Todellisuuden purema

Kuplan puhkeamisen (vai poksaahtaako se ikinä?) jälkeen on välillä välähtänyt mieleen, että näin tässä nyt sitten kuitenkin kävi. Se aina vähän hymyilyttää. Minunkaan ei ikinä pitänyt, ainakaan kauhean mielellään, saada biologista lasta (adoptio on sen sijaan aina kiinnostanut).

Minä olen ollut omassa tuttavapiirissä aina vähän myöhäisemmässä. Olin sinkkuna pidempään, pariuduin myöhemmin, menimme naimisiin viimeisten joukossa, ja tyllerökin syntyi siinä vaiheessa, kun useammalla tutulla oli jo vähintään toinen lapsi tulollaan. 

Enkä koskaan potenut minkäänlaista vauvakuumetta. Jossain vaiheessa tuli sellainen olo, että se kortti on elämässä vielä kääntämättä. Eikä nyt taas pidä ymmärtää väärin. Lasta voi toivoa valtavasti ilman mitään kuumeita. Ennalta tekemämme sopimus siitä, että jos ei lasta suosiolla tule, niin sen asian on sitten tarkoitettu olevan niin, on ensimmäinen kerta, kun elämässäni koin, että todella olen jonkun lopullisen asian äärellä. Tylleröinen kun on lopulta kuitenkin, sanoisinko jonkinlaisten laskelmien ja harjoitusten lopputulos. Mikä tuskin kuitenkaan tämän ikäisillä on kovin poikkeuksellista. 

Olen aina pitänyt muiden lapsista. Ajatus omasta on sen sijaan ollut hyvin epätodellinen.  Koska mihinkäs sen oman sitten työntää, kun se alkaa huutaa? No, nyt on tiedossa, että se työnnetään puolison syliin. Ja että sen saa itse kaikkein nopeimmin paijattua hiljaiseksi. 

Kliseissä ja stereotypioissa on aina totta toinen puoli. Ennen omaa lasta saatoin joskus harmitella, miten kavereiden luona käydessä yhä harvemmin tulee juteltua muuta kuin lapsista. Nyt juttelen sujuvasti ruoka- päivähoito-ja kakkajutut, enkä kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota. Kakka sitä ja kakka tätä, mutta totuus on, että ainakin ihan pienoisen kanssa hyvinvointi on usein tulkittavissa siitä itsestään. Pienen vauvan äidin maailma kutistuu, mutta niin sen pitääkin. Se on lapsen turvaksi, hänen tuleekin olla äitinsä silmissään elämää suurempi, sillä se on hänen elinehtonsa. Olen kokenut sellaisen rakkauden tunteen, jota en ennen ollut osannut kuvitellakaan Pieni jatkuva pelko asuu nyt sydämessäni. Lapsia koskevia negatiivisia uutisia minun on aina ollut vaikea lukea, nykyään kyyneliin riittää pelkkä otsikko. Olen vihdoin ymmärtänyt, mitä muuta pakastimessä voi jäätelön lisäksi pitää ilman, että tuotteet unohtuvat ja vanhentuvat sinne huurteeseen.

Ennen lasta tiesin melko tarkkaan, mistä olen luopumassa, mutta minulla ei ollut kuin kalpea aavistus siitä, mitä saisin vastineeksi. Ja voi miten paljon olen jo tähän mennessä saanut. 

Oma kulta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *