Sehän puhuu mulle!

Muistan, miten parin viikon ikäinen lapsi sylissäni tuijotin sitä kyyneleet silmissä ja totesin, että ei se enää ole niin vauva kuin syntyessään, sehän on kasvanut jo vaikka miten isoksi. Siinä oli varmaan hormoneilla taas oma osuutensa kyyneliin, mutta yhtä kaikki, kyllä aika vaan kuluu nopeasti, kun pientä katsoo.

Vuosi sitten ihmettelin, etteikö sitä kiinnosta liikkuminen ollenkaan. Syöttötuolinhankkimismatka oli strategia-asteella (ja millaisen matkan sen tuolin takia hormonihuuruissa onkaan valmis tekemään), päivässä oli vähintään kahdet päiväunet, vaipat olivat kokoa 2 ja tissi maistui.

Kyllä on asiat eri mallilla. Nyt, vuoden ja kolmen kuukauden ikäisenä tylleröinen kävelee, tanssii (pyörii hienosti ympyrää), syö silloin tällöin itse lusikalla kun sattuu huvittamaan, hoitaa vauvanukkea, pinoaa palikoita, yritää laittaa itse vaatteita päälleen siinä kuitenkaan onnistumatta, vetää selkä-kaarelle -raivarin pienimmästäkin vastoinkäymisestä, tajuaa sanoa joo, jos kakkahätätiedustelu osuu oikeaan ajankohtaan ja vaikka mitä muuta, mistä äidin on syytä olla iloinen ja ylpeä. 

Havahduin viime viikolla siihen, että hakiessani pylleröistä päikystä, neitokainen hölisi pitkään tarinaa. Enkä minä ymmärtänyt muuta kuin puu. Aikansa mäntyjä sohoteltuaan tyttönen kohautti harteitaan, huokaisi kuuluvasti ja hiljeni. Minä en siis puhu lasta. Tarvitsenko nyt tulkin?

No en, vaan paremman keskittymiskyvyn (mistäköhän marketista sitä saa?). Tänään puutarina sai jatkoa, mutta onneksi kotona juttu alkoi jo olla tuttua äidillekin. Maito, (r)uokaa, lamppu, nenä, vauva, hauva, pupu, auto, ankka, kukka, ei, ÄITI, EIIIIII, auta, (l)eipä, kenkä, (s)ukka ki(r)ja. Pöllö on toistaiseksi huhuuuu, napa on papa ja MC Koppakuoriainen on koppakoppakoppa. Viimeiseksi mainittuun otetaan mukaan myös svengaava tanssihuojunta. 

Kehuin toissapäivänä yhden tutun uutta kampausta. Hän naurahti, että lapselta oli tullut palautetta ennen kampaajakäyntiä, että ”äiti, sä näytät ihan räjähtäneeltä”.

Tästä se jatkuvan verbaalisen palautteen saaminen siis alkaa. 

Otan haasteen vastaan

Iso hirmuinen kiitos sinulle, Katie. Haaste on aina haaste joten siihen on tartuttava asiaankuuluvalla reippaudella.

Ja tunnustus on aina tunnustus, mikä tuntuu aina yhtä mukavalta. Blogi se on pikkuinenkin blogi!

 

 

Tämä on nyt siis two in one:

________________________________________________

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.

Eli kiitos akatemia ja very extra special thanksit Katielle. Ja linkki siis johdantotekstissä.

2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentit heidän blogeihinsa.

Nyt myös itselläni on ongelmana tietää blogien lukijamäärä. Paitsi omani. Älkää nyt kukaan loukkaantuko, jos teillä on hirveästi lukijoita, minähän olen yksi heistä:

  1. Tupa-Keittiö
  2. Lentoaskeleita
  3. MintMint
  4. Helmiä ja vadelmia
  5. Kokematon kotirouva

3. Toivo, että bloggaajat, joille jätit haasteen, antavat sen eteenpäin viidelle suosikkiblogilleen.

Kyllä lupaan toivoa.

Ja sitten ne haastavat kysymyksen ja haasteelliset vastaukset:

Viisi asiaa, jotka tuovat hyvää mieltä:

  1. Oma pieni perhe
  2. Muut läheiset ihmiset elämässäni
  3. Työ ja opiskelu
  4. Auringon paiste
  5. Nypertely (=ompelu, virkkaaminen, leipominen jne.)

