Antamisen ilosta (ja saamisen vaikeudesta)

Se lahjaksi saamamme imuri on eiliseen saakka ollut säilytyksessä automme takapenkillä. Nyt se on laatikossaan säilytyksessä eteisen oven edessä. 

Lahjojen antaminen ja saaminen on periaatteessa kivaa. Siinä sitä ilahduttaa toista ja itsekin ilahtuu. Teoriassa.

Todellisuudessa sitä särkee päätään kuukausia ennen joulua/syntttäreitä/ häitä/nimijuhlia, että mikä on tarpeeksi arvokasta/käyttökelpoista/sopivaa/ei liikaa eikä liian vähän lahjaksi k.o.henkilölle. Ja kun saa lahjoja, miettii joidenkin lahjojen kohdalla, että mihin ihmeeseen tämänkin hökötyksen tunkee. 

No tässä kohdassa sitten mielensäpahoittajat ainakin niin syvästi rakastamallani vauvalehden keskustelupalstalla alkavat huutaa että sinä-kiittämätön-lurjus-ajatus-on-kaunein-etkö-tajua-että-Biafran-lapsilta-ovat-kärpäset-syöneet-silmätkin-päästä-senkin-onneton-lehmä-eikä-heillä-ole-mitään!

Vaikken mikään suuri relativismin kannattaja olekaan, niin taas peräänkuuluttaisin pientä suhteellisuuden tajua. 

Esim. että kahdella lähempää neljääkymppiä olevalla ihmisellä on luultavasti jo pölynimuri. Koska he asuvat pienenpienessä komerossa, he eivät ehkä myöskään tarvitse Kakkosen kaupasta ostettua lasijoutsenpariskuntaa, jonka voi laittaa peililasialustallaan pyörimään ledvalojen loisteessa. Jos lähtee keräämään toiselle lasisarjaa, olisi myös ehkä hyvä tiedustella k.o.henkilöiden makua, eikä välttämättä ostaa aina joka vuosi kahta erilaista lasia, joita yhdistää ainoastaan edesmenneen kotimaisen populaarirunoilijan mietelausahdukset. Ja niin edelleen.

Koska olen tunnustanut olevani 4D -miniä straight from Hell, ymmärrän kyllä, jos joku nyt edelleen on sitä mieltä, että Biafran lapsen mielellään vaikka söisivät ne lasijoutsenet, ja minä olen vain kiittämätön hupakko. Mutta kun kysymys ei ole siitä. Meillä olisi varmaan myös jotain koriste-esineitä, jos meillä vain olisi tilaa. Meillä ei todellakaan ole mikään skandinaavisen raikas huusholli, jonne Avotakan toimittajat juoksisivat kilpaa. En minä halua kenenkään makua lähteä arvostelmaan, jokaisella on oikeus omaansa. 

Mutta kun nyt kuitenkin on niin, että siitä omasta pikkukodistani välitän sen verran, että sinne en ihan mitä tahansa halua. Minulla on oma makuni, enkä sitä kenellekään halua tuputtaa. Samoin en halua itselleni mitään tuputettava, en tavaroita, en uskontoa, en mitään.

(Pakko lisätä: laskettiin juuri, että niiden erilaisten lasien myymiseen huutiksessa meni yli puolitoista vuotta, ennenkuin kukaan suostui niitä huutamaan.)

Alan tässä nyt askartelemaan ihan omaksi ilokseni. Ehkä ensi vuonna tyrkytän niitä tekeleitäni jollekin lahjaksi, ihan kyselemättä…

Ai niin. Sain tänä jouluna ihania joululahjoja ihmisiltä, jotka tuntevat minut ja makuni, mm. puikkomitan succaplokkilta, helysen Klaus H:n Helsingin pop-upista, ja  keittiöpyyhkeitä ja pannulappuja by Saana ja Olli ja paljon muutakin, joko kaappeihin mahtuvan pientä, käytännöllistä tai syötävää. Kiitän lahjoista mitä kauneimmin, kaikista pidän ja kaikelle on käyttöä. 

9 kommenttia artikkeliin “Antamisen ilosta (ja saamisen vaikeudesta)

  1. Oooh, miten onnistuitkaan kiteyttämään ajatukseni lahjojen antamisesta ja (ennen kaikkea) saamisesta. Täällä pitäis tehdä kans älytön puhdistusurakka kaikesta lahjaksi saadusta – ois tarjolla läjittäin just eriparilaseja, koriste-esineitä, keittiötavaroita, kynttilöitä ja kynttelikköjä jne jne jne. Aaaargh.

