Ilmastonmuutos

Huh, mikä ilma! Nyt taitaa olla omat pyöräilyni tältä talvelta pyöräilty. 

Kotipäivän kunniaksi kävimme tyllerön kanssa pulkalla hetken ulkona huojumassa ja hoippuroimassa. Piha on luonnollisesti edelleen auraamatta, ja lunta oli paikka paikoin kinostunut niin paljon, että tylleröinen upposi hankeen päätä myöden. Pulkkaa oli välillä aivan mahdotonta vetää, niin syvää oli hanki. 

Kerrankin se en ollut minä joka halusi ensimmäisenä sisään. Tuuli oli niin kovaa, että aika pian tylleröinen oli valmis palaamaan sisälle, huolimatta siitä kuinka hauskaa tylleröisestä oli maata pulkassa suu auki ja pyydystellä villisti pöllyävää lunta.

Ja valmis olin minäkin. Meillä oli varusteet kyllä kohdallaan. Ulkonahan ei sinänsä ole kovin kylmä, siellä tulee vaan lunta ylhäältä alas, alhaalta ylös ja vielä vaakatasossakin. Välillä tuuli niin kovaa, että hyvä että sai henkeä vedettyä. Lainasin puolisoni vanhaa kaninkarvahattua, se ei tuntunut olevan yhtään liikaa.

En ole mikään talven ylin ystävä, mutta samalla kun hain pulkan kellarista, otin myös sukset mukaan. Ostin sukset muutama vuosi sitten ikäänkuin haateeksi itselleni, ja niinhän siinä kävi, että nyt kun hiihtäminen ei ole mikään liikuntatunnin pakko tai tulipalopakkasella tapahtuvaa kidutusta, niin mukavaahan se on. Jahka tuo tuuli vähän helpottaa, niin tästähän pääsee vielä hiihtämäänkin!

Muutama vuosi sitten shampanjan sai näin kätevään cooleriin.

Valivali tai sitten ei

Miten tässä aina käy näin? Ennen joulua/kesälomaa sitä ikäänkuin hyytyy kalkkiviivoille. Siis juuri silloin pitäisi eniten tsempata, tehdä viimeiset kouluhommat ja hoidella työt sellaiseen lomakuntoon ja kotikin näyttää olevan kuin pommin jäljiltä. Luulisi sitä tässä jo vuosien varrella oppineen, mutta ei.

Ja lopulta kuitenkin kaikki lutviutuu parhain päin.

Joskun kauan kauan sitten olin kaikki joulut kuumeessa, koska stressasin koulun ja kokeiden yms. takia niin paljon. Taidan olla luonteeltani vähän sellainen turhanmurehtia, koska kadehdin aina vähän heitä, jotka voivat sivuuttaa mielestäni kuohuttavia tms. asioita vain olankohautuksella ja keskittyä rauhassa omaan elämäänsä.

Koska pyrin säilyttämään jonkinlaiseen avoimuuden uusia asioita ja etenkin oman itsensä kehittämistä kohtaan, olen vähän valikoiden poiminut erilaisia tiukista tilanteista selviämiseen tarkoitettuja neuvoja, ja yritän parhaani mukaan soveltaa niitä käytäntöön.

Etenkin työ- ja opiskelukuvioissa olen havainnut tehokkaaksi seuraavan menetelmän: Kun päässä alkaa tuntua siltä, että deadlinet paukkuu ja kaikki on levällään, jaan mielessä pyörivät asiat kolmeen konkreettiseen listaan: hetitehtäviin, huomenna tehtäviin ja ei-tehtäviin. Koska ainakin itselläni pätee se, että jos jokin asia ei ole tehtävissä viimeistään huomenna, se tuskin tulee tehtyä koskaan. Eli tarinan opetus itselleni on ollut että hommia ei ikinä pitäisi lykätä.