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin:

  1. Teetä
  2. Hiljaisuutta
  3. Ruokaa 
  4. Rauhaa 
  5. Rakkautta

Viisi kirjaa, joita suosittelet muille:

  1. Virginia Woolfin Oma huone
  2. Jonathan Gloverin Ihmisyys
  3. Sophie Kinsellan Shopaholic and Baby
  4. Katja Lahden&Satu Rämön Vuoden Mutsi
  5. Carlos Ruíz Zafónin Tuulen varjo

Viisi kaikkien aikojen suosikkilaulajaa/-yhtyettä:

  1. Alejandro Sanz (voi kamalaa, mä tunnustan tän nyt kaikille…)
  2. Leonard Cohen
  3. Kate Bush
  4. The Beatles (Juu kyllä.)
  5. Maija Vilkkumaa

Viisi lempiruokaasi:

  1. Gambas al Ajillo
  2. Nakkikastike&perunamuusi
  3. Muikun mäti& blinit
  4. Sisäfilepihvi
  5. Savusilakat

Viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:

  1. Sevilla, ainakin vielä kerran.
  2. Berliini, aina uudestaan.
  3. Istanbul, never seen.
  4. Tukholma, vanha rakas.
  5. Hong Kong, kaukana täältä.

 

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat sinua:

  1. Äkkipikainen
  2. Oikeudenmukainen
  3. Lyhyt
  4. Uskollinen
  5. Hauska (kuulemma)

Viisi asiaa, joista unelmoit:

  1. Asunnosta jugend-talossa
  2. Helsingistä pois muuttamisesta
  3. Vanhaksi ja viisaaksi elämisestä
  4. Toisesta lapsesta
  5. Siitä, että kaikki menisi aina kuitenkin parhain päin.

Viisi elämänohjetta, jotka haluat jakaa kaikkien kanssa:

  1. Hädässä ystävä tunnetaan.
  2. Ei tarvita, mutta halutaan (satuin kuulemaan kerran jonkun äidin ja noin 4v. tyttären keskustelun. Tämä siis tyttären viimeinen repla).
  3. Unelmilla on taipumus muuttua todeksi.
  4. Sitä sattuu mut siihen tottuu.
  5. Vain muutos on pysyvää.

_________________________________________________

1. Mikä on suurin unelmasi?

Saada elää elämäni onnellisena loppuun asti.

2. Mikä on paras vinkkisi kauniiseen kotiin?

Olla menemättä naimisiin keräilijän kanssa. Oho, menin jo…

3. Mikä on ollut elämäsi tähänastisista paras päivä?

Tyttäreni syntymäpäivä.

4. Miksi pidät blogia?

Ensisijaisesti, piirtääkseni muistijäljen tästä hektisestä ajasta. Toiseksi, jakaakseni arkeani ja saadakseni uutta näkökulmaa elämään. 

5. Miten pidät huolta itsestäsi?

Käymällä kampaajalla, salilla ja jumpassa. Lukemalla ja matkustamalla. Tekemällä käsitöitä. 

6. Mistä pidät itsessäsi eniten?

Kyvystä suhtautua muutoksiin uteliaasti.

7. Entä vähiten?

Siitä, että mielipiteeni näkyvät naamastani. Olen myös liian äkkipikainen

8. Mitkä ovat kolme tärkeintä asiaa elämässäsi?

Oma pieni perhe, sisarukset ja ystävät.

9. Mitä pelkäät?

Vaikka mitä. Neurootikko mikä neurootikko.

10. Mikä on nopein reseptisi, kun lapsilla on nälkä?

Ööööö. Jätski?

11. Mikä on paras lastenkasvatusvinkkisi?

Ota löysin rantein, älä jännitä. Ai niin, se olikin Veikko Lavin ohje elämään. Mä olen ammattikasvattaja, en mä ketään osaa neuvoa.

 

 

 

Aurinkoinen päivä

Joskus kaikki vaan loksahtaa kohdilleen.

Se tunne, kun pitkällisen pähkäilyn ja lähes epätoivoon vaipumisen jälkeen jakaa ongelmansa ja onnistutaan yhdessä. 

Kun opiskelijat tunnin jälkeen kiittävät hyvästä keskustelusta. 

Kun jakaa Runebergin tortun lounaskahvilla ystävän kanssa.

Kun löytää silkkivillaneuleen -70% alesta.

Kun huomaa, että taustalla soi Miss Li:n Dancing the whole way home, ja tekee mieli tehdä juuri niin.

Kun lapsi lusikoi onnellisena kana-kookoskeittoa, jonka makua ei ehtinyt tarkistaa. 

Kun kerrankin on illalla kotona rauhassa. 

Onneksi on näitäkin päiviä.

Ja pian tulee taas kevät.

 

Pian pääsee taas juomaan mehua Linnunlaulun kahvilaan.

Laiskuus vs. väsymys

Nykyään maanantaipäiväni ovat, jos pelkkää aikataulua katsoo, melkoisia. Aamulla kahdeksaksi kouluun, sieltä suoraan töihin ja töistä kotiin n. 21.30. Lounaaseen on aikaan, mutta meillä ei opiskeluissa tunneta sellaista itselleni niin rakasta turkulaista termiä kuin kaffepaussi. 

Ja jos jotakuta nyt surettaa, että en näe lastani hereillä koko päivänä, niin ei huolta, teen edelleen vain nelipäiväistä viikkoa. Jotenkin tuosta maanantaista huokuu, että neljässä päivässä tehdään viiden päivän hommat. 

