Onnellista isänpäivää

Viime vuonna tähän aikaa hajamielinen oli ollut melko tasan  viikon verran isi, minä olin onnistunut leipomaan tuoreelle isille hänelle kovasti mieleistä toscakakkua, aamukahvit juotiin rauhallisesti sängyssä ja minä olin isänpäivän kunniaksi ensimmäistä kertaa yksin poissa kotoa pidempään kuin puoli tuntia.

Viime vuonna jännitettiin, että päästäisiinkö kirjamessuille käymään, kun laskettu aika oli kaksi päivää niitä ennen. Päästiin, ihan helposti, siis sen puolesta, että en ollut vielä poksahtanut. Muuten oli vähän raskaahko olo. Sitten jännitin, olisiko tylleröinen (jonka sukupuolesta ei ollut vielä silloin täyttä selvyyttä) syntynyt, jotta äiti pääsisi käymään kädentaitomessuille. No pääsi, vaikka ikävä oli niin kova, että pystyin olemaan poissa kokonaista puolitoista tuntia. 

Viikon verran kotonaoloa siis huipentui isänpäivään, jonka kunniaksi äiti siis kävi ensimmäistä kertaa ulkona pidemmällä kuin lähikorttelin ympäri kävelemässä. 

Tänä vuonna isi sai ensimmäisen tylleröisen käden kuvalla varustetun isänpäiväkortin, äiti haki kakun leipomosta ja kahvia ei voinut ajatellakaan juovansa sängyssä, koska yksi pieni tyttönen pyöri jokatapauksessa koko ajan kahvikuppien lähettyvillä vaatimassa maitovaahtoviiksiä itselleen. Ja sitten mentiin kaikki yhdessä messukeskukseen ihmettelemään lampaita, aaseja, lehmiä, poneja ja mitä muita eläimiä siellä olikaan. Jee, isi!

Tasan vuosi sitten. 

 

Maailmassa on virhe tai kaksi

Piti iloisesti hehkuttaa tähän hetkeen miten mukavia joulu- ja isänpäivälahjalöytöjä, sekä itselleni uudet kumpparit ostin tänään Hgin Messukeskuksen Outletexposta, mutta koska nyt törmäsin taas tähän yhteen maailmassa toistuvaan virheeseen, raportoin sen nyt tähän.

Minä en edes häpeä tunnustaa, että olen vähän nipo. Enkä edes kaikessa, mutta joissain asioissa kylläkin. Ja etenkin siinä, että kyllä ihmisen pitää vähän osata ajatella omaa nokkaansa pidemmälle. Itselleni ei tuota mitään vaikeuksia antaa kassajonossa tilaa sille, joka takanani on ostamassa pelkän pätkiksen, jos vaan itselläni ei ole mihinkään kiire. Ja kyllä minusta on ihan asiallista pitää naapurille ovea auki, vaikka hän olisi vasta neljän askeleen päässä ja itse olen jo ovella. Ja kyllä sen nyt jumankauta pitäisi olla ihan joka jannulle selvä, että roskia ei jätetä roskakatoksen lattialle, taakse, ovelle yms, vaan ne pussukat sijoitetaan niihin oikeisiin laatikoihin!

Olen suoranainen roskakatosaktivisti/-kyttä. Ei siinä mitään, jos joku ei halua lajitella, niin se on hänen valintansa, MUTTA laitaisi nyt hyvä ihminen ne roskat edes sekajätteeseen, eikä pitkin poikin jätekatosta. Ja tekisipä mieleni kutsua apinoiksi niitä oman elämänsä sankareita, jotka uljaasti raahaava puolet lastulevuisestä kalustuksestaan siihen jätekatoksen taakse ja jättävät ne siihen kuin pupu papanansa, mutta se olisi loukkaus kaikkia maailman apinalajikkeita kohtaan. Puhumattakaan jääkaapeista, pakastimista, Miranolista tai erilaisista kodin elämää nähneistä elektroniikkatuotteista, mitä roskakatoksen välittömästä läheisyydestä voi silloin tällöin bongailla. 

