Kertaus ennenkuin mennään eteenpäin

Pelkäänpä, että vuodesta 2012 jää paljon vähemmän mieleen kuin olisi suotavaa. Äitiys, niin mahtavaa kuin se onkin, pitää ainakin aluksi huolen siitä, että aika kultaa muistoja vauhdilla ja suurin osa asioista vain katoaa mielestä. 

Ovatko tässä nyt todella vuoden kohokohdat? Tiedä häntä, mutta nämä nyt ainakin muistan:

Tammikuussa tylleröinen saa virallisesti nimensä ja uskaltaudumme yhä useammin isin seuraksi lounaalle keskustaan. Kättäriltä soitetaan, että haluanko vielä keskustella synnytyksestä. Periaatteessa haluaisin, mutta en k.o. kätilön kanssa, joten se siitä. Joku mummo paheksuu, kun olin pienen lapsen kanssa ulkona tammikuussa. 

Helmikuussa teen tyllerön kanssa ensimmäisen junamatkan. Sitten sairastun ja käyn tiputuksessa, välissä käyn kotona imettämässä ja sitten taas roikun tipassa. Käymme ensimmäistä kertaa vauvakinossa, tykätään molemmat. Pääsemme vihdoin myös vauvajumppaan saakka.

Maaliskuussa käymme koko perheen voimin Tukholmassa. Meillä on iso hytti, tylleröinen maistaa ensimmäisen kerran sosetta ja meillä on mahtavaa risteilytunnelmaa koko matkan ajan. Tyllerön suuhun ilmestyy neljä etuhammasta lähes yhdellä kertaa. Äiti aloittaa opiskelun varovaisesti ja pää sumussa.

Tukholma

Huhtikuussa alan muistaa, ettei nimeni olekaan ainoastaan äiti. Tähän on vaikutusta mm. opiskelulla. Sille äiti-minälle luvataan yksi vapaailta, kun olisi tarjolla vähän paremmat pirskeet, mutta ei se sitten onnistunutkaan. Siitä tulen muistuttamaan puolisoani ikuisesti. Käymme jälleen elokuvissa. Kirjoitan esseen samalla imettäen. Saan kurssista hyvän arvosanan huolimatta siitä että lähdekirjallisuuteen perehtyminen oli hyvin kevyttä. Pää on edelleen tahmea.

Toukokuussa saan nähdä, miten mahtavia kapistuksia vappupallot todellisuudessa ovat. Vappua vietämme Turun Linnan pihalla lapsiperheseurassa. Juhlin ensimmäistä äitiepäivääni ikionnellisena. Matkustamme jälleen junalla kaksistaan ja olemme yön poissa kotoa. Tylleröinen alkaa nousta seisomaan tukea vasten. Se on aika avartavaa. Alamme käydä muskarissa, koska vauvajumppa loppuu.

Ensimmäiset äitienpäiväkukkani

Kesäkuussa minä, tylleröinen ja tätinsä lähdemme Tallinnaan hotellilomalle. Minulla on lapsenvahti jalkahoidon ajaksi, jee! Matka on menestys. Juhannusta vietämme perheenä kolmestaan Porvoossa. Olen muutaman viikon kuumeessa ja päätän lopettaa imettämisen ja harkitsen imetyksen lopettamisen tuki -ryhmän perustamista. Yllätän tylleröisen istumasta olohuoneen pöydällä.

Heinäkuussa vietämme perhelomaa Uppsalassa ja Tukholmassa. Ensin jännittää, miten lapsiperhe selviää designhotellissa. Pelko oli täysin turha, me selviämme siellä ilman Bamseja sun muita aivan loistavasti, ja olemme iltaisinkin tervetulleita ravintolaan. Imetän vihoviimeisen siemauksen. Heinäkuussa käymme myös piknikillä lähipuistossa ja Suomenlinnassa.

Tukholma kesällä

Elokuussa harkitsen vakavasti hiekkalaatikon polttamista, niin puuduttavaa siellä kökkiminen on. Puhallellaan saippuakuplia, maalataan sormiväreillä, ulkoillaan Seurasaaressa ja pikniköidään Lammassaaressa, tutustun konkreettisesti termiin v-ä-l-i-k-a-u-s-i-h-a-a-l-a-r-i ja odotan kuin kuuta nousevaa isäkuukautta ja koulun alkua.

Kahvit Seurasaaressa

Syyskuussa isi on kotona ja äiti töissä ja/tai yliopistolla. Kaikki sujuu yllättävän hyvin. Tunnen muuttuvani taas lähelle omaa itseäni. Pyöräilen. Olen muutakin kuin äiti. Käymme Linnanmäellä. Kiepun ja pyörin kaverini kanssa, tylleröllä on vauvahupi-tarra rintapielessään. Juhlimme puolisoni kanssa hääpäiväämme. Se on myös ensimmäinen kerta, kun poistumme kotoa yhdessä ilman lasta.

Lokakuussa alkaa päiväkoti. Isi kuulemma itki bussipysäkillä, itse en olisi pystynyt viemään tylleröä. Minä itkin sitten luennolla. Kaikkien yllätykseksi tarhassa on kivaa. Meillä oli myös jännää kotona, kun isi oli pari yötä työreissussa ulkomailla. Sain hienoja tuliaisia. Käymme puolisoni kanssa toisen kerran ulkona ilman lasta.

Marraskuussa käymme isänpäivän kunniaksi messukeskuksessa katselemassa maatalousmessuilla eläimiä. Ne ovat tylleröisestä mahtavia. Ihmettelen, mihin aika vain katoaa ja käyn vanhan opinahjoni (vain rakennuksen) hautajaisissa.

Joulukuussa ihmettelen edelleen ajan katoavaisuutta. Olen iloinen ja ylpeä, että olemme selvinneet näinkin täyspäisinä tähän saakka. Päiväkodissa vietetään joulujuhlaa, se on meidän perheen ensimmäinen. Ja joulu on tämän kolmikon toinen.

Pulkkailun jälkeen

Tulevaa innolla odottaen. Ja huomaatteko, kaikki valvomiset, kitinät, ihottumat, pään kopsahdukset, rintatulehdukset, tahattomasti märät t-paidat, päänsäryt, riidat, toivottomuuden ja riittämättömyyden tunteet yms yms ovat hienosti painuneet jonnekin unholaan. Siinä se sitten varmaan kristallisoituu, että mikä loppujenlopuksi on tärkeintä.

Onnellista uutta vuotta toivotellen.

 

 

Antamisen ilosta (ja saamisen vaikeudesta)

Se lahjaksi saamamme imuri on eiliseen saakka ollut säilytyksessä automme takapenkillä. Nyt se on laatikossaan säilytyksessä eteisen oven edessä. 

Lahjojen antaminen ja saaminen on periaatteessa kivaa. Siinä sitä ilahduttaa toista ja itsekin ilahtuu. Teoriassa.

Todellisuudessa sitä särkee päätään kuukausia ennen joulua/syntttäreitä/ häitä/nimijuhlia, että mikä on tarpeeksi arvokasta/käyttökelpoista/sopivaa/ei liikaa eikä liian vähän lahjaksi k.o.henkilölle. Ja kun saa lahjoja, miettii joidenkin lahjojen kohdalla, että mihin ihmeeseen tämänkin hökötyksen tunkee. 

No tässä kohdassa sitten mielensäpahoittajat ainakin niin syvästi rakastamallani vauvalehden keskustelupalstalla alkavat huutaa että sinä-kiittämätön-lurjus-ajatus-on-kaunein-etkö-tajua-että-Biafran-lapsilta-ovat-kärpäset-syöneet-silmätkin-päästä-senkin-onneton-lehmä-eikä-heillä-ole-mitään!

Vaikken mikään suuri relativismin kannattaja olekaan, niin taas peräänkuuluttaisin pientä suhteellisuuden tajua. 

Esim. että kahdella lähempää neljääkymppiä olevalla ihmisellä on luultavasti jo pölynimuri. Koska he asuvat pienenpienessä komerossa, he eivät ehkä myöskään tarvitse Kakkosen kaupasta ostettua lasijoutsenpariskuntaa, jonka voi laittaa peililasialustallaan pyörimään ledvalojen loisteessa. Jos lähtee keräämään toiselle lasisarjaa, olisi myös ehkä hyvä tiedustella k.o.henkilöiden makua, eikä välttämättä ostaa aina joka vuosi kahta erilaista lasia, joita yhdistää ainoastaan edesmenneen kotimaisen populaarirunoilijan mietelausahdukset. Ja niin edelleen.

Koska olen tunnustanut olevani 4D -miniä straight from Hell, ymmärrän kyllä, jos joku nyt edelleen on sitä mieltä, että Biafran lapsen mielellään vaikka söisivät ne lasijoutsenet, ja minä olen vain kiittämätön hupakko. Mutta kun kysymys ei ole siitä. Meillä olisi varmaan myös jotain koriste-esineitä, jos meillä vain olisi tilaa. Meillä ei todellakaan ole mikään skandinaavisen raikas huusholli, jonne Avotakan toimittajat juoksisivat kilpaa. En minä halua kenenkään makua lähteä arvostelmaan, jokaisella on oikeus omaansa. 

Mutta kun nyt kuitenkin on niin, että siitä omasta pikkukodistani välitän sen verran, että sinne en ihan mitä tahansa halua. Minulla on oma makuni, enkä sitä kenellekään halua tuputtaa. Samoin en halua itselleni mitään tuputettava, en tavaroita, en uskontoa, en mitään.

(Pakko lisätä: laskettiin juuri, että niiden erilaisten lasien myymiseen huutiksessa meni yli puolitoista vuotta, ennenkuin kukaan suostui niitä huutamaan.)

Alan tässä nyt askartelemaan ihan omaksi ilokseni. Ehkä ensi vuonna tyrkytän niitä tekeleitäni jollekin lahjaksi, ihan kyselemättä…

Ai niin. Sain tänä jouluna ihania joululahjoja ihmisiltä, jotka tuntevat minut ja makuni, mm. puikkomitan succaplokkilta, helysen Klaus H:n Helsingin pop-upista, ja  keittiöpyyhkeitä ja pannulappuja by Saana ja Olli ja paljon muutakin, joko kaappeihin mahtuvan pientä, käytännöllistä tai syötävää. Kiitän lahjoista mitä kauneimmin, kaikista pidän ja kaikelle on käyttöä. 

Koska Nuutti tulee?

Niin mukavaa kuin joulu onkin, niin ehkä vielä mukavampaa on se, että siihen on taas vuosi aikaa. Jouluun sisältyy niin valtava määrä odotuksia ja toiveita, että joskus tuntuu, että olisi helpompaa, jos vuoden suurin kirkollinen juhlapyhä olisi pääsiäinen katoliseen malliin. 

Kadehdin Tommi K:n tapaa kertoa melkoisia käänteitä sisältävästä joulustaan ilman postmodernia itseironian tai ihan perinteisen pyhäväsymyksen häivääkään. Itseltäni kun se tuskin onnistuisi. 

Viime vuonna näihin aikoihin olin reilusti vajaa kahden kuukauden ikäisen tylleröisen hormonihuuruissa hiihtävä, maitoa kaikki paidat märiksi suihkuava uusi äiti-ihminen. Appivanhempien käydessä luonamme uutta tulokasta tervehtimässä kävimme seuaavanlaatuisen keskustelun: 

  • Appivanhemmat (kuorossa): Tulette sitten jouluna viimeistään käymään!
  • Tuore isä: Olemme suunnitelleet viettävämme joulun omassa kodissamme, mutta toivoisimme teidän tulevan myös, olemme kutsuneet muitakin.
  • Appi: Minä en kotoani jouluna liikahda minnekään!
  • Minä(niin rauhallisesti kuin vain jäävuorta siirtävä troolari nyt vaan etenee): No sittenhän ymmärrät vallan mainiosti, että ei minuakaan huvita jouluna minnekään säntäillä, etenkään näin pienen kanssa.

End of Part One.

Joulu lähestyy, osa kutsumistamme ihmisistä on kiittänyt kyllä kutsulle ja järjestelyt on täydessä vauhdissa. Kunnes puolisoni alkaa puhua:

  • Mies: Kyllä meidän on pakko mennä käymään siellä.
  • Minä: Kuka pakottaa? 
  • Mies: Mutta kun … ja kun… ja ja sitten vielä kun… (en muista)

Imettävä hormonihirviö on hirveän altis kaikenlaisille vaikutuksille, sekä toisaalta myös aivan äärettömän puolustuskyvytön. Joten sanon, että lähdetään joulupäivänä, mutta sillä ehdolla että yötä ollaan hotellissa, sillä monen muun lailla en ole ihastunut nukkumaan vanhan vuodesohvan rungon keskisen metallipalkin päällä. 

Ja sitten mennään. Istuminen tuottaa epparin takia vielä vähän tuskaa ja kolmen tunnin ajomatkaan päätteksi pelastamme lapsemme hukkumasta massiviseen niskakakkaan. Päätämme mennä hotellin ravintolaan syömään ja sitten nukkumaan, että jaksaisimme seuraavan päivän sukulaisrumban. Mutta tylleröinen päättää toisin. Vauva, joka ei juurikaan ole huutanut, huutaa ja huutaa ja HUUTAA, kouristelee, nikottelee, oksentaa ja huutaa. Muutaman tunnin kuluttua saamme pikkukaupungin päivystyksestä jonkun kiinni. Käydään seuraava keskustelu:

  • Mies (puhelimessa): Lapsi on huutanut jo pitkään, häneen selkeästi sattuu johonkin, mutta emme saa selvää, mihin.
  • Oletettu hoitsu: Sinertääkö, onko välillä veltto?
  • Mies: Ei, mutta kouristelee ja oksentaa.
  • Hoitsuliini: Tulette kun on välillä veltto. Kiitos ja kuulemiin.

Tässä vaiheessa myös minä itken ja huudan. Olen varma että lapseni kuolee juuri nyt tähän paikkaan ja toivon itse meneväni siinä mukana. 

Lapsi huutaa yli kuusi tuntia putkeen. Oppia ikä kaikki, myös vajaa parikuinen ryömii, kun tuska on tarpeeksi kova ja alla pehmeä sänky. Sitten hiljenee. Valvomme vuoroissa aamiaiseen saakka, sillä pelkään, että tylleröinen lopettaa hengittämisen. 

Minä olen seuraavana aamuna kuumessa ja vihainen kuin ampiainen elokuun lopulla. Miehen sukulaisissa koetan olla mahdollisimman hiljaa. Saamme kuulla puolisoni sedän puolesta saarnan siitä, kuinka pienten lasten vanhempien pitää sietää pientä kitinää. Mieheni nappaa minua kädestä ja vie toiseen huoneeseen, sillä hän ennakoi hyvin, että kohta saatan elämäni ensimmäisen kerran lyödä, todella lujaa. 

Lopulta pääsemme takaisin kotiin. 

Onneksi viime vuoden jouluaatto oli aivan ihana, niinkuin oli tänäkin vuonna. Tämä vuonna ratkaisuksi sukulointiin kävi se, että mies kävi tylleröisen kanssa kotipaikkakunnallaan, ja minä sain vapaaillan. Jahka pääsen sen faktan yli, että anoppi oli meiltä kysymättä ostanut meille pölynimurin joululahjaksi (meillä on täysin toimiva, tätä uutta huomattavasti tehokkaampi ja melko uusi imuri), soitan hänelle ja keskustelen ensi joulun järjestelyt jo valmiiksi. Ja koetan mahdollisimman hienotunteisesti kysyä että pölynimuri? What?!?

Mummoäiti heittäytyy ihan villiksi

Otsikko on inspiroitunut iity-n mahtavista pohdinnoista äitileimoista ja muusta. Olen aina miettinyt, että kun joku ryhmä nimetään ja sitten mietitään ja pohditaan, että mitä ilmiölle pitäisi tehdä, niin eikö voitaisi kysyä k.o. ihmisiltä itseltään? Että olisiko mitään järkeä esim. siinä, että vaikka maahanmuuttaja-asioista vastaavien ihmisten joukossa olisi jokunen (jos minä saisin toivoa, niin enemmistö) maahanmuuttaja? Jos vaikka joskus luotettaisiin siihen, että asianomainen tietää asiastaan paremmin kuin moni muu… Sanon vaan että go nuoret äidit, tällaisesta mummoäidistä saadaan ihan samanlainen negatiivinen lista aikaiseksi. Ja parhaansa tässäkin yritetään!

Tänään yritän parhaani mukaan rentoutua. Herra Hajamielinen ja neiti Tylleröinen ovat kaukana, kaukana kotoa miehen vanhempien luona, ja itselläni on tiedossa mm. tätä:

Kyllä, se on se sama pullo, joka korkattiin jouluaattona. Ja sitä riittää edelleen! (Kiitos loistavan WineBoy-korkin.) Kaukana ovat ne ajat kun  kuplivaa kaatui kitusiin pullotolkulla…

Tässä ylhäisessä yksinäisyydessäni nautin jämälohipastan, johon siis kippasin jämälohet jääkaapista pannulle, purkillinen luomukermaa perään, puntti persiljaa ja mukavasti mustapippuria. Keitetty pasta pannulle, kaikki sekaisin ja koko komeuden päälle tiristin vielä puolikkaan sitruunan mehut. Telkkarista tulee i-h-a-n-a dokkari englantilaisesta kartanoelämästä, shamppista on vielä vähän lasissa ja Budapestejä kipossa, tunnen itseni aivan vapaaherrattareksi. Sain viestin tuolta kaukaa (siis niin kaukaa kuin missä mies ja lapsi ovat) että siivoaminen on kiellettyä. No sehän sopii. 

Tähän on vielä pakko fiilistellä hyvää joulua…mulle! -kuva:

Acqua di Gioian kuorin jouluaattone papereista, DKoden kengät tilasin itselleni joululahjaksi Brandokselta (32€, jee!) ja kukka vähän DIY tyyppinen setti Lauran kukkakaupasta, jonne uskaltaa mennä, vaikkei Eiran mummo olisikaan 🙂

Seuraavaksi taidan tuijottaa ainakin yhden kauden Jeevesiä ja Woosteria rauhan ja hiljaisuuden vallitessa.

Hyvää joulunjatkoa edelleen toivotellen.

(Puolisoni) Hipstamatic-joulu

Koska itselläni ei ole omenafirman puhelinta, lainaan Hajamielisen luuria. 

Niin se vaan joulu tulla tupsahti, ensin ajeltuani lapsi kyydissä puolen Suomen läpi ristiin rastiin, sen jälkeen ostoshelveteissä ihmettelemässä, haluaako joku todella tätä esineistöä lahjaksi ja lopulta suuren kuusikeskustelun äärellä: hankitaanko se nyt meillekin, kun on lapsi ja kaikki. Ja voi kyllä, kyllähän se sitten ostettiin:

Valitettavasti koko komeudesta on vaikeaa saada hyvää kuvaa, niin täynnä kuusta pikkuinen nukkekotimme on. 

Meillä perinteinen jouluruoka on blinit, erilaiset savustetut ja graavatut kalat ja muikun mäti, sekä venäläisittäin maustekurkkuja, smetanaa ja hunajaa. Kaapin uumenista löytyi vielä onneksi pullollinen Laurent-Perrieriä, ties mistä tiensä kaappin löytänyt, mutta edelleen tässä suklaita imeskellessä maistuu siltä, miltä shampanjan pitääkin.

Ohhoh, vähän heikko kuva ja tyhjä juomalasi keskellä kuvaa statementinä, mutta ei annetta sivuseikkojen häiritä… 

Nimittäin sitä, että joulua on mahtavaa viettää näin, ilman sekoiluja sukulaisten luota toiselle, ilman pakkoa syödä joka välissä hieltä haisevaa, haaleaa lanttulaatikkoa (joka siis on suosikkiani, mutta lämpimänä kiitos!) ja liian etikkaista rosollia, sitkeitä joulutorttuja ja sitä väkinäistä keskustelua aiheesta ”juu kyllä tiet olivat liukkaita, mutta pääsimme sentään perille ja vielä pitäisi ehtiä…”

Tylleröinen sekosi lahjoistaan täysin ja loikki lähes pitkin seiniä kunnes melkein nukahti junaradan päälle. Tosin toistaiseksi junaradasta enemmän taitaa iloita isä, mutta ei sitäkään iloa pidä väheksyä. Minä mussutan Budapestejä, siemaisen kuohujuomaa, hipelöin uutta kaulakoruani ja nautin siitä hiprakan tunteesta, jonka shampanja aikaiseksi saa.

Ja huomenna MEILLE tulee joululounasvieraita! Mahtavaa! Tarjolle tulee alkupalablini, sen jälkeen savulammasta ja jälkkäriksi juustoja. 

Nyt ei tulisi mieleenkään valittaa. 

Otan vielä kolmannen lasillisen  kuohuvaa ja sen myötä toivotan kaikelle kansalle riemullista joulujuhlaa.

 

Koko kylä kasvattaisi

Tähän en voi olla tarttumatta. Lilyssä on nyt muutamallakin palstalla (ja varmaan vieläkin useammalla jossain välissä, tunnustan ne missanneeni) lyhyen ajan sisällä käsitelty aihetta, josta puhetta varmasti riittää. Mistä kaikesta kasvattajaa voi arvostella?

Milloin ei isä osallistu tarpeeksi, milloin on äiti liikaa poissa tai päinvastoin, hänellä ei ole omaa aikaa. Miten lasta tulee ja ei ainakaan tule syöttää. Missä ja miten lapsen tulisi nukkua ja milloin. Milloin on liikaa pakkasta, milloin taas kaikki menee pieleen, kun lasta ei nukuteta säännöllisesti ulkona. Mikä on oikea määrä ulkoilua, milloin vanhemmat saavat mennä töihin, milloin heidän pitää mennä töihin. Minkä ikäistä lasta pitää ja minkä ikäistä saa imettää

Listaa voi jatkaa loputtomiin. Ja kuka sitten on arvostelemassa? Lääkäri sanoo yhtä, terveydenhoitaja toista. Tarhassa saa kiitosta ja jossain muualla haukkuja. Naapurin vanhapiika tietää kaiken juuri sinun lapsesi kasvatuksesta, tai ainakin siitä, mikä siinä menee päin kulmaa. Yhteiskunta kaipaa äitejä töihin ja tutkijoiden ääni kaikuu kotiinjäämisen puolesta. 

Summa summarum, teit niin tai näin, menee aina väärin päin. 

Minua on lääkäri kehottanut pidentämään kuukauden ikäisen imetysvälejä ja tämän poistuttua hoitaja supattanut että eihän toki nyt niin. Minulle on yksi lääkäri sanonut että lapsella on tylsää ja toinen että lapsella on refluksi. Perhepetiä suositeltiin vielä muutama vuosi sitten jonkun, en muista nyt minkä, tahon puolesta loistavaksi ratkaisuksi, nyt se on pannassa. Lastenruokapurkissa lukee suomeksi alkaen 4kk, ruotsiksi från 3 mån. Anoppi kummasteli kun en nukuta lasta parvekkeella ja joku tuntematon täti-ihminen avautui huolella ratikassa, kun niin pientä vauvaa ulkoilutin. 