Nyt kun muutama maanantai on takana, pakko sanoa, että mulle sopii! Ei ole vielä nimittäin väsyttänyt juuri normaalia enempää, kun on palannut kotiin. Tai ehkä tuo kulunut klisee väsynyt mutta onnellinen on se, mikä parhaiten sitä tunnetta kuvaa.

Jossain siinä vaiheessa kun jäin ennen äitiyslomaa sairaslomalle (syystä jota en tässä halua eritellä) alkoi myös jonkilainen saamattomuuden aika. Kun tekemisen mahdollisuudet oliva melko rajoittuneita, sitä valui johonkin sellaisen masennuksen tyyppiseen tilaan, jossa ei saa tartuttua toimeen oikein mitenkään. Ja sitä on sitten jatkunut enemmän tai vähemmän näihin päiviin saakka. 

Tänään koulussa puhuimme luovasta prosessista, sen vaiheista, etenemisestä ja erilaisista lopputuloksista. Mihinkään maata mullistaviin tuloksiin emme vielä näin alussa tulleet, mutta pohdimme sitä, mikä ero luovassa prosessissa on ideoiden loppumisessa tai tyhjiin ammentamisessa, väsymyksessä ja laiskuudessa. Milloin ideoiden puute on yrittämisen puutetta, tyhjiin kalutun aiheen toivotonta pyörittelyä, kertakaikkista väsymystä tai vain pelkkää laiskuutta?

Aika usein vieläkin taiteellisuuteen ja luovuuteen liitetään jonkinlainen boheemi elementti. Taiteellisen tai luovan ihmisen habitukseen ei kuulu turha tarkkuus, sovinnaisista tavoista välittäminen ja alkoholin käyttöäkin arvioidaan vähän laajemmalla skaalalla. 

Henkilökohtaisesti en usko Kaija Saariahon, Esa-Pekka Salosen, Klaus Haapaniemen, Antti Jokisen, Vuokko Nurmesniemen, Paola Suhosen, Sofi Oksasen tai monen muunkaan menestyvän luovan alan ihmisen makaavan räkäkännissä puoleen päivään, parantelevan darraansa iltaan saakka ja sen jälkeen valittelevan karanneen inspiraationsa perään ilta toisensa jälkeen kaikille, jotka vain suostuvat kuuntelemaan. 

En katso kuuluvani luovaan luokkaan, vaikka opiskelemani ala aihetta sivuaakin. Tunnistan silti pientä vastuunpakoilua arkielämässäni. Tunnustan, minulla saamattomuus koskee edelleen kotihommia. Mutta kodin ulkopuoliseen maailmaan liittyvät asiat tuntuvat nykyään hoituvat vähän niinkuin ennen, eli reilusti ennen deadlinea, ilman tuskaa tai ahdistusta.

Isotätini, pitkän uran tehnyt sairaanhoitaja on usein sanonut, että ihminen ei masennu, kun hänellä on tarpeeksi tekemistä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tarpeeksi ei ole liikaa.

 

Hyvää huomenta!

Sisäinen Marttani heräsi eilen, varmaan kirpeään pakkassäähän. Ja ehkä siihen mukavaan ahaa-elämykseen, ettei meidän tarvitse lähteä ruokakauppaan, vaan ehditään aivan rauhassa käydä muualla kaupoilla ja asioita hoitelemassa, siellä minne ei ikinä muuten ehdi ja kirjastossa tms. Ja juoda iltapäiväkahvit rauhallisesti omassa kodissa vielä valoisaan aikaan. 

Tästä kaikesta aivan virkistyneenä päätin pitkästä aikaa tehdä illalla sämpylätaikinan aamulla paistettavaksi. 

Loppuraskaudesta leivoin aamuisin PALJON ja USEIN. Johtuen siitä näin jälkikäteen aivan ellottavasta faktasta (älä lue, jollet kestä) että vaaka-asentoon mennessä vatsalaukkuni säsältö saattoi valua suuhuni siinä määrin, että eihän siinä muu auttanut, kuin viettää aikaa pytyn/lavuaarin yläpuolella ja antaa valua vaan. Kyse ei siis ollut pahoinvoinnista tai oksentamisesta, vaan ihan vaan siitä että valui. Eikä se valuminen sitten enää loppunut, vaikka nousikin ylös sängystä.

Koska tämän seurauksena en sitten välillä nukkunut ollenkaan, saatoin iltayöstä tehdä taikinan, odottaa n. viiteen saakka aamulla lukien, pystyasennossa torkkuen tms, laittaa sämpylät kohoamaan viideltä, torkkua tunnin pari lisää, ja kun siipan herätyskello kilahti, pistin pellin uuniin. 

Nyt on jäänyt sämpyläleipomukset vähän vähemmälle, mutta koska nämä tämän aamun tuotokset olivat niin mainion makuisia, pitänee elvyttää tämäkin tapa, ainakin viikonloppuaamuisin. Olkoonkin, että arkiaamut lähtee mahtavasti käyntiin tuoreilla sämpylöillä.

Koska ahdistun niistä insinöörikokkihahmoista, jotka rynnivät kyökkiin lämpömitttaireinen ja elektronisine jauhovaakoineen (eivätkä sitten kuitenkaan siivoa jälkiään), katselen usein muutamaa, neljää viittä reseptiä ja teen niistä oman, yksinkertaistetun versioni. Sämpyläresepteissä huomasin aika nopeasti sellaisen yhtäläisyyden, että vettä laitetaan puolet siitä, mitä jauhoja. Ja kaikki muut vaihtelee.

Eilen illalla tein näin:

Sekoitin 3dl kädenlämpöiseen veteen n.1/5 hiivakuutiosta, vähän suolaa ja 6dl jauhoja, joista 4 oli vehnäjauhoja ja 2 ruista. 

Kulhon päälle laitoin kumpparilla muovin, ja jätin koko kulhon yöksi pöydälle

 

Aamulla, kun muovin ottaa pois, taikinan kuuluu kuplia vienosti:

Tätä taikinaa ei vaivata. Se kipataan hyvin jauhotetulle pöydälle…

…ja sen jälkeen se venytetään pötköksi, jonka voi taittaa ensin kaksin ja sitten nelin kerroin:

Minun sämppäri eivät tänään voittaneet Miss Sämpyläuniversumikruunua ulkonäöllään, mutta maku oli sitten sitäkin parempi.

Ai niin, ennenkuin aamulla on tehnyt yhtään mitään, pitää uuni laittaa 250 asteeseen kuumenemaan.

Jatkuu. Sitten pötkö leikataan palasiksi, palat laitetaan pellille ja pelti uuniin.

Ennen:

Jälkeen:

Ja sisältä ne näyttävät tältä:

 

Nämä sämpylät ovat hakeneet inspiraationsa suosikkiohjelmastani Strömsöstä (olen aina halunnut Lee Esselströmiksi Lee Esselströmin paikalle!). Tuolta linkin takaa paljastuvasta reseptistä poimin loppujen lopuksi vähäisen hiivan käytön ja kulhon yöksi huoneenlämpöö jättämisen. Jätin myös yleensä käyttämäni öljyn pois taikinasta. 

Aikaisemmin olen tehnyt muuten samoin, mutta käyttänyt enemmän hiivaa, lisännyt taikinaan vähän siirappia ja öljyä ja pistänyt kulhon yöksi jääkaappiin. Taikinaan olen sotkenu usein myös auringonkukan- pellavan ja seesaminsiemeniä, mitä nyt on kotona sattunut olemaan. 

Muita varioimisen/kokeilemisen arvoisia aamusämpyläreseptejä on mm. Sikellä ja Myllyn Parhaan kotisivuilla.

Vielä ehtii tänäkin iltana!

Vanhan opiskelijan kummasteluja

Aloitin syksyllä opiskelemaan alaa, joka on sellainen lapsuuden haave. Ymmärrän erittäin hyvin heitä, joita ikuisiksi opiskelijoiksi kutsutaan, Suomessa korkeakouluopiskelu on melkoinen satama. Opiskelijaruokaloissa syö edullisesti ja mikäli vaan jotenkin opintojen syrjässä pysyy kiinni, on myös aina joku porukka, johon kuuluu ja jonka kanssa on aina jotain yhteistä puhuttavaa.

Ja tietenkin se kaikkein tärkein on oma kiinnostava ala ja sen parissa viihtyminen.

Kuten sanottu, olen ikäänkuin ”toisella kierroksella”. Motivaatio ja sen lähteet ovat nyt erilaiset kuin aikaisemmin, vaikka opiskelun parissa olen aina viihtynyt. Ainakin nyt tuntuisi olevan vähän kiireempi edistää opintoja, kun aikaisemmin valmistuminen ei juuri käväissyt mielessäkään, ja koko gradukin jotenkin vaan keräsi itsensä kasaan, vähän kuin itsestään. 

Olen aikaisemmin ihmetellyt sitä julkisuudessa esiintyvää narinaa iäkkäistä suomalaisista korkeakoulupiskelijoista. Itsellänikin oli muutama välivuosi ennenkuin opinnot aloitin, mutta kyllä meidän joukossa oli useampikin kevään abiturientti. Nyt yli kymmen vuotta myöhemmin jälleen fuksina, tajuan paremmin mistä on kysymys. Meidän aloittajien joukossa ei tainnut olla yhtäkään sellaista, kenellä ei jo vähintään yhtä tutkintoa lukion jälkeen olisi suoritettu. Aika mielenkiintoista. Mutta tietenkin meille kovin mukavaa, meillä on siis paljonkin yhteistä keskenämme.

Enemmän kuin tuota iäkkyyttä, mielestäni pitäisi pohtia tiettyjen alojen työllisyyttä, ts. miksi niin moni katsoo opiskelun esim. työttömyyttä paremmaksi vaihtoehdoksi.