Joskus muistelen, että ala-asteella oli sellainen käsittämätön itsestäänselvyyksiä lateleva oppiaine kuin kansalaistaito. Taidan peräänkuuluttaa tämän silloin niin turhalta tuntuneen oppiaineen uudelleen opetussuunnitelmaan sisällyttämistä, jos siinä edelleen voitaisi käydä läpi ihan näitä asioita, jotka ilmeisesti eivät olekaan kaikille itsestäänselvyyksiä. Niinkuin esim. se, että omat jäljet korjataan, ympäristölle  ei tehdä haittaa, on olemassa sellainen käsite kuin ongelmajäte jne jne jne. En tosin tiedä, onko nämä nykyiset vahingot sillä enää korjattavissa, mutta toivoa ei saa koskaan menettää. 

Tätä nyky-yhteiskuntaa syytetään siitä, että ihmisiä kiinnostaa vain omat asiansa. Olisi kuitenkin kiva, jos ne KAIKKI omat asiat  olisivat kiinnostuslistalla samalla viivalla. Siis että ne omat jätöksetkin kiinnostaisi. 

Tänään heittelin sekajäteastiaan muutaman päivän katoksen lattialla maanneen vaahtomuovipatjan ja otin parit muovipussit pois lehtiroskiksesta. Lisäksi vein kolme lasipulloa kymmenen metrin päässä sijaitsevaan lasiroskikseen. 

Nyt on roskakatoksen feng shui taas kohdillaan!

Kaikkea saa, kun vaan pyytää

Kyllä voi puhuminen olla suomalaiselle vaikeaa. 

Eilen menin ratikalla yliopistolle. Siinä keskivaunussa, jossa kärryttelijöille ja pyörätuoli-ihmisille on varattu tilaa, oli yksi isi tytär kärryissä. Parin pysäkin päässä pari lukiolaista istahti myös samaan vaunuun.  Hakaniemestä kyytiin hyppäsi (sanavalinta tässä nyt erinomaisen kohdallaan, mutta menköön, kun kerran tuli jo naputeltua) muutama vanhus ulkoiluttajineen, kaksi näistä ikäihmistä jo pyörätuoleissa. Isä kärryjen kanssa tekee tilaa, nuori polvi jatkaa löpinäänsä. Minä, joka varaan sitä yksinistujan paikkaa seuraavassa vaunussa, teen tilaa tälle iskäihmiselle. Mutta MIKÄ siinä oli, ettei kukaan pyytänyt tätä nuorisoa vähän siirtymään? Olisi selvitty vähän vähemmällä kolaamisella.

Ja nyt ei taas pidä ymmärtää väärin. Minä pidän nuorisosta. Ja olen aivan varma, että jos heillä ei olisi ollut niin mielenkiintoinen keskustelu kesken, he varmaan olisivat pompanneet pystyyn ja raivanneet tilaa sekä pyörätuoli- että kärrykansalaisille, koska niin mukavilta vaikuttivat. Kun sitä tilaa ei tarvitse pyytää ärisemällä, että nuoret voisivat nostaa takaliston penkistä ja painua sinne, mihin tervejalkaiset kuuluu, vaan sitä voi ihan ystävällisesti aloittaa vaikka että anteeksi, kun tuolla peremmällä näyttää olevan tilaa, niin voisiko pyytää siirtymään sinne, kun nämä paikat ovat ne ainoat, joihin pääsee kärryillä/pyörätuoleilla jne…

Että on se niin vaikeaa. Itseäni ärsyttää oma suun avaamattonuus nyt niin paljon, että tekee mieli nyppiä ripset irti yksitellen. Koska kukas se minua kielsi kauniisti pyytämästä tekemään tilaa?

No sain sitten tänään sentään neuvolassa muotoiltua ääneen, että mites jos tyllerön synttärilahjaksi ei täräytettisikään kolmea, vaan ainoastaan kaksi rokotusta. Ja kuinkas kävikään, siinähän ei ollut mitään ongelmaa, päinvastoin, siitä oli kuulemma parempia kokemuksia kuin siitä koko kolmen setistä. Mahtavaa. 