Siinä samalla kun koulu- ja työhommat kasautuu, on myös pinnalla tapana kiristyä, ja mahdollisesti siihen päälle iskee vielä hirveä flunssa. Flunssan ratkon särkylääkkeillä ja yritän olla niinkuin en olisikaan. Sen sijaan olen ollut yllättynyt, miten niinkin käsittämättömältä kuulostava ohje kuin ”hymyile vaikka väkisin” vaikuttaa positiivisesti omaan mielialaan. Eli itseään pystyy kuin pystyykin vähän huijaamaan kiskomalla suupieliä ylöspäin, vaikka ei naurattaisi yhtään. (Sama toimii valitettavasti myös toisin päin, oman mielensä voi kätevästi pahoittaa heti aamusta ihan itse vaikkapa nyt tiuskimalla niille perheen kahdelle hitaammalle jäsenelle. Ei kannattais.)

No sitten se sotkuinen koti. Tämä on todella heikko kohtani. Turhaan koulutan astioita loikkimaan itse tiskikoneeseen ja sieltä kaappeihin.  Keittiöön sovellan niin usein kuin vaan ikinä pystyn flyladyn ohjetta shine your sink. Se auttaa kummasti. En mitenkään pysty muistamaan miten tuolle sangen oudolle sivustolle päädyin, mutta täytyy myöntää, että kyllä niillä joillain vinkeillä olen saanut elämääni pientä puhdasta laatua. Korkkareissa en kyllä imuroi. 

Ja sitten kun on hommat hoidettu, niin kyllä, teen paheista suurimman, syön ja/tai juon jotain herkkuani. Aina sanotaan, että ruoalla ei saa palkita itseään eikä ketään. Valitan. Sille säännölle sanon pyh ja pah.

Nyt ei sitten muuta kuin suupieliä ylöspäin, vaikka taivaalta tulisi ties mitä!

Tästäkin tulee jo vaikka miten hyvä mieli!

4D-miniä

Oivoi, voikohan tästä aiheeesta edes kirjoittaa… No, ajatellaan, että luen tämän itse jonkun vuoden kuluttua ja olen sitten vielä enemmän muuttunut ihminen, kuin se kassajonossa kärsivällisyyttä osoittanut minäni.

Joulun lähestyessä lähestyy myös oman sukuni puolella täysin tuntematon käsite, nimittäin pakkosukulointi, puolison suvun seurassa. 

Sukulaisten kanssa seurustelu tuntuu jakavan kansakunnan kahtia. Toiset viihtyvät kaikkien kanssa loistavasti, ja toiset kammoavat sekä omia että puolison sukulaisia. Itselleni on kovin vaikeaa tajuta, miksi pitäisi säännöllisesti viettää aikaa sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa itsellä ei ole mitään yhteistä. Eikä nyt taaskaan pidä ymmärtää väärin. Minulle ei ole mitään erityistä heitä vastaan. Tiedättehän tilanteen, kun joskus puhuu jonkun ihmisen kanssa ihan samaa kieltä lingivistisestä näkökulmasta, mutta kumpikaan ei vaan ymmärrä toisiaan? 

Olen sitä mieltä että kaikista ihmisistä ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen. Ja ponnistelen kyllä aktiivisesti sen toimeentulemisen eteen. Kuitenkin, kun joka suhteen hyvin erilaisista taustoista ja lähtökohdista tulevat ihmiset joutuvat seurustelemaan keskenään, keskustelunaiheet tyrehtyvät nopeasti, olettaen siis että mitään keskustelun tapaista on edes yritetty. 

Olen varmasti sellainen neloskanavan 4d-miniät helvetistä -tyyppi. Olen aika valikoiva, pidän tietystä järjestyksestä, elämänarvoni ovat eri maailmasta, pidän tiettyjä ilmaisuja tietyistä kansaryhmistä epäsopivina, olen kiinnostunut hyvin erilaisista asioista, summa summarum, ei tarvita kuin muutama lause, ja ristiriita on luotu. Pyrin pitämään suuni melko soukalla, sillä en halua loukata ketään, sillä se on turhaa eikä edistä asioita mihinkään, mutta toisaalta turhautuminen siinä sitten kasvaa.

Voisinkohan joululahjaksi itselleni toivoa pidempiä hermoja ja laajempaa näkemystä ja ymmärrystä?

Ratikalla ajellaan varovarovasti

Raitiovaunut, nuo kansakunnastamme läpileikkauksen kokoavat vihreät toukat. Raitiovaunussa matkustaa urbaani äiti-ihminen rapajuopon ja Anna-Maja Henrikssonin välissä miettien näiden maailmojen välistä kuilua ja kaikkea siinä välillä. Raitiovaunut, nuo kiskoillaan keskimäärin 9 km/h eteenpäin kolisevat yllätyskohtaamisten tyyssijat. 

Raitiovaunumatkustamisessa puhetta herättää jos sun vaikka mikä. Saavatko koululaiset istua, saavatko vanhukset istua, saavatko raskaanaolevat istua, saavatko kärryilläajelijat istua, saavatko työssäkäyvät istua. Kuinka mennään sisään ja ulos, pitääkö ratikallekin heiluttaa pysähtymismerkki? Ovatko raitiovaunut vähäväkisten vessoja raiteilla? 

Kaikenlaista on kohdalle osunut. Ensimmäiseksi mieleen tulee eräs kaunis perjantaiaamu, siinä kymmentä yli kymmenen. Hakaniemessä viereeni istuu melkoisesti elämää nähnyt mieshenkilö valtava isänmaallisin lipuin etiketöity viinapullo kourassaan. ”Antx” hän sanoo ja rojauttaa punaisen parempiakin aikoja viettäneen kassinsa minun syliini. Minä en ole juttutuulella. Mutta mies on. ”Antxx” hän korottaa ääntään. Kielenkantani eivät vieläkään ole vetreytyneet. Varsapusikon pysäkki. ”ANTEKKKSHI nyt vaan kauheasti roovva”. Mutta minä en ole vielä rouva. Mies siirtää kassia pidemmälle syliini ja romauttaa itsensä perään. ”ANTEEEEEKKSHI kamalasti”. Hivuttaudun ukkelin alta pois ja sanon niin selvästi artikuloiden kuin vain ikinä osaan: Et saa. 

Toisella kertaa olen puolisoni kanssa kotimatkalla. Takanamme jupisee joku, aika hiljaa. Volyymi kuitenkin kohoaa koko ajan. Kyseessä on jonkinlainen antipaattinen monologi kaikkia maailman naisihmisiä kohtaan. Tilanne huipentuu juuri ennen meidän pysäkkiä siihen, kun mies onkin yllättäen aivan korvani vieressä ja karjaisee: Säkin olet vaan yks s*atanan huara! Vastasin, että nyt hän on kyllä erehtynyt henkilöstä, ja että tuskin olen ihmisenä häntä parempi, mutta paremmat käytöstavat itselläni kyllä on.

Kolmas muisto on paras. Stockmannin pysäkiltä kyytiin loikannut iäkkäämpi mies selostaa Maannerheimin tiellä kaikki kohdalle osuneet nähtävyydet. ”ja siinä oikealle jää uusi oopperatalo, tuo kaunotaiteiden tyyssija. Ja edessä siintää jo stadionin torni! Tuo kansakunnan voimainponnistusten symboli ja vuoden -52 olympialaisten…” jne. Hän on loistava, suoraan kuin jostain 1950-luvun mainoselokuvasta. Kaikkia matkustajia hymyilyttää. Hän on mainio, me kuuntelemmme häntä tarkkaavaisena. Olo on vähän haikea, kun hän jää Auroran sairaalan kohdalla pois. 

Nämä tuli tänään mieleen, kun raitiovanussa oli livenä tämä paljon puhuttanut kärryissä-ei-ole-lasta-ja-joku-matkustaa-ilmaiseksi -tilanne. Enpä ole ennen sitäkään omin silmin ollut todistamassa, olen vähän ehkä naiivisti ajatullut, että ilmiö on niiden ihmisten höpöpuheita, joilla on liian vähän muuta mietittävää. Ehkä tämä oli vain säännön vahvistava poikkeus? Raitiovaunuissa meitä on niin moneksi. 