Toinen itselleni uusi asia on periodit. Tai tulivathan ne sinä vuonna, kun valmistuin, mutta ei siinä gradua kirjotellessa enää mistään periodituksista tarvinnut välittää. Sillon kyllä ajattelin, että nythän opetus ja ajankäyttö tehostuvat merkittävästi. Itselleni opinnot eivä koskaan mitään massiivista stressia aihuttaneet, ihan siinä ne meni, välillä erinomaisesti, välillä vähemmän erinomaisesti. Olin iloisesti yllättynyt, miten hyvät paperit lopulta itselleni pokkasin. 

Mutta siis ne periodit. Ei tässä sen enempää tai vähempää tule tehtyä kuin edellisellä kierroksellakaan. Hienoinen pettynyt. 

Vähän outoa on myös se, miten paljon suomenkielistä kirjallisuutta suositaan. Tämä on nyt tietenkin laitoskohtaista ja ainekohtaista, en tietenkään ajattele, että esim. kieltenopiskelijat voisivat edes yleistä kielitiedettä opiskella pelkästään suomenkielisistä kirjoista. Mutta on se jotenkin omituista, kun etsimmällä etsitään käännettyjä kirjoja. Omina muinaisina aikoina lähdekirjallisuus luettiin mieluiten alkuperäiskielellä, ja jos ei esim. saksaa tai ranskaa osannut tarpeeksi, niin sitten kävi tietenkin vaikka englannikielinen versio. Tämä nyt tietenkin vaihtelee paljon riippuen opintojen alasta, enkä esimerkiksi tiedä, tarvitseeko vaikka kotimaisen kirjallisuuden opiskelijan lukea yhtään mitään muuta, kuin kotimaista kirjallisuutta. Ehkä toisella kotimaisella? Kai korkeakouluopiskelijan kuitenkin edelleen kuuluu pystyä lukemaan oman alansa kirjallisuutta muutenkin kuin suomeksi? Ehkä tämä on vain nykyiselle opintoalalleni tyypillistä.

Sitten on tietenkin etappia, opinto-ohjausta yms. kontrollia, jota on näennäisesti reilusti enemmän kuin ylikymmenen vuotta sitten. En ole huomannut noilla olevan mitään käytännön vaikutusta opintojen suunnitteluun, etenemiseen tms. Jokainen edelleen omaa tahtiaan, omien voimiensa, elämäntilanteensa, taloudellisten resurssiensa yms. sallimissa rajoissa/rajattomuudessa.

Opiskelu on edelleen mielestäni aivan parasta. Kirjat ovat kavereita. Tekeminen antaa paljon. Aikaa toivoisi edelleen olevan enemmän. Uusien asioiden opiskelu innostaa etsimään tietoa lisää. 

Alan ehkä tosissani harkitsemaan tutkijan uraa.

 

 

 

Käsi pystyssä täällä huiskin, minäkin haluan osallistua!

Olen aivan oman nerokkuuteni mykistämä. Löysin nimittäin sisäisen ammattikasvattajani. Voin aidosti jakaa kokemuksen!

Olen koko lapsen olemassaoloajan tuntenut olevani vähän syrjässä näistä meidän-Eevi-ja-naapurin-Vertti -keskusteluista. Ja tiedän olevani kuitenkin ihan suomalaisen small-talkin huipulta, ihan näppärä chit-chattaaja vieraanpienkin ihmisten kanssa. Ei vaan jotenkin puistossa koliikki-kakka-suojapuku-hammas-sose-räkä-korvatulehdus-kengänkoko-uudet sanat -keskustelut  oikein irtoa. Itseasiassa ne aina jossain vaiheessa suorastaan mykistävät minut. Olen siinä lajissa pohjasakkaa. Tottakai tiettyyn pisteeseen saakka on todella mukavaa jutella niitä näitä kaalinpäitä ja kuulla puolituttujen kuulumisia, mutta siinä vaiheessa kun huomaa kuuntelevansa ties kuinka monetta allergiaselostusta samalta taholta ja siitä derivoituvista jatko-ongelmista, en enää löydä edes kohteliaita lohdun sanoja.

Ja koska lastenkasvatus on niin tunteita kuumentava aihe, ja pistettäköön tämä nyt vaikka horoskooppimerkin piikkiin eli tasapainottomana, konflikteja välttelevänä vaakana koitan olla vaan ihan hiljaa jos ei mitään kysytä. Omat mielipiteeni ovat nimittäin verrattuna moneen muuhun, sanotaanko nyt että vaikka vähintäänkin lepsuja ja melko ponnettomia.

Mutta nyt, voi nyt minulla on konkreettinen alkukasvatustyön tulos, josta voin jakaa ainakin alustavan kokemuksen: Lapsi nukkumaan!

Tylleröinen ei ole koskaan ollut mikään ”hyvä nukkuja” mutta ei se meitä juuri ole haitannut, ei me vanhemmatkaan olla. Joten ei tässä kukaan ole monen tunnin päiväunia kaivannut, tosin se on ollut vähän tuskaisaa, kun jostain puolen vuoden iästä alkaen tyttönen on välillä voinut viettää päivänsä ilman päiväunen hiventäkään. Ja tietenkin yöt on enemmän ja vähemmän rasittavia, kun hampaita on ilmestynyt tasaisesti 4kk:n iästä lähtien, ihan joka kuukausi. 

Kun päätin lopettaa yöimettämisen, pidimme jonkinlaista unikoulua. Hajamielisen pehmopuolisoni mielestä se oli kuitenkin ihan kamalaa ja siitä lähtien lasta on nukutettu. Ja nukutettu. Ja nukutettu. Itse nukahdettu ja herätty siihen kun nappula karkaa makuuhuoneesta. Painittu, halattu, keikutettu, hytkytetty ja nukutettu ja nukutettu ja nukutettu. Viime sunnuntaihin saakka.

Ja nyt, kolme iltaa myöhemmin. Protestit alkavat edelleen heti iltapuurosta. Maito menee alas, ja potalla istuminen antaa tylleröiselle selkeästi toivoa siitä, että tästä vielä pääsisi livistämään. Hampaiden rassaus on hauskaa. Yöpuku laukaisee  itkupotkuraivarin. Pinnikseen nostamisen jälkeen kuuluu vielä yksi leijonankarjaisu, kun toivottelen hyvät yöt, pussaan sätkivää rääkyläistä ja vedän makuuhuoneen ovea vähän kiinni perässäni. Ja sitten ZzZzZz… Välittömästi.

Ohhoh.

Jään tänne miettimään, miksi ihmeessä emme tehneet tuota aikaisemmin. Lepsu minä, se se varmaan on. Pitäisi vaan varmaan keskustella ahkerammin.

Anteeksi, kun minulla on tämä lapsi

Kanelibasilikan kanssa käymästä ajatustenvaihdosta Tallinnan ravintoloista yms. tuli mieleen se, miten tässä on taas ihmisenä muuttunut ja miksi.

Vielä pallomahaisena sitä oli salonkikelpoinen menemään ravintolaan syömään ihan mihin aikaan tahansa, ja aika monesta ravintolasta löytyy myös ihan käyttökelpoisia vaihtoehtoja alkoholittomaksi juomaksi veden sijaan/lisäksi. Kärrykansalaisella asia ei olekaan enää aivan samoin. 

Koska vauvan kanssa aika kävi viime talvena välillä melko yksinäiseksi, kävimme silloin tällöin lounaalla isin kanssa keskustassa. En unohda ikinä henkilökunnan ilmeitä, kun ensimmäisen kerran työnsin vaunut sisään sinänsä ihan tilavaan ravintolaan, yhteen lounaskantapaikoistamme. Sitä silmien pyörittelyä. No, jäimme kuitenkin, enkä kyllä unohda sitäkään, kun hlökunta suli vähä vähältä ja lopulta kurkisteli nukkuvaa tylleröistä hymyillen.

Eräs toinen kerta menikin sitten niin, etten sen kooomin ole palannut siihen paikkaan. Meillä oli jokin pikkuinen aihe juhlaan, ja päätimme käydä lounaalla. Menimme jälleen keskustassa erääseen ravintolaan, jossa meidät kyllä yleensä myös on muistettu, koska usein on käyty. Lounasta tilatessamme tarjoilija kysyi: ”Syökö lapsi?”. Minä siihen hölmistyneenä, että ei vajaa 9kk:n ikäinen vielä varmaan noutopöydästä oikein mitään syö, syö sitten omasta purkista, jos syö. Tähän tarjoilija: ”Niin, syö mitä syö, mutta jos syö, niin siitä peritään siivousmaksu.” 

???

No tässä vaiheessa tuttu tarjoilija pelasti tilanteen tulemalla väliin, tokaisten ”kaksi lounasta, niinhän se oli”, ja se siitä. Mutta se oli sitten viimeinen visiitti siellä.

Minä siivoan kyllä lapseni lattialle heittelemät kurkkuviipaleet ja sen enempää ei sotkua juuri koskaan ole toistaiseksi tullutkaan. Muutaman kerran on kyllä käynyt niinkin, että tarjoilija on tullut kaivamaan minut ylös lattialta ja kysymyt, olenko hukannut jotain. Kun on käynyt ilmi, että olen ollut nostelemassa niitä kurkun- tms. paloja ylös lattialta, on tarjoilija sitten todennut, että hyvä rouva, kyllä ME täällä siivoamme.