Että kyllä vaan kannattaa avata suunsa epävarmemmissakin tilanteissa. Pitää vaan pitää huolta, ettei se ensimmäinen sana ole perkele.

Ojennan käytöskukkasen.

 

Lapsen vaatteet ja äidin aatteet

Kahvittelin viime viikolla yhden ystävä-äidin kanssa ja siinä sitten keskustelimme mm. lasten talvivaatteista. 

Minä kuulun siihen ikäryhmään, jolla oli yläasteella vain yksi mahdollinen asukokonaisuus, ja se oli jalassa farkut mallia 501 ja päällä mieluiten micmacista ostettu college. Vähän myöhemmin tuli sitten enemmän variaatiota. Mutta pointtini on siis se, että muinoin oli aika ehdotonta sen suhteen, mitä sitä päälleen puki. Muistaakseni näistä vaatejutuissa yletettiin ihan koulukiusaamisasteellekin. Ja jokainen kai tajuaa, miten hölmöä se on ollut

Nykyään on onneksi paljon enemmän valinnanvaraa kaikessa. Onkohan syy tässä tämänikäisten historiassa vai missä, kun tuntuu, että lastenvaatemerkeistä jotkut jaksaa kohkata kuin niin surullisen kuuluisista leviksistä konsanaan? Että nyt kun päteminen omilla vaatteilla ei ole enää niin ajankohtaista, niin haetaan ikäänkuin jotain täyttämään tämä tyhjiö?

Keskustelumme kiteytyi kutakuinkin siihen, että talvivaatteet eivät mielestämme ole järin esteettisiä, mutta sen sijaan niiden hinta on usein tähtitieteellinen. Käytettyjen vaatteiden ostaminen on tietenkin eettistä ja ekologista, mutta etenkin suojavaatteiden kohdalla riskialtista, kun koskaan ei voi tietää, miten edellinen omistaja on vaatetta kohdellut. Esim. patterin päällä kuivaus poistaa tietyistä materiaaleista juuri ne ominaisuudet, joita niissä alunperin on haettu. 

Ja sitten se ikuinen laatukeskustelu. Tekstiilien maailmanmarkkinat ovat eettinen musta aukko. Valitettavasti asia ei ole niin, että kun maksat jostain itsesi kipeäksi, voisit edes olla varma siitä, että sen langan kehrääjä, kankaan kutoja, -värjääjä ja viimeistyskäsittelijä olisivat saaneet siitä yhtään sen parempaa korvausta kuin sen haalarin tekijä, jonka kasaaman haalarin saa kolmasosahinnalla automarketista. Puhumattakaan siitä, että olisi olemassa jotain jonkun tietyn (ruotsalaisen) merkin omia kehräämöjä, joista tulisi taatusti tasaista jälkeä niin, että kun viimeinen ompelija tikkaa sen tietyn merkin niin takinhelmaan, niin voisi aina olla täysin vakuuttunut, että laatu on juurikin niin korkea kun hintalappu antaa ymmärtää.

Ehei. Tekstiilimarkkinat ovat mystisiä alihankkijamaailmoja, joille näyttää käyvän niin, että mitä tarkemmin hankintaketjua selvitetään, sitä pidemmäksi se muodostuu. 

Ja sitten on aina vielä sekin kysymys, että ai Bangladeshin lapsilta meidän lapsille? Ja että jos ne Bangladeshin lapsen eivät ompele, niin saavatko ne sitten ruokaa? Ja niin edelleen.

En ole päässyt mihinkään tyydyttävään loppuratkaisuun, joissa kohtaisi eettisyys, esteettisyys ja kuluttajaystävällinen hinta. Ja sen verran pinnallinen/esteetikko olen, että kyllä sen vaatteen ulkonäöllä on väliä. Merkillä ei niinkään. Oma makuni kohtaa harvoin valmisvaateteolllisuuden tuotteissa vastinetta. Toisaalta, ole kyllä ostanut mielestäni melko-pöyristyttävää-sotkua -kuosisen olevan kurapuvun, koska siinä oli jotain, millä k.o. tuote oli ansainnut kotimaisuusmerkinnän. Tosin se ei ollut ainoa syy tehdä sijoitusta, vaan myöskin se fakta, ettei lapsi voikaan leikkiä koko syksyä hiekkiksellä päällään vakosammarit ja kevyt takki. 

Sisävaatteiden kanssa on helpompaa. Olen tässä koettanut kirjoittaa vaatteista manitsematta yhtäkään merkkiä, koska en ole halunnut nostaa tai parjata yhtäkään toisen yli, mutta nyt kun tuli mieleen, niin pakko hehkuttaa: Nosh. Kaikki ei tykkää, mutta mä tykkään. Enkä vähiten siitä, että noita voi pestä kuumassa ja niistä lähtee tahrat hyvin irti. 

Mietteet tekstiilimaailmojen ihmeistä jatkuvat edelleen.

Tämä äiti tykkää esimerkiksi näistä lapsensa vaatteista.

Miten vauvavuodesta selviytyy?

Nyt tyllerö on virallisesti 1-vuotias. Ei ihan vauva enää, tämänikäisille on mm. oma Otrivin, näin ajankohtaiseen tilanteeseen viitaten. Vaatteet ovat 80-86 ja ruoan ei tarvitse olla sössöä. Lusikka pysyy kädessä ja useinmiten siinä pysyy ruokaa suuhun saakka. Tahtoa ja voimaa on kuin pienessä kylässä ja hampaita on muitakin kuin kahdeksan hymyhammasta. ”Ei” ja ”äiti” kajahtaa napakasti, edellämainitun merkitys vielä jonkinverran epäselvä, jälkimmäisen hyvin selvä. Vauhti on kova ja päätön. Reipas yritys ja voimat korvaavat vielä hatarat taidot.  Kaikenlaisia pieniä jekkuja keksii ehtimiseen ja yllättävän monet asiat ovat ilmeisesti kokeilemisen arvoisia.

Miten ihmeessä tästä vuodesta on tullut selviydyttyä? Ensin oli pikkuinen maitovampyyri, jota piti suojella aivastuksiltakin ja nyt se sama tyyppi mättää hiekkaa, kiviä ja käpyjä suuhun ulkona. Ensin ihmeteltiin, miten se pitää päätään pystyssä niin napakasti  (syy oli refluksissa), ja nyt se on tassutellut jo melkein pari kuukautta ilman apua. Lampaantalja oli välttämättömyys vaunukopassa, nyt pitää miettiä, millaisessa kumiasussa pärjää hc-kuraolosuhteissa.

Oma pää on edelleen unideprivaatiosta välillä melko pimeä. Oma vaatekoko on melko lähellä raskautta edeltävää aikaa. Naamaan on tullut uudenlaista ihottumaa. Kotona on enemmän tavaraa kuin ennen. Tekemättömistä kotitöistä VOI riidellä enemmän, vaikka aiemmin mietin, voiko se edes olla mahdollista. Yllättäen kotona kuitenkin siivotaan usesammin kuin aikaisemmin. Vauvajumppa oli kivaa ja muskari myös, odotusten vastaisesti. Tajusin enemmän kuin hyvin, miten vähän aikaa lapsen kanssa on kotona, ja miten erityistä se vähän todellisuudesta irti oleva aika on. Vauvakinossa oli hauskinta se, kun ympäriltä kuuluu surullista ulinaa ja oma tylleröinen tapitti rauhallisesti ranskalais-espanjalaista elokuvaa.

Elämää ilman lasta en kaipaa. Jossain välissä olen ehtinyt lukemaan useammankin kirjan, opiskelemaan sekä harrastamaan liikuntaa ja näperryksiä. Tylleröinen herättää meidät nykyisin aamulla räkäisillä pusuilla ja mahtavalla hymyllä. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee?

Mietin kovasti kotona ollessani ja vauvakuplassa leijuessani, että miten se oikea elämä ikinä mahtaa sujua. Se on edelleen arvoitus, mutta jotenkin tässä joka aamu lähdetään ja illalla palataan, ruokaa on ja paikka mihin päänsä kallistaa. Rakkaita on yksi molemmissa kainaloissa.