 

Mikä on tärkeää?

Tällä hetkellä Youtuben varmaan soitetuin, itsellekin jo korvamadoksi muodostunut Melbournen metron mainos Dumb ways to die toi mieleeni yhden vanhan työjutun, josta on jo vuosia aikaa. 

Kyseessä ei ole aivan suoranaisesti avaruuskypärän irrottaminen ulkoavaruudessa, mutta jotenkin siinä  oli jollain tavalla ainakin henkinen kuolema läsnä.

Eräänä päivänä koulussa yksi tyttö ilmoitti minulle pontevasti, että hän voi omasta puolestaan ihan hyvin kuolla ennen kuin täyttää seitsemäntoista, sillä hän on jo nähnyt ja kokenut kaiken. 

Nuorison kanssa työskennellessä tottuu melkoiseen tykitykseen joista iso osa menee iän piikkiin, ja sehän on (ehkä valitettavastikin) vamma, josta paranee. Tässä kohtaa sydämeni jätti yhden lyönnin välistä (tapauksen taustan tuntien). Mitä tuohon nyt voi sanoa?

Kummallista, miten ajatukset jouksevat joskus niin nopeaan, että hyvä kun itse pysyy perässä. Valon nopeudella ajattelin että ei, et varmaan ole kokenut toukokuista aamua Pietarin keskustassa shampanjaa siemaillen ja siltoja ihaillen,  takuulla et ole kokenut sitä mahtavaa onnistumisen tunnetta kun sinulta työhaastattelussa kysytään, koska voit aloittaa, kun uutena vuotena olet oman kullan kainalossa ja mietit, että teillä on yhteistä aikaa sekä menneisyydessä että tulevaisuudessa, yhteisiä bileitä opiskelijakavereiden kanssa, millaista on ostaa omat vessapaperit ensimmäiseen omaan kotiin, sinulla on vielä vaikka mitä edessäsi! Ja samalla hetkellä tajusin, että nyt näiden pointtien esittely ei auta tilannetta millään tavalla. 

Ja kun vedän henkeä sanoakseni edes jotain, hän jatkoi juttuaan rauhallisesti. En muista viestin tarkkaa sanallista muotoa, mutta sisällöltään viesti oli, että alkoholia on nautittu runsaasti useampaankin otteeseen, tupakasta olisi vaikea päästä eroon, seksiä on harrastettu, enemmän kuitenkin vastentahtoisesti ja humalassa, kotiin ei ole ollut tervetullut eikä omat eväät riitä sellaiseen tulevaisuuteen, jota joskus haaveissaan haluaisi. 

Olen edelleen sanaton. En keksi mitään. Koetan keksiä jotain. Tyttö nappaa käsilaukkunsa (mitä sitä koulukirjoja koulussa mukana kantamaan), lähtee ovea kohti ja sanoo: ”Niin että turhaa säkään mitään yrität.”

Mutta minä yritän. Ja me pääsemme lopulta yhteisymmärrykseen siitä, että ihan tänä viikonloppuna ei itseään kannata vielä hengestään päästää. 

Toivon, että hänellä on nyt asiat nyt kaikesta huolimatta hyvin. Toivon, että hän on elänyt jo hyvän tovin vanhempana kuin 17 vuotta ja että jos tämä teksti päätyy hänen silmiensä eteen, että hän viimestään nyt tietäisi, että kaikesta huolimatta minä välitin. 

Ja nyt, kaikki mukaan:

 

Kun lapsi nukkuu päiväunia, äiti tanssii pöydällä

Ei tanssi. Äiti tekee töitä tai koulujuttuja tai roikkuu netissä, ja silloin tällöin tekee vahingossa vähän kotihommiakin, mutta mieluiten äiti ASKARTELEE.

Hirveä näpertelynhimo iski ihan kesken kaiken viikonlopun. Mutta mitä sitä oikein tekisi? No tietenkin korvapuusteja ja karjalanpiirakoita taikataikinasta.