Mutta joo. Vähän on araksi muuttunut oma asenne ravintolaan/kahvilaan menemistä kohtaan näiden muutamien negatiivisten kokemusten myötä, enkä nyt kaikkia tähän halua eritellä. Eihän tässä vielä hirveästi ole matkusteltu, mutta kyllä olen ollut huomaavinani, että Tukholmassa ja Tallinnassa niitä vinoja katseita ei ole tullut. Oma mielipiteeni on, että Riku Rantalan taannoin hesariin kirjoittamassa kolumnissa Vain Suomessa vihataan lapsia, on perää, vaikka teksti varmasti kirjottajalleen tyypillisesti onkin vähän kärkevä (ja siksi Rikun ulosannista niin kovasti tykkäänkin). 

Olen asunut Espanjassa, ja vaikka en missään nimessä ole joka yhteydessä sen maan lastenkasvatuskulttuurin (mm. ruumiillinen kuritus, yleinen asenne, että lapsi olisi aina pahanteossa yms. negatiiviset asiat) kanssa samoilla linjoilla, niin on siinä jotain hyvääkin. Lapset SAAVAT olla mukana ja osallistua. Lapset ovat lähes poikkeuksessa varauksettomasti onnen ja ylpeyden aihe. No, onhan siellä myös perheen käsite huomattavasti laajempi kuin täällä. 

Enkä minä ole niitä, jotka hokevat, että ei lapsen saaminen mitään muuta, ja nappaa lapsen mukaan RuisRockiin Peltorit korvilla. Minä nimenomaan HALUSIN muutosta elämään lapsen muodossa. Mutta en ajatellut sen tarkoittavan sitä, että nyt minun tulee kategorisoida itseni johonkin sellaiseen, mihin en ennen ole tuntenut kuuluvani. Että kun en ennenkään ole halunut Rossossa syödä, niin miksi minun nyt pitäisi siirtyä kokonaan heidän asiakkaakseen (joo, ja kyllä ihan hyvin voin välillä käydä Rossossa, ei tämä ole mikään ylemmyydentuntoinen hyökkäys ketjuravintoloita kohtaan)? Ihan samoin kuin en ole ennenkään ollut mikään pakettimatkustaja, vaan itse räätälöinyt omat matkani, niin miksi en sitä tekisi jatkossakin, varmaan tosiaan vaan enemmän myös lapsen ehdoilla. Mutta en kokonaan.

Usein jeesustellaan, että kun ei suomalainen lapsi osaa käyttäytyä. Tässä kohtaa tekisi mieli joskus kommentoida, että niiltä aikuisiltahan lapsi se mallin ottaa. Jos ei ikinä näe kenenkään syövän veitsellä ja haarukalla  ja keskustelevan rauhallisesti siinä syömisen lomassa, mistä sen mallin sitten saa?

 

 

 

Vapaapäivä elämästäni II: Reissussa ilman lasta

Vauvan kanssa Tallinnassa: 

  • Ota mukaan vaipat, ruoat, vaihtovaatteet, parasetamoli, KuplaStop, lapsen passi, oma passi, leluja, mitä muuta nyt tarvitsettekaan.
  • Ota mukaan myös joku, joka voi välillä hoitaa lasta, kuten esim. isä, täti, hyväkuntoinen mummo tai pappa.
  • Nakkaa vaavi ja kamat kärryihin ja kärräile kärryt laivaan.
  • Viihtykää.

 

Nyt en tiedä, kun vauva ei ole enää niin vauva, että menisikö noin yksinkertaisesti kun meillä viime kesänä, mutta eilen siis käväisin Tallinnassa yksin.

No miten se sitten järjestyi, noin vain ja vielä keskellä viikkoa?

Vaikka niin, että pedataan vapaapäivä niin, ettei päivälle osu pakollisia velvollisuuksia, kuten esim. töitä tai koulua. Sitten sellaisista vähemmän velvoittavista jutuista vaan lintsataan. Varmistetaan että isi tajuaa hakea tyllerön päivähoidosta ja sitten mennään!

Olen aikaisemmin jo maininnut fiksaationi yksin matkustamiseen. Laivamatkailuun en sitä aikaisemmin ole kuitenkaan ulottanut ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että en ole erityisesti risteilytunnelmasta nauttivaa sorttia. Mutta voi miten mukavaa se nyt olikaan!

Äiti yksin reissussa:

  • Pakkaa kassiin perussetin (lompakko, matkakortti, puhelin ja kotiavaimet) lisäksi passi ja hyvä kirja.

Kun ennen laivassa muutaman tunnin kökkiminen on ollut kaameaa odottelua, nyt se olikin vain mukavaa istumista, rauhassa syömistä, kahvittelua ja lukemista.

Jossain vaiheessa lapsen syntymän jälkeen huomasin, että kun aikaisemmin yksin syöminen oli kurjaa, nykyään sitä tulee oikein mietittyä, että kysyykö ketään lounasseuraksi, vai syökö ihan hiljaa yksin. Vaikka Tallinnan-laivojen ruoka ei mitään gourmet´ta olekaan, maistuu se luxus plus ultralta, kun rauhassa saa haarukoida ruokaa jota ei ole tarvinnut itse laittaa.

Matkan varsinainen tarkoitus oli käydä Karnaluks-tukussa hakemassa tarvikkeita kevään kursseja varten, ja sinne heti satamasta suunnistinkin.

Oho, joutsenia satama-altaassa.

Karnaluks on tunnettu lanka- yms. ompelutarvikeparatiisi, joka sijaitsee Tallinnassa K.A. Hermanni -kadulla. Jos vähänkään tarvitsee jotain erikoisempaa kuten harkkosaksia, vinonauhan valmistamista helpottavaa apuvälinettä tai ruusupuisia neulepuikkoja, tai vaan edulliseen hintaan vaikka Alpaca Silk -lankaa, kannattaa suunnata sinne. 

Huolimatta siitä että monista aikaisemmista visiiteistä viisastuneena minulla oli tällä(kin) kertaa mukanani ostoslista, ostoskorin sisältö vaihtui monta kertaa, enkä ole edelleenkään ihan varma, että tuliko kaikki listassa olevat tarvikkeet ostettua. 

Ränsistynyttä kauneutta Fr.R. Kreutzwaldi-kadun takapihoilta.

Koska kävelin ja taivastelin, meni aikaa yli tunti, ennenkuin olin perillä. Koska Viikkarilla matkustaessa maissaoloaikaa on vain klo 14-17.40., paljoa sen enempää en tällä kertaa kierrelytkään. Kävin apteekissa ja sen jälkeen vielä Hää Eesti Asi-liikkeessä, koska se osui kivasti matkan varrelle. Ja sitten pitikin jo lähteä tepsuttelemaan kohti satamaa, koska en halunnut kuitenkaan juosta. 

Hää Eesti Asin näyteikkuna oli kauniisti somistetttu.

Tallinna on ihana paikka, eikä vähiten sen takia, että olen ollut yläasteikäisestä saakka kiinnostunut arkkitehtuurin historiasta (mikä varmaan johtuu turkulaisuudestani, yhä ne siellä niitä vanhoja taloja purkaa, ihme että enää on mitään purettavaa jäljellä). Vanhan kaupungin kauniita taloja voisin tuijotella tuntitolkulla, mutta muita arkkitehtonisia suosikkeja ovat esimerkiksi Nõmmen kaupunginosa ja Kadriorgin kauniit huvilat ennen ykkösratikan (tai kolmosen) päättäriä.

En tiedä, koska seuraavan kerran pääsen syömään Boccaan, Ö:hön tai Controventoon,  eikä näin pikaisilla pyrähdyksillä ehdi paljoa kulttuuria harrastamaan, mutta toivottavasti viimeistään kesällä päästään kaikki kolme yhdessä Kadriorgin puistoon ja Kumuun, Vanhaankaupunkiin ihailemaan rakennuksia ja juomaan kahvia ja alkuillasta, ihan rohkeasti koko porukka yhdessä syömään. 

Lähtiessä satoi vähän lunta.

Vapaapäivä elämästäni I

Eilen oli sitten niin kiire viettämään vapaapäivää, että kaikessa tuohtumuksessani en edes tarkistanut edellisen postauksen linkkiä. Nyt sen pitäisi toimia ja vielä kerran mitä kauneimmat kiitokset vierailijalle.

Ai mikä vapaapäivä? No en sentään maannut happiarkussa sedaatiossa, niin irti todellisuudesta en ollut, mutta melkoisen kuitenkin.

En tiedä, kohtaavatko muut pienten lasten äidit sellaista ongelmaa, että kotona ei oikein onnistu olemaan rauhassa. Meillä tähän osasyy on varmasti myös asunnon pikkuruisessa koossa, mutta en usko että se on koko villakoiran ydin. Vaan se, että äiti ylipäänsä ON läsnä. Tenttiin lukeminen yms. on kotona mahdotonta, vaikka miten olisi sovittu, että äiti on vähän aikaa ihan omissa oloissaan.

Itse kidun tästä jonkin verran, välillä haluisi puuhastella ede muutamankymmentä minuuttia ihan rauhassa ilman palloa jalassa, niin hassu kuin se pikkupallo onkin. Tylleröinen killuu äidin koivessa, nipistelee ja huutaa kutikutikutikuti.

Meidän pikkuperheessä (hui, kirjoitin sen taas) on aika vahva yhdessätekemisen kulttuuri. Ja se on mukavaa. Joskus joku on ihmetellyt, että ettekö te mitään voi tehdä erikseen. Ei mielellään mitään, mitä voi tehdä yhdessäkin, vastasiMME. Mutta kyllä sen vastapainoksi me molemmat kaipaamme sellaista erillistä aikaa. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, joten niille ainakin varataan aikaa.

Yhdistin eilen kotoa poistumisen matkailuun, lukemiseen, koulutarvikkeisiin, kahvitteluun ja yleensä kaikkeen, mitä en normaaliarjessa ehdi tehdä, kun käväsin Tallinnassa.