

 

Onko äitiys harrastus vai mikä?

Mammamaailman kuuluu nyt kohahtaa. Monen ainoa syy lukea hesarin Nyt-liitettä, toimittaja Anu Silfverberg on kirjoittanut kirjan Äitikortti -kirjoituksia lisääntymisestä, joka sisältää mm. äitiyden mustan aukon. Tarkemmat tiedot ja omat johtopäätöksenä&p*****nsärepimisensä saa jokainen tutkia itse vaikka tästä.

Huiii. Aion nyt kirjoittaa aiheesta, jota käsitellään kirjassa, jota en ole lukenut. Ylen haastattelun kyllä kuuntelin. Sanon heti kärkeen, että olen ajatellut asiaa useasti samoin kuin toimittaja ja nyt siis myös kirjailija Silfverberg. Sen sijaan että asettuisin johonkin poteroon, toivoisin edelleen kaikille enemmän tilaa olla omia itsejään. Sen sijaan että listaisin tähän nyt missä kohdissa olen Silfverbergin samaa ja missä eri mietä, kirjoitan tässä nyt ihan omia ajatuksiani.

Mitä jutusta ja ja haastattelusta nyt ymmärsin, lähtökohtana siis tässä teoksessa on, että äitiys muuttaa naista, mutta ei välttämättä ainoastaan positiiviseen suuntaan. Äitiys nähdään yhä useammin, ei ainoastaan itseisarvona, vaan erilaisina elämäntapavalintoina, joita tietynlaiset kulutustottumukset tukevat ja ylläpitävät. Lisäksi myös yhteiskunnassa käytävä julkinen keskustelu mm. lasten koti-ja päivähoidosta luovat ja muotoilevat tietynlaisesta vanhemmuudesta syntyviä mielikuvia ja näin myös lopulta vaikuttavat vanhempien valintoihin.

Omalla kohdallani ongelma muodostui siitä, että en kokenut kuuluvani mihinkään somessa tai muissakaan medioissa esiintyvään vanhemmuuden viiteryhmään. En innostunut äitiysvaatteista, imetysliiveistä enkä hypnosynnytyksestä. Kun tuli ajankohtaiseksi hankkia lastenvaunut, luin muutamilta keskustelupalstoilta kokemuksia kärryistä, enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun luin lauseen, joka kuului kutakuinkin ”…ihania uusia kuoseja, tekee taas mieli ostaa uudet vaunut…” . Minun ei ikinä tehnyt mieli ostaa yksiäkään vaunuja. Eikä ylipäänsä ostaa yhtään mitään ainoastaan siitä syystä, että vauvalle pitää hankkia sitä sun tätä. (Tästä seurasikin pienoinen katastrofi, josta olen kirjoittanut aikaisemmin). Ei uutena enkä käytettynä.

Sivuunmennen sanottuna, olen huono, suorastaan surkea kirppareiden kiertäjä. Olen joskus miettinyt, että voisin vaikka maksaa jollekin, joka kävisi kierroksilla puolestani, sille periaatteessa minulla ei ole mitään käytettyä tavaraa vastaan, päinvastoin. En siis löytänyt itsestäni sitä ruskovillakestovaippaliinaäitiä itsestäni, mutta en myöskään pompdeluxpolaropyretmolotickettoheavenäitiä. Tällä hetkellä hukassa, ehkä villasukassa, on myös aktiivinen päiväkotivanhempiäiti. 

Muistan äitiyslomalla seisseeni olohuoneessamme lapsi sylissäni katselmassa ulos ikkinasta. Ulkona satoi räntää ja minä mietin, miten yksin ja eristyksissä olemme paitsi kotonamme, myöskin pääni sisällä. Eikä nyt pidä tulkita väärin, mietin usein myös sitä, miten ihanaa on olla kotona pikkuisen kanssa, ja miten ihanaa on, kun pää on sumea, vähän kuin olisi pienessä nousuhumalassa koko ajan. Ei ole tarkkaavainen, keskittyy vain tiettyihi asioihin, ja pienetkin asiat tuntuivat suurilta ja pienetkin ilot saivat valtavat mittasuhteet (tosin niin taisivat saada pienet vastoikäymisetkin). Mutta siinä ikkunan edessä ensimmäisen kerran tajusin myös sen, miten pelottavaa on olla niin totaalisen irti siitä, mikä ennen on ollut oma todellisuuteni harrastuksineen, työtovereineen, matkusteluineen jne. Huolimatta siitä että lapsi on niin kovin pieni niin kovin pienen hetken ajan, se aika on elettävä, eikä se ole mikään tarkkaan rajattu aika, jonka jälkeen tietää muutoksen tulevan. Se on ajelehtimista ajan virrasta, irti kaikesta vanhasta kohti tuntematonta.

Ja sen jälkeen tulin yhä useammin ja useammin ajatelleeksi, mitä sitten, kun on aika palata elämään myös aikuisten kanssa. Huomasin että olin alkanut arastella kohtaamisia lapsettomien ystävieni kanssa, koska pääni tuntui niin tyhjältä ja ajattelin, että suustani ei tule yhtäkään järjen sanaa, ainoastaan vauva ja kakka. Ja niinhän se aluksi olikin. Onnistuin tylleröisen ollessa vajaan puolen vuoden ikäinen aloittamaan opintoja avoinen yliopiston puolella, ja pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että näkö palautuu ja järki alkaa jälleen juosta. Itseasiassa näkö palautui vasta imetyksen loputtua ja yöheräämisten radikaalisti vähennettyä. 

Yritin käydä  perhekerho-tyyppisissä tilaisuuksissa, mutta luovutin lopulta, koska en tuntenut oloani mukavaksi enkä erityisen tervetulleeksikaan. En pystynyt samaistumaan oikein kenenkään kokemuksiin enkä tuntenut kiinnostusta samoihin asioihin. Tulin aika nopeasti siihen tulokseen, että lapsi ei kuitenkaan voi olla se ainoa yhteinen nimittäjä aikuisten välillä. Ja pikkuhiljaa opin tuntemaan myös syyllisyyttä siitä, että en tee tai ajattele niinkuin (jotkut) muut. Aika useat asiat, jotka jollekin toiselle olivat lähes ellämän ja kuoleman kysymyksiä, olivat itseleni lähinnä ”ihan sama”.

Ja minä ihan vilpittömästi yritin, sillä kotona seinät kaatuivat päälle. Kaipasin epätoivoisesti jonkun samassa tilanteessa olevan seuraa. Pahaksi onneksi meidän se, mitä perheen turvaverkoksi kutsutaan, on reikäinen kuin vanha katista ja iso osa vanhoista ystävistäni asuu eri paikkakunnalla. Onneksi junat kulkivat. 

Nykyään, kun puheeksi äitien kesken tulee esimerkiksi lapsen päivähoito, yritän keskustelun alkuun jo antaa ymmärtää, että olen iloinen, että lapseni on hyvässä hoidossa ja minä koulussa/töissä. Kokemus on nimittäin osoittanut, että jos joku keskustelussa istuu lapsi kolmivuotiaaksi asti kotona-poterossa, on hänen vaikea pehmentää lausuntojaan jälkeenpäin, ja minä en aina halua olla se, joka kekustelun tyrehdyttää ja jonka valinnat asettuvat näinollen kyseenalaiseen valoon.

Omasta puolestani jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Toisten valinnoista pitäisi voida  keskustella eikä suoralta kädeltä tuomita, ei vaikka joskus jonkun kirjan (Sinkkonen/Keltikangas-Järvinen) olisikin lukenut. Ellei ole ollut toisen töppösissä, ei kannata väittää tietävänsä hänen elämästään häntä tässä asiassa paremmin. Hedelmällisempää olisi jakaa erilaisista valinnoista seuranneita kokemuksia sekä niiden hyviä ja huonoja puolia.  

Mitä saisi olla?

Sen sijaan, että kirjoittelisin esseetä näin kotipäivän viihteeksi, kirjoittelenkin tänne. Jäin nimittäin eiliseen lounasepisodiin niin kiinni, että pakko jatkaa vielä aihetta sivuten.

En erityisemmin arvosta ruoasta nitisijöitä. Missään nimessä en myöskään heitä, jotka kaivavat Biafran Lapset-kortin taskustaan, kun joku kritisoi talvisia tautiperunoita. Mutta noin pääasiallisesti, jos ruoka on kohtuullista, sitä on riittävästi, eikä erikseen haeta mitään gourmet-elämystä, on jokaisen porkkanraastesuikaleen kiroaminen mielestäni aikuiselta ihmiseltä tarpeetonta ja merkki melkoisesta käytöstapojen puutteesta. Pitää sen verran olla suhteellisuudentajua, että ei odota tavalliselta lounasruokalaltaravintolalta mitään hansvälimäkihanslailailai-suorituksia.

Sitten tässä kohtaa ajatukseni lähti laukkaamaan niinkin pitkällä kuin first world problemseihin, ja etenkin ns. rossofobiaan. Tiedättehän ihmiset, jotka alkavat välittömästi huokailla ja nyrpistelevät kun joku mainitsee jonkun sellaisen ravintolan, jonka nimeä kantaa useampikin paikka, eli ketjuravintolan. Miten niissä ei saa rahalleen vastinetta, mitenkä kaikki mitä keittiö suoltaa on puolivalmisteita ja miten vihreän kortin mafia on tuhonnut jo puoli planeettaa näillä perhehelveteillä.

Myönnän, poden rossofobiaa vähän itsekin. En kuitenkaan niin paljoa, että minun pitäisi kovaan ääneen mainostaa syöväni aina vähintään Kuurnassa (josta kyllä kovasti tykkään ja mielelläni kävisin useamminkin) aina kun joku kertoo viettäneensä kavereiden kanssa iltaa S-ketjun teemaravintoloista. Ja vaikka tiedän varsin hyvin, että noiden edellämainittujen ketjuravindelien keittiöistä lähtevät annokset monesti ovat puolivalmisteita, ei minulla ole mitään ongelmaa syödä joskus sellaistakin, jos tilanne (esim. monia makuja, harva paikka lähellä, pitkäksi venähtänyt kauppareissu jne) sitä vaatii. 

Olemme matkustelleen erään tuttavapariskuntamme kanssa muutamaan otteeseen. Meillä on aina hauskaa, kun on monta miettimässä, mitä tehdään ja kaikki ovat halukkaita kompromisseihin ja kiinnostuneet monesta eri asiasta, tulee kaikkien nähtyä jotain sellaista mitä ei ehkä heti itse olisi tullut ajatelleeksi.

Mutta se syöminen. Liikaa turisteja, liian lähellä kaupungin itäistä reunaa, liian hip, liian vähän hip, liian vähän kasvisruokia, väärän väriset kynttilät, liian vähän paikallisia, you name it. Heinäkuussa voi yhdestä Euroopan suurimmasta kaupungista, joka sattumalta on myös erittäin suosittu matkakohde, olla vaikeaa löytää ravintolaa, jossa kaikki  muut olisivat paikallisia. Ainakaan niin, että ei ota lähijunaa, ja silloinkin se voi olla haasteellista, jos nimenomaan halutaan välttää turisteja, sillä k.o. maa on itsekin keskellä kuuminta lomasesonkia ja näinollen nimenomaan PAIKALLISIA on vaikeaa löytää ilman vaativaa haastattelututkimusta. Jonka tekeminen muuten voisikin olla jännää, muttakun nälkä on jo melkoinen.

Joskus olen toivonut, että siihen syömiseen suhtauduttaisiin ihan vähän vähemmällä pieteetillä.

Hö, tässä kirjoituksessa piti jotenkin päätyä siihen, että ylenkatseellisuus on rumaa, mutta aasinsiltani siihen on unohtunut kahvinkeiton lomassa. Jokatapauksessa, nykyään pistää ikävästi korvaan, kun joku puhuu väheksyvään sävyyn jonkun toisen ruokamieltymyksistä tai arvostelee pöytäseurueelle kitkerän kahvin makua ilman, että käy siitä asiallisesti henkilökunnalle huomauttamassa. 

Näin. Nyt kun sormet ovat kivasti tässä vetreytyneet, alan pureutua esseeseen. Ja jos joku tietää hyvän Laadulliset menetelmät for dummies-opuksen, niin vinkatkaa. Siinä muuten yksi asia, jota tunnustan ylenkatsoneeni. ”Laadulliset menetelmät, ja pah, se on sellaista elämänkertatarinointia, eikä mitään oikeaa tutkimista”. Olen siis lukenut useamman tutkimuksen, mutta en tuottanut yhtäkään. Nyt pitäisi tehdä, ja katsokaa kuinka kävi: Siellä ne menetelmät nyt nauravat minulle partaansa. 

Avoin mieli olisi aina paras mieli. 

 

 

Helmikuu hivuttaa (vaan kannattaako valittaa?)

Voihan väsymys. Helmikuu on heikoin kuuni kaikista olemassaolevista. Jos joskus olen koko maailman diktaattori, teen niinkuin keisarit Julius ja Augustus ja perustan nimeäni kantavan kuukauden. Otan helmikuun ja siirrän sen kesälle.

Kouluhommat huohottaa niskaan, ulkona sataa tai on kylmä, väsyttää, ei saa syödä karkkia, pitäis pitäis muttei jaksa.

Lounastin tänään mitä kummalisemmassa seurassa. Ja samalla tunnistin itseni, mikä oli sangen epämielyttävää. 

Kaikilla on varmasti aina syynsä ja oikeutensa olla asioista sitä mieltä kuin ovat, mutta ehkä pieni oman sävyn viilaus yleisessä keskustelussa olisi joskus paikallaan. Eiväthän kaikki asiat voi olla niin huonosti, muilla täysin ala-arvoinen maku, ei minkäänlaista kompetenssia tai pätevyyttä hommaansa, koko (opiskelu)elämä olla pelkkää taktikointia, mielistelyä ja taistelua toinen toistaan keljumpien opettajakojoottien joukossa, ruokakin on pahaa ja laadutonta ja asiat nähdä vain yhdeltä kantilta ja se kantti on musta?

Ei yhden yhtä positiivista kommenttia yhteenkään keskustelunaiheeseen. Jota pöytäseurueessamme vaihdettiin ehkä syystä melkein joka lauseessa, koska kaikki oli niin huonosti, että mitä niistä turhaa jauhamaan. Kaikki pienikin positiivinen kommentoitin latistettiin ”voi voi kun et sä vielä tiedä…”-tyyppisillä alentuvilla naurahduksilla.

Selvä, ei sitten. Hämmennyin lopulta niin että alkoi naurattaa.

Ja muistin itseni väsyneenä, pettyneenä, epätoivoisena, hirveässä stressissä ilman suuntaa mihin mennä. Ja tajusin, että joskus olen itse kuulostanut ihan samalta.

Minä olen kärkäs, ja katson että huumorintajuni on melko huumorintajutonta, hallitsen sarkasmin ja musta huumori kyllä hymyilyttää. Mutta katkeruus ei naurata.

Pitää muistaa tämä juttu seuraavan kerran, kun tekee mieli marista ihan pelkästä marinan ilosta.  

 

Ai mitä se tekee?

Onnistuin hämäämään Katieta ystävänpäivän blogitempauksen lahjan tiimoilta, kun olen ovelasti pitänyt harrastukseni piilossa.

Tai totuudenmukaisemmin, en ole juurikaan nyt kun alaa opiskelen toteuttanut ”omia” projekteja, koska koulutöissä on enemmän kuin tarpeeksi pakertamista. Erinomainen tapa jälleen tehdä harrastuksestaan työtä 🙂

Olen aika laiska neulomaan, pakolliset villasukat saan ainakin kerran vuodessa puserrettua. Virkkaaminen taas, noh sanotaan vaikka että niitä Katiellekin lähettämääni pussukoita voisin virkkailla vaikka kuinka monta, niiden vuorittaminen taas onkin asia erikseen. 

Haasteenani on koettaa tasapainoilla kierrätetyn materiaalin, rajallisten taitojen ja omien esteettisten ihanteiden välillä, kaiken takana on tietenkin se ihana flow-fiilis (joo, huh, kirjoitin siis tuonkin…), jonka erilainen näperteleminen ja nykertely tuottaa. 

Käsillä tekemisen sanotaan aktivoivan aivoja niin monella tasolla, että harva muu aktiviteetti yltää samaan. Lisäksi hyvää mieltä tuottaa useimmille se, että omien pikku kätösten jälki on (rajallisistakin taidoista huolimatta) suhteellisen nopeasti nähtävissä. 

Jossain haaveitteni hauta-arkussa muhii ajatus, että tekisin postauksia otsikolla ”Mitä kaikkea voit saada aikaiseksi puolisosi käyttämättä jääneistä vaatteista”.

 Tässä on pari sen otsikon alle kuuluvaa mestariteosta: 

Pupusen askartelin viime- ja edellisviikonloppuina, kun kääpäläinen jo oli jo unten mailla.

Matto, jonka päällä pupunen nököttää on pesimishuumassa ennen tylleröisen syntymää toteutettu leikkimatto/alusta.

Pupu on tehty tilkuista, joita on haalittu sieltä sun täältä, leikkimatto on sen sijaan kokonaan miekkoselleni liian pieniksi käyneistä paidoista kasattu. Alapuoli on valkaisematonta lakanakangasta ja välissä on ohut vanukerros. 

 

Aikaisemmin kesällä, kun en tajunnut että hiekkalaatikolla tarvitaan myös kura/suoja-asusteita, ompelin tylleröiselle takin, johon tarvittiin kolme miesten paitaa ja yhdet housut. Toteutus melko vapaalla kädellä.

Ja tällainen siitä sitten tuli, kyllä se hiekkalaatikolle kelpasi.

Joten kyllä, harrastan käsitöitä ja kaikenlaista DIY-juttuja. Ja ehkä uskallan joskus toistekin esittellä tekosiani, mutta pyydän lukijaa nöyrästi olemaan vertaamatta minua vaikkapa Kaunis Pieni Elämä-blogin Anneen, me ei painita lainkaan samassa sarjassa 🙂

Tadaa!

No niin! Nyt on selvitty päivän haasteista ja aika paljastaa mahtavan blogiystäväni Saara B:n  minulle lähettämän kirjekuoren sisältö:

Miten paljon iloa 50 piikkiä voikaan saada aikaiseksi! Tämä on todella henkilökohtainen ja harkittu lahja paitsi minulle, myös niille jopa 50:lle lapselle, joilla nyt on vähän paremmat mahdollisuudet selviytyä vaikeissa olosuhteissa. 

Minä kiitän ja kumarran, mutta luultavasti vielä enemmän kiitollisia ovat ne äidit, joiden lapset rokotteen saavat. 

Joten kiitos Saara kun valaisit minun, mutta myös niiden 50 meille tuntemattoman ihmisen helmikuisen päivän! 

Hiljaisuutta, pyydän!

 

Sillä minulla on ilmoitus: täten julistan oman Salaisen Blogiystäväni Saara B:n kaikkein parhaimmaksi!

Ai mitäkö sain?  Jotain mistä ilahduin valtavasti 🙂

Mutta siitä myöhemmin lisää, koska aivan hetken päästä tänne kurvaa ystävä IRL, vai pitäisikö ennemmin sanoa IFB (=in flesh and blood), koska onhan blogiystävä ystävä oikeastikin!

Jahka saan rauhassa hänen kanssaan kahviteltua, tulee imurinlahjoittaja käymään. Joten anopista selvittyäni pystyn raportoimaan tarkemmin.

On ainakin yksi juttu, jota ei etukäteen kerrota

Olin juuri miettinyt, miten reteästi kommentoisin phocahispidan nukkumispostaukseen, varsinkin kun itse olen saavuttanut jonkinlaista menestystä lapsen nukuttamisessa, tai itse asiassa nukuttamisesta luopumisessa. Nyt olen valvonut sen verran, että en kommentoi sinne mitään. Ei varmaan tule yllätyksenä, että lapsi nukkuu huonosti kipeänä, mutta se, että viime yönä taariainen oli kolmen aikaan lähdössä leikkimään ja meuhkaamaan pöö-leikkiä makuuhuoneen verhojen kanssa, saattoi vähän yllättää

Sitä ei paljoa mainosteta, että kun äidin elämä alkaa normalisoitumaan ja  vauvakupla on poksahtanut, että ei se lapsi siitä mihinkään muutu ainakaan nukkumistottumuksiltaan. Vähän herkempi nukkuja on sitten vähän herkempi, viis siitä, lähteekö äiti aamulla kouluun vai ei. Vaikka se nyt jotenkin pääteltävissä on ollut, niin yhtä kaikki tämä kuuluu siihen tätä-et-tiennyt-kun-sait-lapsen -pinoon.

Kun lapsi oli kahdeksan kuukauden ikäinen, olin univelasta niin romuna, että melkein aloin itkeä neuvolassa. Neuvolan täti siinä sitten yritti jotenkin poliittisesti korrektisti pitää kiinni suositusimetyksestä, mutta tuli ääneen muotoilleeksi, että jos yöimetyksistä pääsee irroittautumaan, niin yöt luultavasti rauhoittuisivat. Ja minä tartuin täkyyn.

Olen siis lopettanut imetyksen aivan itse ihan oman itseni takia lapsen ollessa vähän yli kahdeksan kuukauden ikäinen. Voi minua. Ja kyllä, yöt kyllä rauhoittuivat. Eivät pysyvästi, eivätkä kokonaan, mutta siitä lähtien on viikossa ollut montakin kertaa koko perheellä useampi kokonaan nukuttu yö. 

Välillä menee kyllä aivan ranttaliksi. Niinkuin viime yönä. Enkä ole huomannut niillä paljon peräänkuulutetuilla rutiineilla olevan asiaan sen kummempaa vaikutusta. Ainoastaan se, että päivä on ollut harvinaisen täynnä toimintaa ja tohinaa, on tähän mennessä taannut melko väsähtäneen mukelon, joka koisaa tyytyväisenä aamuun asti. 

Nyt tättähäärä nukkuu onnellisena päikkyjä, antibiottikuuria on enää päivä jäljellä. Mies painui kuumeisena työterveyteen ja minä olen koneella, kun en enää viitsi siivotakaan. Jos nyt väen vängällä halutaan tästä tilanteesta nähdä jotain positiivista, niin muutamassa potilaassa kotona on se hyvä puoli että ainakin tulee vietettyä aikaa yhdessä <3

 

Korvatulehdus, kipu takalistossa ja kauppakassi

Paskaäitifiilikset rantautuivat tännekin viime yönä, kun raahauduttiin kotiin päivystyksestä. Lapsen molemmat korvat olivat tulehduksen vallassa. Enkä minä ollut tajunnut mitään! Mutta totuuden nimissä, jos joku näkisi tyllerön, ei kyllä hänkään tajuaisi. Sen verran kova vauhti oli nimittäin jo aamusta päällä, että oksat pois. 

Olen käyttännyt lasta muutaman kerran lääkärissä, milloin räkäisyyden, milloin yskän takia, mutta kun aina aikaisemmin lopputulema on ollut, että minulla on harvinaisen terve räkäinen lapsi, en nytkään sitten osannut arvata muuta. Ja siellähän ne sitten olivat, kaksi täysin tukossa olevaa korvaa. No, nytpä sitten tiedän. Että ilman kuumetta, korvan raapimista yms. merkkejä, mitä pienten korvatulehduksen oireiksi luetellaan, voi ihan hyvin olla kipeä korvatulehdus. 

Tämä surullinen episodi keskeytti omat murehdintani siitä, että jostain syystä eppariarpi, joka kyllä aina tasaisin väliajoin on muistuttanut olemassaolostaan, oli jälleen kiristellyt. Ehkä se on jokin varoittava enne?

No mikä sitten pelasti päivän, tai siis yön ja tässä seuraa maksamaton mainos: No Keittiökaveri! Mitä mainioin pääkaupunkiseudulla toimiva palvelu, joka kantaa ruokaostokset kotiisi. Olimme siis muutama viikko sitten todenneet, että helmikuusta tulee sen verran hektinen, että ainakin yhdellä viikolla KOKEILEMME, miten tällainen palvelu mahtaa toimia, ja se toimiii LOISTAVASTI! Ehdot, yms ruokalistat ja info löytyy Keittiökaverin nettisivuilta, mutta ihan jo se, että kassin toimitus ei ole mikään epämääräinen ”klo 15-21” vaan tekstarilla täsmennettu ”klo 18.15” on jo mielestäni aivan mahtavaa. Puhumattakaan siitä, että meidän kaikkiruokaiselle huushollille etenkin tämän viikon lista tarjoaa herkkuja ihan joka päivällä.

 Tuo kolmen päivän kassi näyttää riittävän kahdelle ainakin neljäksi päiväksi. Hinnaltaan se on suhteellisen edullinen, me luultavasti päästäisiin melko samoihin summiin, kun käydään kaupassa, mutta me olemme (lue: etenkin puolisoni on) vähän tuhlureita ruokaostoksilla. (Päätimme perustaa taloustilin pidettyämme kolme kuukautta aika tarkkaa kirjanpitoa siitä, mihin tämän ruokakunnan tulot oikein häviää, joten meillä on aika hyvä kuva siitä kuinka paljon mm. talousostoksiin menee rahaa/kk ja kyllä, se on meillä suhteellisen paljon.)

Mistä olen myös ikikiitollinen Keittiökaverille on se, että ei tarvitse miettiä, mitä hyvää sitä laittaisi. En siis missään nimessä inhoa ruoanlaittoa, mutta inhoa sitä melko suppeaa arkiruokien listaa, jota päässäni kelailen uudestaan ja uudestaan. Nyt tuli kaivattua vaihtelua, ja koska reseptit tulivat ihan printattuna kassin mukana, ne jää nyt säästöön, ja epätoivon hetkellä kaivan ne esiin ja kokkaan niistä. 

Koska eilen oli työilta, oli keittiö kuin pommin jäljiltä. Se ei kuitenkaan ollut Keittiökaverin vika, sillä jostain syystä puolisoni ei vaan osaa tehdä hyvilläkään ohjeilla ruokaa ilman että keittiö näyttäisi siltä kuin siellä olisi ollut kolme alle kymmenvuotiasta ei-niin-masteria chefiä. Mutta viis siitä, ruokaa saatiin ja hyvää oli!

Tämä kauppakassipalvelu on omassa elämässäni mainio esimerkki siitä, että rahalla ei voi ostaa onnea, mutta helpotusta arkeen kylläkin, joten suosittelen, jos kiirettä pukkaa tai arkiruokaideapankki ammottaa tyhjyyttään.