Askartelulaatikon uumenissa on virunut laatikollinen magneetteja, joten ajattelin, että näistä voisi saada aikaiseksi vaikka jääkaappimagneetteja. 

Taikataikinan valmistusperiaate on yksinkertainen, 2-2-1 eli vaikka 2dl vehnäjauhoja, 2dl suolaa ja 1 dl vettä. Perään loraus öljyä, niin muotoilu on helpompaa. Itse tein puolta pienemmän setin.  Taideteokset kuivatetaan uunissa 125 asteen lämmössä n. tunnin tai huoneilmassa n. vuorokausi. Taikinaa voi värjätä esim. elintarvikeväreillä kun se on vielä pehmeää ja kuivattamisen jälkeen sitä voi maalata vaikka vesi-/peitevärein. Itse lisäsin paistamisen jälkeen vielä vähän väriä pintaan.

Taikataikinan parhaita puolia on sen myrkyttömyys, joten aika nuoressakin seurassa voi taiteilla vaikka minkälaisia hienouksia. Toinen hyvä puoli on se, että materiaalit on aika helposti saatavilla, jos nimittäin inspiraation iskiessä ei pääse juuri samalla hetkellä ostamaan polymeerimassaa.

Riisipuuro on kuorittuja seesamin siemeniä ja puuliimaa, korvapuustien sokeri on suolaa, koska oikea sokeri sulaisi uunissa. Tekeleiden koko on n.2,5-3 cm, mulle se on jo näpertelyn huipulta.

Ajattelin sipaista näiden päälle vielä kiiltävää askartelulakkaa ja sitten magneetit taustalle. Ja sitten varmaan pitää askarrella joku pieni uunipeltiä muistuttava juttu. Voikohan magneettimaalia ja liitutaulumaalia vetää päällekäin..? Ehkä ei. 

Seikkailut jatkuvat.

Äiti ei koskaan

Huolimatta siitä että äitiys ja perhe-elämä eivät todellisuudessa ole pelkästään yhtä hymyä, siitä harvemmin kirjoitellaan tai puhutaan. Tuntuu, että myytit äitiydestä ovat edelleen vahvasti elossa ja niitä ylläpitävät myös itse äidit, vaikka kenekään elämä tuskin koko ajan on pelkkää onnea soseiden keittelyn lomassa. 

Juttelin lapsettoman ystäväni kanssa äitiyden mukanaan tuomista odotuksista. Häntä mietitytti se, miten lähipiiri suhtautuisi esim. siihen, mikäli hän ei olisikaan kiinnostunut jäämään esimerkiksi hoitovapaalle lapsen synnyttyä. Totesimme, että vaikka isillä on mahdollisuus  jäädä lapsen kanssa kotiin vanhempain- ja hoitovapaalle ja huolimatta siitä että nyt medioissa on ollut esillä isien kotiin jääminen entistä enemmän, ovat asennemuutokset silti hitaita, ja normina on edelleen uhrautuva, kaikkien muiden tarpeet omiensa edelle asettava äiti.

Äiti ei koskaan suutu, eikä tunne vihaa eikä raivoa, ei ole neuvoton, ei itke väsymystään, ei osta valmisruokia, ei näytä pettymystään, ei sairastu eikä tuhlaa rahaa itseensä. Äiti hymyilee hiljaa luoden ympärilleen seesteisen ilmapiirin, on vaatimaton, siivoaa, tiskaa, pesee pyykit ja pyllyt, ehostaa itseään hillitysti, on ystävällinen kaikille, tietää mikä on oikein ja mikä on väärin ja hänellä on ratkaisu joka ongelmaan.