Joskus välillä kuulee peräänkuulutettavan yhteisöllisyyttä ja etenkin koulumaailmassa koko-kylä-kasvattaa -mentaliteettia. Olen sitä mieltä että koko kylä saa kyllä kasvattaa positiivisessa mielessä ja etenkin vähän vanhempaa jälkikasvua, jolle onkin ihan hyvä ehkä välillä muistuttaa vaikka muiden huomioonottamisesta esim raitiovaunusssa, mutta vauvojen ja ihan pienten lasten vanhemmat voisi jättää kasvattamatta. Ne vanhemmat, jotka kritiikin herkimmin itseensä ottavat, tekevät sen sen takia, että he ovat yrittäneet kaikkensa ja enemmän. He välittävät lapsesta ja heistä tuntuu pahalta, että heidän tekojansa arvostellaan, tai vielä pahempaa, että he olisivat tehneet jotain normin vastaisesti, eli suomeksi sanottuna väärin. Ne, jotka eivät mistään mitään välitä, eivät välitä kritiikistäkään. 

Maailma olisi täynnä traumatisoituneita ja vinoon kasvaneita yksilöitä, jos vain yhdet säännöt pätisivät. Suhteellisuudentaju ei ole pahitteeksi kenellekään, ja jos vain aika ja oma mielenkiinto riittää, voi tutustua muiden maiden tapoihin ja suosituksiin.

Eihän se koskaan ole kivaa, kun arvostellaan. Jo senkin takia, että viesti menisi perille, suosittelisin silkkihansikkaita etenkin pikkuruisten esikoisten vanhempien toimia ohjaaville. En sen takia että vanhempien ei tarvitsisi ottaa kritiikkiä vastaan, sietää sitä tai heitä tulisi siltä mitenkään suojella.  Vaan sen takia että niistä vanhemmista harva haluaa pikkuiselleen muuta kuin parasta. 

 

…vanki olen maan

Jokunen vuosi sitten seisoskelin yhdeksän aikaan illan Martinlaakson lähijuna-asemalla. Olin tulossa töistä kotiin. Martinlaakson pysäkki ei tuolloin ollut mikään viihtyisä paikka, ja tiistai-iltaisin olin usein asemalla kahdestaan vain yhden venäjää äidinkielenään puhuvan nuoren naisen kanssa, meillä oli tapana vaihtaa muutama sana aina tavatessamme. Tällä kertaa häntäkään ei näkynyt. 

Sen sijaan asemalla oli lisäkseni vain yksi, yhdysvaltalaisen koripallonpelaajan mittainen  ja näköinen mies. Voi ei. Näen miehen koettavan tavoittaa katsettani. Ja ajatukset lähtivät villisti laukkaamaan. Olen täällä yksi. Mitäs jos. Ja kukaan ei kuule, jos huuda. Mitä kello on? Vielä kaksi minuuttia. Vielä minuutti. 

Mies vilkuilee ympärilleen ja lähestyy minua. Juna saapuu asemalle ja luikahdan sisään. Mutta mitä? Mies tulee istumaan minua vastapäätä. Mitäs nyt? 

Miehen silmät verestävät, hän on oikeastaan aika hurja näky. ”I´m so tired” Minä en taaskaan ole juttutuulella. ”I´m so tired” hän toistaa. ”Me too” saan muotoiltua. ”I´m coming from work” jatkan. Hän kertoo ”I work every day. I work in the mornings, then I go to another place, and  I work there. My friend is sick this week and I work for him too”. ”What do you do” kysyn. ”I clean. I clean factory in the morning. Then I go to another place and the to another. I have been working now for two day hours. I work at night too. Now I´m so tired”. 

Ja nyt ymmärrän. Poskeni punoittavat, koska häpeän niin paljon aikaisempia ajatuksiani. Minun tekee mieleni pyytää mieheltä anteeksi. ”I work as a teacher” sanon vain jotain sanoakseni. ”I teach adults at the moment, that´s why I work in the evenings”. ”Do have long wayt to home” mies kysyy ja jatkaa”I need to go to Pihlajamäki, I have a long way. I have to go to the railwaysstation and then take a bus. I´m so tired.

Tässä vaiheessa ihmettelen taas vähän hänen tarkoitusperiään. 

Hän kuitenkin jatkaa:”We live there. We are 5 men. We have a small flat. We all work. We clean.”

Minun pitää jäädä junasta aikaisemmin. Koetan neuvoa hänelle nopeamman reitin Pihlajamäkeen ja toivotan voimia.

Jään miettimään asiaa. Ja voin lievästi pahoin. Toivon, että miehellä ja kaikilla, jotka asuvat hänen kanssaan ja jotka siivoavat, on kaikki hyvin. 

Ja sama epäilys pulpahtaa mieleeni välillä myöhemmin. Se mukava ja sievä kenkäkaupan myyjä, joka puhuu suomea murtaen? Entäpä soma kosmetologityttö, joka ei puhunut lainkaan suomea?  Paljonko he tekevät töitä? Millä palkalla? Miten he ovat tänne tulleet? Onko heillä asiat hyvin?

