Tuohduttaa

Eilen somessa kaikkien hauskojen Ei-suomalaisen-kannata-matkustaa-kun-pakkolaskeudutaan-kuitenkin-kentälle-eikä-suohon -linkkien joukossa kiersi tämä Kirkko ja Kaupunki -lehden vanha (6.7.-09) juttu lapsia koskettavasta rasismista.

Tämän muinaisen tekstin on varmasti joku nostanut Umayya Abu-Hannan hesarissa olleen tekstin inspiroimana. Kaikkihan varmasti ovat törmänneet tähän muutama viikko sitten julkaistuun juttuun, jossa lopputulemaksi jäi, että lottovoitto jäi lunastamatta.

Koska Abu-Hannan teksti kalskahti monen kantasuomalaiseen korvaan jopa kiittämättömältä, nousi siitä melkoinen myrsky vesilasiin ja ihmeteltiin, että mitä muka jäi lunastamatta, kun koulutuksen on saanut ja katon päänsä päälle ja vielä rauhaa ja hiljaisuutta (s****na!) Ja sitten missattiin taas pointti.

Linkkaamassani jutussa ”Teit sitten pennun ulkomaalaiselle” 5 pääkaupunkiseudulta kotoisin olevaa äitiä kertoo, millaiseen rasismiin he ovat törmänneet. Heidän lastensa isät ovat maahanmuuttajia. Jokainen voi lukea jutun ja miettiä sitten, miltä itsestään olisi lapsena tuntunut joutua sanallisen hyökkkäyksen kohteeksi tai kun vieras mies tumppaa tupakkansa sinun poskeesi. Olisi ehkä pelottanut. Ja sitten jokainen voi miettiä, miltä se tuntuu, kun omaa lasta kohdeltaisiin samoin. Ja mitä lapsi siitä oppii? 

Abu-Hanna kertoi hesarissa juuri tästä. Ja kun hänet leimattiin kiittämättömäksi pakoloiseksi, joka kävi vain kuorimassa kermat päältä, jäi taas marginaaliin se, mitä hän halusi sanoa. Suomessa on rasismia ja se näkyy ja kuuluu. Ei ole vain niin, että ainoastaan hän on lapsineen törmännyt vain niihin muutamiin yhteiskunnan mätämuniin, jotka pilaavat kaikkien maineen. Kyllä niistä kokemuksista on saanut osansa muutama muukin. 

Rasismi on paljon muuta kuin neekerihuutelua. Se on kiinni yhteiskunnan rakenteissa ja niissä arvoissa, normeissa ja asenteissa joita se ylläpitää ja uusintaa. Se on esimerkiksi kulttuuristen piirteiden riisumista arvoistaan ja niin latistamista vaatteiksi, ruoksi tai vaikkapa musiikiksi, ”etniseksi lifestyleksi”. Intialainen lasilyhty tai africa-puuvillasta ommeltu paita ei tee vielä kenestäkään suvaitsevaista. 

Puuh. Melkein lempiaiheeni. Tähän loppuun tämä rippikoulua käymätön pakana siteeraa yllättäen Jeesusta: minkä teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle. 

Sitä voi sitten miettiä.

 

Äkkiä se kamera tänne

Jokainen vähintään yhdellä lapsella varustettu aikuinen tietää ne hetket, joita ei mainosta varioidakseni, edes Visalla saa. Kun olisi tilanne kameralle, tai oikeastaan koko elokuvastudiolle, jotta saisi taltioitua takuuvarmaa materiaalia n. 10-17 vuoden kuluttua vaikkapa kultamurusen ylioppilasjuhlien viihdykkeeksi (jos sellaisia sitten enää vietetäänkään).

  • Silloin, kun yläkerran mummo lähtee mustassa muovipussissa viimeiselle matkalleen, ja lapsi huutaa postiluukusta ”TADAAAA!” paareja kantaville ambulanssimiehille.
  • Kun äiti on juuri sadatellut isälle, että onneksi tässä lapsen pukemisessa on osallisena vain hikeä ja kyyneleitä, eikä sentään verta, ja lapsi päättää juuri silloin heittäytyä pallopää edellä äidin nenään niin, että verta roiskuu joka puolelle. Siis äidin nenästä.
  • Kun lattialle on ilmestynyt jostain mystinen ”vesilammikko”, ja tajuat vasta puolen tunnin kuluttua, että olet unohtanut laittaa bébélle vaipan. 
  • Kun ihmettelet hiljaisuutta ja sitä, missä lapsi on. Hiljaisuushan ei koskaan tiedä hyvää, ja löydät lapsesi kiipeämässä kirjahyllyä iloisesti yläspäin. 
  • Luumusoseen syöminen on aina hauskan näköistä silloin kun lusikallinen ei vielä mene ihan suuhun, ihan joka kerta. 
  • Ja samaan värimaailmaan kuin edellinen: Kun hotellissa toteatte, että lapsosen kakka ei olekaan potassa vaan puulattialla. Ja että huh, sen saa siitä jotenkin korjattua siivosti pyttyyn. Seuraava kuva: Lapsi iloisesti astuu pökäleeseen niin, että se takuulla painuu lattialankkujen rakosiin. 
  • Kun olet laittanut sangon pohjalle muutaman sentin vettä ja vähän saippuaa, että lapsi pesisi itse kätensä, ja lapsi kädenkäänteessä istuukin  kaikki vaatteet päällään siellä kymmenessä sentissä vettä. Tyytyväisenä.