    Jotenkin tuntuu niin kiittämättömältä laittaa vuosien varrella kertyneet lahjat huuto.netiin (apua jos lahjan antajat ne sieltä huomaa), mutta eihän tässä ole mitään järkeä, että ne vaan vuodesta toiseen täyttävät kaappeja…

  2. Huutikseen vaan ja romujumalalle rukous, että joku niitäkin kaipaa.
    Me olemme jo useamman vuoden toivoneet ihan ronskisti jo syntymäpäiville tms. kutsuessamme, että passaa tuoda viiniä, ruokaa, kynttilöitä tai kukkia. Eli niin sanotusti käyttöön menevää tavataa.

    Neliöihin on vedottu ja mielenterveyteen ja sisustusnatsismiinikin.

    Joululahjoista on laitettu tosi sivistyneesti lista, että näitä tarttettais hei, niitä tai ei mitään siis. 😀

    Olen kamala, tiedän.

  3. Kommenteista kiittäen 🙂 Heti on helpompi hengittää, kun tajuaa, että ei ole maailman ainoa ihminen, joka joskus on saanut toivomattoman ja/tai toivottoman lahjan.

    Mekin ensin mietittiin, että entä jos lahjan antajat eksyvät huutikseen, mutta todettiin sitten, että jos k.o.ihmiset tajuaisivat käytetyn ostamisen hyviä puolia, niin me ei saataisi sellaisia lahjoja… Ja se kiittämättömyys. Se on niin jotenkin outo, että sitä tuntee, vaikka oikeastaan, kun ei kerran ole jotain pyytänyt, niin miksi sitten pitäisi olla erikseen jotenkin kiittämätön, kun yrittää päästä eroon sellaisesta, mitä ei tarvitse? 

    Phocahispida, miten olet saanut perille tuon ”niitä tai ei mitään siis”? Mun oman suvun puolelta olen oppinut tämän, ja se on aina toiminut mielestäni loistavasti, mutta nyt kun taloudessa on toisenlaisesta kulttuurista tuleva ihminen,  niin eipä ole mennyt jakeluun tuo sille puolelle sukua, vaikka olen ottanut puheeksi sekä kauniisti, että suorasti.

    Onneksi se romujumala tosiaan taitaa olla olemassa, koska niin paljon kamaa on lähtenyt kiertoon 🙂

  4. Itsen pistän lahjat surutta kiertoon joko kirppikselle tai vielä samana pyhänä seuraavalle vastaanottajalle. Rakas äitini onnistuu usein ostamaan mulle sellaisia melkein osui -lahjoja. Näistä luopuminen harmittaa aina vähän, koska niillä on jotain tunnearvoa hetimiten. Laitan nekin kuitenkin eteenpäin, koska tunnearvo vie muuten älyttömästi tilaa kaapissa. Valmistuin viime keväänä ja sain äidiltä lahjaksi kierrätysmateriaalista tehdyn Globe Hopen laukun. Periaatteessa erittäin hyvä idea, mutta mamma oli onnistunut valitsemaan luultavasti ainoan sitä laatuaan, jota en vain mitenkään päin pysty yhdistämään mihinkään mitä puen koskaan päälleni. Se oli farkkukangasta ja siinä oli pinkki tekstiprintti. Aivan käsittämätön valinta. No, tänä jouluna ei tarvinnut vaeltaa ruuhkissa etsimässä 12-vuotiaalle kummitytölle paketin täytettä.

  5. Kyllähän jotain kummallisuuksia välillä tulee, mutta riittävän sinnikäs asiasta huomauttelu lienee tehnyt tehtävänsä…

  6. Oi, Koalaowlie, oletpa ravakka! Ja ihan oikeassa tuossa tunnearvoasiassa.

    Voi kun itsekin saisi sellaista melkein osui-lahjoja, mitä kehtaisi laittaa lahjana eteenpäin. Tuo laukku kuulostaa juuri sellaiselta, siis periaatteessa hyvältä.

  7. Joo. Monilla kirppiksillä on nykyään kans sellaisia ”saa ottaa” -koreja oven suussa. Niihin voi laittaa ne mitä ei kehtaa ite antaa lahjaksi eikä kukaan täysjärkinen omasta mielestä voisi ostaa 😉

  8. Kiitos loistavasta ideasta, Koalaowlie! Periaatteessa uusia tavaroita on niin sääli heittää suoraan roskiin, niin tuo lahjoituskori on sitten vähän sen esiaste 😛

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *