Kouluun hiihdin kesät talvet

Noin on tapana todeta, kun joku haikailee ”vanhojen hyvien aikojen” perään. Koska faktahan on, etteivät ajat ole koskaan olleet erityisesti paremmat tai huonommat, ne ovat vain olleet erilaisia kuin nyt. Myönnän, että itse olen vähän nostalgiaan taipuvanen, mutta sallin sen itselleni, kun en kuitenkaan mikään perinnepirttihirmu ole.

Itsenäisyyspäivä on ollut mielestäni aina hyvin kaksijakoinen juhla. Itsenäisyys on suhteellisen nuorelle valtiolle hieno ja juhlistamisen arvoinen asia. Toisaalta sitä juhlitaan mm. melkoisella sotakalustonesittelyparaatilla, jossa ei mielestäni ole mitään harmoonista taikka järin juhlallista. Veteraaneja tulee kunnioittaa ja heitä kohtaan pitää etenkin tuntea myötätuntoa, koska he eivät ole saaneet sellaista henkistä apua ja tukea, jota sodankäyneen ihmisen tulisi saada. Olen lukenut melkoisesti erilaisia elämänkertoja, kirjekokoelmia, haastatteluja ja tutkimuksia aiheeseen liittyen, eikä yhdessäkään tekstissä kukaan veteraani ole suositellut aseita kenellekään. 

Jaksaisin paatostaa rauhanaatteesta varmasti vielä vaikka sata sivua, mutta takaisin siis perinteiden kaipuuseen. Pyhäpäivistä on tullut itselleni lähinnä sellainen ylimääräinen aika, jolloin voi siivota kotia rauhassa. Jo opiskeluaikoina perinteeksi muodostui helatorstain ikkunanpesuoperaatio. Nyt näyttää siltä, että itsenäisyyspäivästä on tulossa perinteinen imurointi- ja vessanpesupäivä. 

Tähän kaipaisin muutosta. Muista, että kultaisella 90-luvulla meidän koulussa oli tapana, että vapaaehtoiset oppilaat tulivat koululle itsenäisyyspäivän iltana. Kuudesta kahdeksaan jokaisella ikkunalla paloi kaksi oikeaa kynttilää, joita oppilaiden sitten tuli vahtia. Tarjolla oli mehua, pipareita ja joulutorttuja, ja pimeässä koulussa oli jännää hiippailla. Ulkoapäin näky oli valtavan kaunis, vanha tiilirakennus, jonka jokaisesta korkeasta ikkunasta loisti kaksi kynttilää.

Kauniita vanhat perinteet ovat säilyttämisen arvoisia. En tiedä, onko kynttiläperinne jatkunut entisessä koulussani, toivoisin niin, mutta pelkäänpä, että ei. Itse olen luonteeltani ehkä enemmän perinteiden rikkoja kuin niiden säilyttäjä tai ylläpitäjä, mutta toisaalta toivoisin, että itsellänikin olisi jotain, jota voisin välittää eteenpäin tyttärelleni. 

Perinteet eivät aina mielestäni ole hyviä, etenkin jos niihin ladataan liian suuria tunteita ja niitä toteutetaan tinkimättömästi jonkun kustannuksella. Parhaimmillaan perinteet tuntuvat tutuilta ja turvallisilta, ne katkaisevat arjen ja rauhoittavat mieltä. 

Arvokasta itsenäisyyspäivää!

Jos jotain voisit muuttaa niin…

Olin menossa fysioterapeutille, kun sattumalta meidän mukava ja tervejärkinen (katson tämän täsmennyksen pakolliseksi, kun ne kaikki eivät sitä todistetustikaan ole) neuvolantätimme osui siihen samaan käytävään. Vaihdoimme muutaman sanan, ja siitä saimme välittömästi toisemme hämmennyksiin, sillä hän oletti minun olevan menossa hakemaan kierukkaa. No, sen asian selvitettyämme (siis että fysioon, ei ehkäisyä) jatkoimme sitten kumpainenkin omille teillemme. 

Koska olin sanonut, että lapsia saa tulla jos on tullakseen, aloitin pienen ajatusleikin, mitä tekisin toisella kierroksella toisin.

Nythän tässä on periaatteessa sen verran tietoa kuin voi olla, siinä ehkä päällimmäisenä se, että avoin mieli on paras mieli eli negatiivisesti ilmaistuna pessimisti ei pety.

Ennen syntymää ainakin:

  • Toivoisin, että osaisin varautua jatkuvaan vessassaramppaamiseen vähemmän tunteellisesti. Että se oli raivostuttavaa. 
  • Jättäisin suosiolla äitiyshousujen etsinnän. Ei ne mitkään ole niin mukavia kuin kaavut. 
  • Nyt tiedän, että eteläeurooppalaiset ovat useammin altistuneet toksoplasmoosille (vai mikä se nyt olikaan), ja siksi he saavat syödä raskaana vuohenjuustoa ja tartarpihvejä, minä en.
  • Ymmärtäisin, että kun iho on niin kalpea, että silmäpussitkaan eivät enää sinerrä, on aika aloittaa rautapastillien syöminen.
  • Hakisin kunnon närästyslääkereseptin ajoissa.
  • Tarkastaisin, että vauvalla on tarpeeksi vaatteita. Se ”yksi päälle, yksi pyykkiin ja yksi kaappiin” -sääntö, jota yritin toteuttaa, ei todellakaan ollut tarpeeksi, vaikka miten niin toivoin.
  • Harkitsen vakavasti pelkopolille menoa. Ei tuo eka varvi nyt niin hienosti mennyt.

In action:

  • Heti kaikki rohdot/huumet mulle tähän nyt! Ei mitään sankariäitipelleilyä että tässä vielä sinnitellään, puuh ja plääh. Ei kiillä kruunu nimittäin nyt jälkeenpäin yhtään kirkkaammin.
  • En tituleeraisi kilttiä verinäytteen ottajaa mestarivampyyriksi. Ehkä. 
  • Potkaisen kätilöä, jos hän ei miellytä, enkä vaan harkitse asiaa ja samalla yritä synnyttää. Ei ole mitään niin ärsyttävää, kun olla samassa tilassa eri aaltopituudella olevan ihmisen kanssa, kun tekee jotain niinkin hikistä kuin pusertaa jotakuta ulos maailmaan suht pienestä lävestä, eikä ajatukset kohtaa toisen kanssa lainkaan.
  • Yrittäisin jossain välissä juoda jotain. Ja ottaisin ne oksupussit siihen tarpeeksi lähelle ettei sitten muiden tarvitsisi vielä mopatakin. 

Päätapahtuman jälkeen:

  • Palkkaisin siivoojan. 
  • En kutsuisi kuvausryhmää kotiimme pari päivää syntymän jälkeen taltioimaan imetystä. Ei sillä, etteikö se olisi ollut valtavan hieno kokemus, mutta minun olisi pitänyt ehkä ymmärtää, etten todellakaan ollut imetykseen rohkaisevan emoäidin, vaan pikemmin muumion näköinen. (Joten anteeksi kaikki sitä videota nyt perhevalmennuksissa katsovat, ei ole tarkoitus pelästyttää.)
  • Saattaisin ehkä yrittää nukuttaa mahdollista tulevaa toista lastani heti omassa sängyssä. 
  • Aloittaisin kuntoilun aikaisemmin ja pitäisin tiukasti kiinni omasta treeniajastani. Että ei sitten tarvitsisi siellä fysiossa juosta. 
  • Koettaisin muutenkin pitää parempaa huolta itsestäni, nyt se äitikuplassa leijailu saattoi välillä vähän kostautua. Mutta siitä kuplasta en kyllä luopuisi.
  • En potisi enää huonoa omaatuntoa siitä, että lapsi aloittaa kiinteiden syönnin ennen kuin täyttää puoli vuotta. 

Ha, aika lyhyet listat. Tai sitten aika on kullannut muistoja. Niinkuin on varmaan tarkoitettukin.

Jaa-a. Toivottavasti vielä joskus.