Ja niin edelleen. Nyt jos koska elämässä pätee vanha viisaus: Joka päivä oppii jotain uutta.

Kuvan lapsi liittyy joka tilanteeseen.

 

Kuka täällä lymyilee

Koska menin lukemaan Katien kovat faktat itsestään, on minut nyt haastettu kertomaan myös 25 näennäisjännittävää ja -mielenkiintoista asiaa itsestäni. Itse taas haastan itseni kertomaan ne mahdollisimman lyhyesti, koska olen tunnetusti melkoinen lavertelija, mitä itsestäni puhumiseen tulee.

  1. Minua luullaan usein ikäistäni nuoremmaksi ulkonäön perusteella. Enkä tiedä, parantuuko tilanne, kun avaan suuni. Kerran olin menossa sijaistamaan kohtuullisen kokoiseen oppilaitokseen. Kun yritin mennä sisälle, tomera opettajatäti nappasi minua olkapäistä kiinni ja alkoi huutaa, että yläaste viettää välitunnit ulkona. Hetken kesti, ennenkuin sain painittua itseni irti ja selitettyä asiani luonteen. Noh, tuosta on on jo muutama vuosi aikaa. 
  2. Pidän hiljaisuudesta, etenkin kotona. Luultavasti johtuu siitä, että töissä joudun sietämään kohtuullista meteliä. 
  3. Vaikka työni kuvaan kuuluu hokea että harjoitus tekee mestarin, olen itse onnettoman kärsimätön, ja jos en heti ole hyvä jossakin, se sitten jää. Enkä ole tästä järin ylpeä, eli jos joku on kärsinyt samasta ongelmasta mutta saanut asenteensa muutettua, niin otan vinkkejä hengen jalostukseen ilomielin vastaan.
  4. En ole niin luontoystävällinen kuin haluaisin. Tiedostan ja tunnustan olevani homo consumens ja ajoittain nauttivani kuluttamisesta, kauniista vaatteista ja esineistä. 
  5. Jos raha kasvaisi meidän fikuksessa, valitsisin harrastuksekseni shampanjan. Matkustelin shampanjatiloilla ja maistelisin. Ranskan opiskelun voisin aloittaa varmuuden vuoksi, jos tuo kasvi tuosta vaikka herkeäisi…
  6. Ennen inhosin fraasia ”pienten jalkojen töminää” siinä yhteydessä, kun puhuttiin lapsien saamisesta. Nykyään rakastan oman palleron pienten jalkojen töminää. 
  7. Olen kodin järjetyksen ylläpidossa omasta mielestäni suurpiirteinen, puolisoni mielestä asenteeni on kuin pahimmalla keskitysleirin johtajalla. Koska minuun suhtaudutaan siinä asiassa kuin liittoutuneet keskitysleirin johtajaan, meillä on aina kotona kauniisti sanottuna huvikumpuisaa.
  8. Kun yritin todistella yhdelle ystävälleni olevani sympaattinen ja mukava, hän nauroi, että hauska olen kyllä. Eli ilmeisesti en ole järin sympaattinen. Otin sen hauskuuden sitten kohteliaisuutena.
  9. Matkustaminen on elinehtoni. Nyt kun ei ole päässyt vähään aikaan reissuun, niin alkaa jo panta pään ympärillä kiristyä. Reppureissaajan vikaa minussa ei kuitenkaan ole. 
  10. Vaikken mikään suuri musiikin ystävä tai tuntija olekaan (aukko sivistyksessä), niin etenkin flamencon cante jondo puhuttelee minua. Ensin se nauratti, nykyään rauhoittaa. 
  11. Minulla on ollut verokortti kuudessa paikassa yhtäaikaa. Että sellainen akateeminen pätkä- ja silpputyöläinen. Ja jokaisesta niistä duuneista olen tykännyt.
  12. Minusta leipominen on mukavaa.
  13. Jos tee-se-itse -miehet haaveilevat härveleiden ja höyläpenkin täyttämästä autotallista, niin haaveilen minäkin. Mutta sinne höyläpenkin viereen pitäisi vielä saada ompelukone ja saumuri sekä sovitusnukke.
  14. Olen melko nopeasti syttyvä (ja onneksi myös sammuva) luonne. 
  15. Olen harrastanut liikuntaa kolmevuotiaasta saakka. Pisin tauko liikkumisessa on ollut vauvavuosi. Ei se harrastaminen juuri päälle näy, mutta ehkä kroppa kiittää joskus tulevaisuudessa.
  16. Yksinäisen vanhuksen näkeminen saa minut lähes poikeuksetta surulliseksi.
  17. Minulla on useampi 50-luvulta peräisin oleva mekko kaapissa.
  18.  Asenteeni alkoholiin on muuttunut lapsen myötä, mikä on itselleni ollut melkoinen yllätys. Olen nykyään suorastaan nipo lasiinsylkijä, etenkin jos paikalla on lapsia. Alkoholi ja lapset eivät vaan mahdu mielessäni enää saman katon alle.
  19. Lukioikäisenä minulla oli aina korolliset kengät. En tajua, miten niillä kävely on nykyään niin vaikeaa.
  20. Haaveilen asunnosta jugent-talossa. 
  21. Suomen lisäksi tulen sujuvasti toimeen kolmella muulla kielellä, ja hätätilassa auttavasti mukaan tulee vielä kaksi vierasta kieltä.
  22. Työminän ulkopuolella minun on joskus vaikeaa mieltää itseäni aikuiseksi.
  23. Minulla on aivan kammottava lääketieteellisten toimenpiteiden pelko. 
  24. Harrastan historiaa. Nimenomaan harrastan. Luen paljon mikrohistorioita, elämänkertoja yms. Irina Ratushinskajan Harmaa on toivon väri on sellainen teos, johon voin palata yhä uudelleen ja uudelleen.
  25. Lempivuodenaikani on syksy.