Jos jaksoit lukea tähän asti, jaksat varmasti tutustua vielä IOM:n, Vähemmistövaltuutetun ja kumppanien kampanjaan Ihmiskauppa ei ole satua. Ja kuunnella ja katsella Jori Sjöroosin ja Paula Vesalan version Satumaa-tangosta. Koska ihmiskauppa ei ole satua

 

 

Kumpi vai kampi

Huhhuh. Kyllä ottaa voimille tämä opiskelun… öööö… haastavuus? 

Entisen opinahjoni kohta purettavan rakennuksen pihaseinämään oli joku taiteillut näinkin hienosti

Olen kasvanut kiinni näppikseen, ja siksi vain naputtelen ja naputtelen, vaikka sisältö on loppunut jo ehkä siinä klo 13.30 aikaan. Jonka jälkeen olen vielä kirjoittanut sivukaupalla tekstiä, josta joskus lähifutuurissa annetaan arvosana. Kääk.

Muinaisina opiskeluaikoinani, kun yöt kuluivat lähinnä dokaillessa tai muissa opiskelijariennoissa ja kesät tiukasti duunissa, mietin, onko työnteko rankempaa kuin opiskelu vai päinvastoin. 

Olen ollut ensimmäistä opiskeluvuotta lukuunottamatta töissä enemmän tai vähemmän koko ajan. Kesäisin, kun tein siistä sisätyötä toimistossa, odotin lukuvuoden alkua, että pääsisi taas vaivaamaan päätään ja jotta arki olisi vaihtelevampaa. Ja lukuvuoden lopussa odottelin, että pääsisin töihin lepäämään.

Että kumpi? En tiedä. Ensimmäisellä kerralla yliopistoon pääsy oli huomattavasti haasteellisempaa kuin nyt toisella kierroksella. Opiskelu on edelleen mielestäni mukavaa. Nyt vaan aikaa siihen on huomattavasti vähemmän. Mutta silloin muinoin tuskin käytin kaikkea liikenevää aikaa opiskeluun. Joten? 

Ensimmäisellä kierroksella ei ollut lasta, mutta oli levoton mieli. Nyt on hektinen arki, mutta toivottavasti vähän enemmän iän tuomaa järkeä. Tai sitten ei. Mene ja tiedä. Mitä valvotummat yöt, sitä vähemmän kirjalisuudesta jää mieleen. Toisaalta, sitä on tullut aika tehokkaaksi. Kun on kirjoitettava essee, se kirjoitetaan vaikka vauva tississä killuen. Toisaalta se vanha kunnon syyllisyys kalvaa, kun nykyään naputellessa lapsi on päivähoidossa. Tosin sitä vartenhan tylleröinen siellä on, jotta äiti opiskelisi tehokkaasti. 

Käteni ovat krampissa. Koetan muistella sitä kertaa kun selvisin tentistä erittäin kunniakkaasti vain tenttikirjallisuuden takakannet lukemalla. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Nyt lipsahti

Niin kovasti kuin nyt olenkin koettanut olla tiedostava kuluttaja ja ihan todistettavasti olen tännekin kirjannut edellisen vaateostokseni (no se oli kyllä itselleni), niin nyt kyllä lipsahti.

Sinne jäivät jalot ajatukset kirppareista (mä olen niiiiiin huono kirppareiden suhteen) ja Kambodzan lapsista. Ja itseasiassa noissa taitaa lukea made on Cambodia…

Tylleröiselle kiskoessa housuja jalkaan tajusin, että ei, kyllä nämä vaatteet todella ovat pienenpuoleisia. Siihen kun lisätään harhaklikkaus googlessa, ja päätyminen Lindexin verkkkokauppaan, niin tämähän siitä seurasi:

Kuva: Lindex.com

Puolustuksekseni haluan sanoa, että tylleröiselle silloin muinoin hätäpäissäni (äitipäissäni) haalimani vaatteet ovat todella nyt käymässä pieneksi. Ja että harvoin todella pidän aivan erityisesti jostain lastenvaatteista. 

Minä en nimittäin ennen lapsen syntymää uskaltanut ostaa kuin yhden paidan ja yhden bodyn, ihan siitä syystä, että pelkäsin aika paljon, että jotain kamalaa saattaisi tapahtua. Ja koska tiedostin kauppojen olevan auki vielä lapsen syntymän jälkeen. Ja koska luulin, että meillä on kasapäin tuttavia, joilta perisimme jotain. Ja koska en halunnut haalia hirvittävästi etukäteen yhtään mitään.

No eihän niihin kauppoihin mitenkään pääse sen lapsen synnyttyä, jos takamus on tikattu niinkin tarkkaan kuin omani oli. Ja koska lapsi on ensimmäinen ja pää on ihan sekaisin. Eikä meillä ollut kasapäin tuttavia, joilta jotain perisimme, koska niillä kaikilla on omia samanikäisiä (ensimmäisiä, toisia ja kolmansia) lapsia. Ja sitten ne äitiyspakkauksen vaatteet eivät riittäneetkään. 

Joten, kun vihdoin pääsin liikkeelle, kuplassa leijuessani tömähdin lastenvaatemaailmaan. Ja siellä sitten haalin kaiken mahdollisen (joku tolkku sentään säilyi, en sentään mahdottoman) kokoon 74 saakka. Yhdistelmän äitihormonit, kaaressa puklaava, refluksivaivainen vauva ja pesukoneen jatkuva linkoaminen saa aikaan jonkinlaisen kauhun siitä, että jos vaikka vaatteet maailmasta lopahtaisivat noin vain puf. 

Ostin jo keväällä muutaman Camilla Lundstenin Littlephant -julisteen lapsosta ilostuttamaan, mutta enhän minä silloin tajunnut, että nämä ovat joku JUTTU. Tai siis epäilemättä jotain tajusin, mutta luulin näiden olevan ihan puhtaasti printtejä, mutta tuolla Littlephantin omilla sivuilla onkin kokonainen pikkufantin maailma. Oikein soma sellainen. 

Noissa on etäisesti jotain samaa kuin suosikissani Polkka Jamin printeissä. Polkka Jamin kunniaksi, he olivat ensin. 

Seuraavaksi aion taas suosia ainakin jollain tavalla kotimaista, ettei mukaeettisen kuluttajan omatunto liiaksi pääse soimaamaan.

Todellisuuden purema

Kuplan puhkeamisen (vai poksaahtaako se ikinä?) jälkeen on välillä välähtänyt mieleen, että näin tässä nyt sitten kuitenkin kävi. Se aina vähän hymyilyttää. Minunkaan ei ikinä pitänyt, ainakaan kauhean mielellään, saada biologista lasta (adoptio on sen sijaan aina kiinnostanut).

Minä olen ollut omassa tuttavapiirissä aina vähän myöhäisemmässä. Olin sinkkuna pidempään, pariuduin myöhemmin, menimme naimisiin viimeisten joukossa, ja tyllerökin syntyi siinä vaiheessa, kun useammalla tutulla oli jo vähintään toinen lapsi tulollaan. 

Enkä koskaan potenut minkäänlaista vauvakuumetta. Jossain vaiheessa tuli sellainen olo, että se kortti on elämässä vielä kääntämättä. Eikä nyt taas pidä ymmärtää väärin. Lasta voi toivoa valtavasti ilman mitään kuumeita. Ennalta tekemämme sopimus siitä, että jos ei lasta suosiolla tule, niin sen asian on sitten tarkoitettu olevan niin, on ensimmäinen kerta, kun elämässäni koin, että todella olen jonkun lopullisen asian äärellä. Tylleröinen kun on lopulta kuitenkin, sanoisinko jonkinlaisten laskelmien ja harjoitusten lopputulos. Mikä tuskin kuitenkaan tämän ikäisillä on kovin poikkeuksellista. 

Olen aina pitänyt muiden lapsista. Ajatus omasta on sen sijaan ollut hyvin epätodellinen.  Koska mihinkäs sen oman sitten työntää, kun se alkaa huutaa? No, nyt on tiedossa, että se työnnetään puolison syliin. Ja että sen saa itse kaikkein nopeimmin paijattua hiljaiseksi. 

Kliseissä ja stereotypioissa on aina totta toinen puoli. Ennen omaa lasta saatoin joskus harmitella, miten kavereiden luona käydessä yhä harvemmin tulee juteltua muuta kuin lapsista. Nyt juttelen sujuvasti ruoka- päivähoito-ja kakkajutut, enkä kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota. Kakka sitä ja kakka tätä, mutta totuus on, että ainakin ihan pienoisen kanssa hyvinvointi on usein tulkittavissa siitä itsestään. Pienen vauvan äidin maailma kutistuu, mutta niin sen pitääkin. Se on lapsen turvaksi, hänen tuleekin olla äitinsä silmissään elämää suurempi, sillä se on hänen elinehtonsa. Olen kokenut sellaisen rakkauden tunteen, jota en ennen ollut osannut kuvitellakaan Pieni jatkuva pelko asuu nyt sydämessäni. Lapsia koskevia negatiivisia uutisia minun on aina ollut vaikea lukea, nykyään kyyneliin riittää pelkkä otsikko. Olen vihdoin ymmärtänyt, mitä muuta pakastimessä voi jäätelön lisäksi pitää ilman, että tuotteet unohtuvat ja vanhentuvat sinne huurteeseen.

Ennen lasta tiesin melko tarkkaan, mistä olen luopumassa, mutta minulla ei ollut kuin kalpea aavistus siitä, mitä saisin vastineeksi. Ja voi miten paljon olen jo tähän mennessä saanut. 

Oma kulta