Ja ei muuta kuin vahinko kiertoon. Eli jos menit lukemaan tähän saakka, etkä vielä ole jakanut faktoja itsestäni, nyt jos koskaan on sen aika!

 

 

 

 

 

 

 

 

Voi rakas salainen blogiystäväni!

Aivan villiintyneen innostuneena tästä blogiystävätempauksesta karautin kaupungille viimeisen arkivapaan kunniaksi katsastamaan mahdollista ystävänpäivälahjatarjontaa. Ja kuinkas siinä sitten kävikään?

Olen vaipunut huonojen salaisten blogiystävien suohon. Sen sijaan, että olisin tehnyt loistavia sijoituksia blogiystävääni, sai tylleröinen pipon:

Ja kengät:

Höh, miten tässä nyt näin kävi? No itseasiassa niin, että kiertelin kärryillä keskustassa niin pitkään, että ajattelin että tylleröinen kellistyy vaunuihin päikkäreille. Siihen mennessä olin löytänyt jo vaikka miten menestyviä ideoita blogiystävälle pakettiin kääräistäväksi. Sitten piti vielä maleskella niin, että kärryt pysyivät liikkeessä, että tylleröpyllerö nukahti. Ja sitten jäljellä oli enää Nudge ja Vincent

Ja nyt sinulle kovaonninen, jonka phocahispidan arvontamylly arpoi lähettämään minulle paketin ja olet epätoivoisena lueskellut postaukseni lahjojen antamisen ja saamisen vaikeudesta. Älä huoli, nirsouteni on rajoittunut lähes yksinomaan puolisoni sukulaisten kummallisuuksiin. Olen ikionnellinen kun minua muistetaan millä tahansa muulla paitsi pölynimurilla. 

Ei tämä ole edennyt mihinkään

Juttelimme muutama päivä sitten yhden kaverin kanssa synnytyskokemuksistamme. Lähinnä sen takia, että nyt yli vuosi tapahtumasta koen, että pystyn siitä jotenkin tolkuissani puhumaan. Yhteistuumin todettiin, että kyllähän sen kesti, mutta ei se tapahtuma mikään Ascotin ravit kuitenkaan ole. 

Ja kyllähän me siitä toimituksesta olemme aikaisemminkin jutelleet, mutta emme ilmeisesti jotenkin täysin toisiamme ymmärtäen. Tulimme nimittäin siihen tulokseen, että aikaisemmin olemme eläneet siinä uskossa, että tapahtumat ja kokemukset ovat olleet omilla kohdillamme hyvin erilaiset. Yhtäkkiä siinä jutellessa tajusimme, että kokemuksemme ovat olleet hyvinkin yhteneväiset. Etenkin yhdessä kohdassa.

Molemmille oli nimittäin jäänyt sellainen kokemus, että kätilöt olivat koko ajan hokeneet, että ”ei tämä ole mihinkään edistynyt”. Meistä molemmista se oli ollut hirvittävän turhauttavaa ja lannistavaa. Varsinkin, kun jahka synnytyskertomustani pystyin kuivin silmin lukemaan, näin siitä että koko ajanhan siinä on edistytty. 

Tuttavapiiriini ei kuulu ketään sellaista, jolla olisi ollut voimauttava ja vapauttava synnytys, jossa on koko ajan tuntenut olevansa kehonsa tasalla ja yhtä maailmankaikkeuden ja universumin kanssa. Sellaista, jossa tuoksukynttilöiden hellässä hehkussa ruusunterälehdillä ympäröidyssä syntymäammeessa maailmaan plumpsahtaa parilla ponnistuksella pieni ihminen. En tietenkään epäile, että näin ei voisi olla, minulle vaan ei ole ollut iloa ja kunniaa tavata näitä henkilöitä. 

Kun nämä mestarisynnyttäjät näyttävät olevan vähimmistössä, niin voisiko meille perussynnyttäjille varata niitä empaattisia  ja myötäeläviä terveydenhuoltoalan ammattilaisia, jotka eivät lannistaisi kuvainnollisesti neulansilmästä keilapalloa puristavaa äitiä hokemalla että ei tämä mihinkään edisty eikä ole edistynyt kuin niin ja niin vähän tunnissa (anteeksi, en ollut ajastanut p*lluani synnytystä silmällä pitäen).

Koska minulla on terveydenhoitoalan ammattilaisia suvussani, olen tietoinen kiireestä, hankalista potilaista, vähistä resusseista, ikävistä kollegoista, hankalista lähiomaisista jne. En halua haukkua niitä, joilla jo muutenkin on hankalaa, ja jotka kuitenkin päivä toisensa jälkeen ovat ihmishengistä vastuussa.

Mutta kun nyt kuitenkin näyttää siltä, että niitä leipiintyneitä tuntuu osuvan vähintään yksi lähes jokaisen kohdalle. Enkä minä mitään suitsukkeita vaatinut, vaan ihan epiduraalia (jonka kyllä sain vauhdikkaasti, kiitos). Mutta ei se sitä tarkoita, etteikö siinä olisi ihminen välissä. Tajuan kyllä myös sen valtavan kuilun siinä, että itselleni ensimmäinen synnytys on ainutkertainen, kätilö on vuoronsa aikana veivannut jo ties kuinka monta lasta maailmaan. Mutta kun en minäkään voi uusille opiskelijoille sanoa vaikka että ”en nyt jaksa teille sitä datiivia opettaa, kun olen sen jo niin monta kertaa elämässäni opettanut”. Että joskus ei ole tarpeeksi se, että tekee minimin. 

Kyllä me muutakin yhteistä keksittiin kuin se, ettei edennyt. Mm. molemmat emme pitäneet siitä melko koleasta äänensävystä, jota läpi synnytyksen käytettiin emmekä olleet järin innoissamme siitäkään, että oksitosiinia tuputettiin. 

Mitään ei tapahdu!

 

Vanitas

…vanitatum et omnia vanitas, eli turhuuksien turhuutta jne. Mutta voi miten mukavaa näpertelyä!

Jo aikaa sitten tilaamani koruntekotarvikkeet saapuivat juuri sopivasti perjantaina niin, että pyhänä on päässyt näpertelemään. 

Näperreltävää olisi kyllä ollut ihan kotinurkissakin, yhdet ”joululahjasukat” ovat vielä kärkikavennuksia vaille ja lapaset odottaa peukaloita. Ja voiko tätä nyt edes kutsua minkäänlaiseksi itse tekemiseksi? Kunhan vääntelee korupihdeillä pieniä metallisilmukoita auki ja kiinni ja pistää valmiita palasia perätysten? Mutta ehkä se salaisuus piileekin siinä helppoudessa ja nopeudessa, sekä siinä, että pitkään ja vauhdikkaasti neuloessa itselläni kädet kipeutuu kyllä enemmän kuin korumetallien vääntelemisessä. 

Ehkä juuri näillä tekeleillä alan lähipiiriäni ensi jouluna piinaamaan…

Kuvassa on kaksi kaulahelyä ja kahdet korvikset. Tausta taiteiltiin tylleröisen kanssa yhteisvoimin sekä sormiväreillä että väriliiduilla.