Raskausaikana etenkin keskiraskaudessa, joka oli itselleni haasteellista (ei sitten ollut sitä energistä vaihdan-verhot-kuusi-kertaa kuukaudessa -vaihetta), mietin usein, että mihin sitä on oikein ryhtynyt. Synnytyksestä jäi kuukaudeksi sen verran tuskaisat vammat, että vähän ilkeästi mietin, olisivatko kätilöt ja lääkäri voineet tehdä jotain toisin. Olen itkenyt itkevä lapsi sylissäni, kun mieheni on tullut töistä kotiin. Olen huutanut väsymystäni puolisolleni niin lujaa, että lapsi on säikähtänyt. Olen lähtenyt kotoa ovet paukkuen ulos tunteita jäähdyttelemään. Minä en jaksa siivota koko ajan, joten tylleröinen istuu välillä syöttötuolin alla poimien suuhunsa edellisen aterian jämiä (se on hänestä hyvin hassua). Olen vienyt lapsen päivähoitoon ja painunut itse kosmetologille ja yksin lounaalle. Minusta kotona oli ensimmäisten kuukausien jälkeen tylsää ja hiekkalaatikon reunalla vielä tylsempää. Immuniteettini laski imetyksen myötä niin, että kävin sairaalassa kuumeisena tiputuksessa ja tulin välillä kotiin imettämään. Imin kaikki mahdolliset sairaudet itseeni. Nyt jos joku sanoisi tähän tilanteeseen, että imetä, sanoisin että imetä itse. Minua ei kiinnosta suojapukujen uusimmat kuosit. En käyttänyt kestovaippoja. Ostan edelleen osan lapsen ruoista purkeissa. Meillä ei ole mahdollisuutta hoitoapuun ilman massiivisia järjestelyitä ja rahaa. Meinasin purra neuvolan terveydenhoitajaa, joka aloitti tuhannennen kerran hokemaan rutiineista (joita meillä kyllä on, kiitos vain kun et silloin ensin kysynyt). Olen väsynyt ja vihainen (no en koko ajan). Olen tuntenut oloni maailman yksinäisimmäksi.

Kaikkeen ei ole patenttiratkaisuja. Yksi yksinäisimmistä hetkistä on ollut paikallisessa vauvakerhossa, kun tajusin, että minulla ei ole näiden ihmisten kanssa mitään muuta yhteistä kuin suunnilleen saman ikäinen lapsi. Tylleröinen ei ole koskaan ollut innokas nukkumaan. Refluksin terveyskeskuslääkäri diagnosoi lapsen tylsistymiseksi liian vähän kanssaan leikkivään äitiin (mikä on jännä ajatus, kun lapsi oli viiden viikon ikäinen). Jos haluan nukkua kokonaisen yön, nukun sohvalla korvatulpat korvissa, ja silti saatan herätä lapsen huutoon. Opiskelu ja työssäkäynti tuntuvat mukavilta. Imetyksen lopettaminen ei ollut vähimmässäkään määrin haikeaa vaan todellinen helpotus. En tiedä kumpi meistä vihaa suoja-ja kurapukuja enemmän, minä vai tylleröinen. 

Lapsen kanssa elo on mielestäni huomattavasti laadukkaampaa kuin ilman lasta. Siitä ihanuudesta huolimatta mielestäni negatiivistakin asioista pitäisi pystyä keskustelemaan ilman syyllistystä ja syyllisyyttä. Myöskin isät voivat olla väsyneita ja tuntea riittämättömyyttä. Tässä maassa tunneilmaisu on muutenkin niin rajoittunutta, että negatiiviset tuntemukset olisi mielestäni hyvä oppia jotenkin ilmaisemaan ja kanavoimaan. Sitten ei ehkä tarvitsisi joutua uutisista kuulemaan niin usein niin surullisia uutisia, kuin mitä viime vuosina on lähes tavaksi tullut. 

Tänään on ollut mainio päivä, huolimatta kipeästä selästä. Olemme mm. tanssineet tyllerön kanssa bollywoodia Mimmien tahdissa ja taputtaneet erinomaisen taitaville jäätanssijoille. 

Paistaa se aurinko risukasaankin.

 

Hänelle, jolla on jo kaikkea

…shampanjavispilä!

Selaan nettikauppoja ja mietin joululahjoja. Maailma hukkuu tavaraan, ja me sen myötä, joten yritän keksiä mahdollisimman pieniä, tarpeellisia tai aineettomia lahjoja.

Tarpeelliset on helppo nakki. Senkun vaan kysyy, mitä toinen on vajaa ja hankkii sen lahjaksi (näitä ovat mm. olleet nahkahanskat, lompakko ja lentosukat). Huonompi puoli näissä on se, että nämä ovat usein vähän hintavampia (paitsi lentosukat, hehheh), ja näinollen siis rajoitettu siihen lähinpään perhepiiriin. 

Pienet eivät ole myöskään sinänsä ongelma. Pienet lahjat ovat myös vähän kuin lahja suomalaiselle käsityöalan pienyrittäjälle. Pienet lahjat hankitaan esim. We Got Beefin tai TAIKin (nyk. Aallon) joulumyyjäisistä, jolloin yrittäjä saa rahaa tekemisistään ja kummityttö tai paras kaveri saa uudet korvikset. Pienet ovat tarpeettomia, mutta ei kovin paljoa tilaa vieviä ilahduttajia, joiden hankinnassa on usein myös varmuus siitä, ettei lahjoja ole kovin syvältä kenekään selkänahasta nyljetty.

Haluaisin laajentaa lahjarepertoaaria enemmän aineettomien suuntaan. Useampana vuonna olemme hankkineet lähisukulaisille lahjat Kirkon ulkomaanavun kautta. Myös Unicefilla näyttää olevan vastaavanlaisia pehmeämpiä paketteja tarjolla. Olen tullut siihen tulokseen, että vaikka ajatus ”oman ajan” antamisesta esim. ikkunanpesulahjakortin muodossa onkin kaunis, jäävät tällaiset lahjat usein kuitenkin kaiken kiireen jalkoihin. Ja periaatteessa vähän vastustan ajatusta siitä, että ystäväpiirissä aika olisi jotenkin ”lahja”, omasta mielestäni ainakin meidän tuttavapiirissä autetaan kyllä hätätilanteessa ihan pyytteettömästi, ja kiitellään myöskin, ja kun siitä vähästä ajasta saadaan joskus nipistettyä yhteinen illanvietto, niin mieluummin siinä rentoudutaan ja viihdytään, kuin pestään ikkunoita. Mutta jokainen tavallaan.

Aineeton joululahja on vaikea vielä tässä nykykulutusmeinigissä, jossa esineet ovat vielä toistaiseksi myös jonkinlaisia statussymboleja. Ehkä otan tavoitteekseni, että joka joulu yksi palvelu enemmän, yksi esine vähemmän. Tai ehkä en muuten tosiaankaan jaksa laskea 🙂

Lahjakortit ovat hyvä vaihtoehto aineettomaksi lahjaksi. Itse olen ollut ikionnellinen joka kerta, kun olen saanut lahjaksi käynnin kauneussalongissa. Ja kaikkein paras häälahja on ollut Kiva-laina, joka on on edelleen lainassa, en edes muista, kuinka monetta kertaa. Mutta kivointa siinä on se, että se raha, jonka kerran on pistänyt kiertämään, on jo auttanut vaikka kuinka monta ihmistä. 

Voi kunpa joululahjaksi voisi saada hassunhauskoja sattumia. Niinkuin esimerkiksi tänään sen pukumies, joka käveltyään ohitsemme, kääntyikin kannoillaan, käveli luoksemme ja totesi tylleröiselle ”voi että on suloinen pieni tyttö”.

 

Jokin minussa on muuttunut

Tapahtui tänään lähikaupassa:

Kaikkien aikojen klassikko. Ihmiset iltaostoksilla, vain yksi kassa, jono kaupan perälle saakka. Jonossa on mukana myös kaksi hunnutettua naista ostoskärryineen, mukana myös yksi lapsi. Ja sitä tavaran määrää. Oivoi. Ja ihmiset pyörittelevät silmiään, kärkkyvät kuin superpesiksen finaalissa mahdollisesti muita aukeavia kassoja, huokailevat ääneen, heittelevät merkitseviä katseita naisten ja heidän kärrynsä suuntaan, tuhistelevat nenäänsä ja rypistelevät otsaansa.

Minä herään tähän totuuteen kun yritän asettua pitkähkön jonon häntäpäähän ja eräs pitkänhuiskea mies on ruumiinkielellään sitä mieltä, että minun ei kannata yrittää jonoon ollenkaan, sillä hän ei väistä, ei vaikka kuinka huutelisin anteeksi, ennenkuin yksityiskohtaisesti selitän pyrkiväni jonon päähän.

Siinä aikani sitten tilannetta tarkkailtuani, aukeaa toinen kassa. Ihmiset ryntäävät kuin ajokoirat torven kajahdettua  uuteen jonoon. Aukeaa kolmas kassa. Tässä vaiheessa havahdun itse siihen, että miksi en itse ole kärkkymässä parempaa paikkaa tässä kauppajonokilpailussa, jossa jokainen, jolla lompakko mukanaan on voittaja. 

Totean, että minulla ei ole kiire minnekään. Pohdin, että luultavasti mitään maailmaa mullistavaa ei tapahdu, jos poistun myymälästä muutamaa minuuttia myöhemmin. 

Katselen ihmisiä jotka huokailevat helpotustaan, kun heidän edellä ei ole kahta naisihmistä, joilla on luultavasti koko viikon ostokset kärryissään. Ja tunnen jotain käsittämätöntä kassajonossa. Tunnen sympatiaa näitä naisia kohtaan. Niin paljon tavaraa, vain kaksi naista, ja vielä lapsikin mukana. 

Vanha minäni olisi varmaan jo hiiltynyt harmaaksi kassajonossa hiljaa mielessään sadatelleessan surkeaa kohtaloaan joutua jonottamaan kaiken maailman perheellisten kanssa eikö ne ymmärrä käydä ostoksilla aamupäivisin eläkeläisten seurassa?  

Mutta nyt on jokin muuttunut. Naisilla on täysi työ saada koko kassahihnallinen tavaraa noin kahdeksaan muovikassiin. Minä olen heistä seuraava, kiitos kaikkien minua ennen kahteen muuhun kassaan turvautuneiden kiireisten ihmisten. Ja totean heidän tehdessä epätoivoisesti minulle tilaa: ”Ei mulla ole kiire”.

Outo juttu. Tämän illan aion käyttää sädekehääni kiillotellen, Downton Abbeyta katsellen.

Monimutkaista, kunnotonta ja epäreilua ruokaa ulkomailta

No eikä. Vähän vaan välillä pistää naurattamaan nämä vanhaa-kunnon-reilua-ja-rehellistä-kotiruokaa -jutut. 

Kylmä ilma vaatii mielestäni vähän muuta kuin perunavelliä. Tein eilen falafelejä, niitä tulee tehtyä kyllä liian harvoin. Jos haluat kokeilla itse, voit tehdä samoin kuin minä (itse tein tosin eilen puolikkaan annoksen):

Tarvitset

  • pari purkkia (n.500-550 g) kikherneitä 
  • persiljaa
  • sipulin tai kaksi
  • muutaman valkosipulinkynnen (1-2)
  • 1 dl vehnäjauhoja
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 1-2 tl jeeraa 
  • 1 tl korianteria
  • 1tl chiliä
  • 1/2 tl suolaa
  • öljyä uppopaistamiseen. Itse käytän oliiviöljyä, mutta paistaa voi vaikka auringonkukkaöljyssä tai rypsiöljyssä, viimeksimainitun haju vaan etoo itseäni sen verran, että sitä harvemmin käytän missään.

Neste valutetaan pois kikherneistä ja ne muussataan tahnaksi millä tahansa kotitaloushärvelillä, itse pistin Bamixilla. Sipulit ja persilja hiennonnetaan hyvin hienoksi ja sekoitetaan hernesössöön, niinkuin lopulta kaikki mausteet ja jauhot, joihin leivinjauhe on sekoitettu. Makuasia, puristaako valkosipulin ja käyttääkö sipulinleikkuria, itse pistän molemmat veitsellä palasiksi. Taikinan voi antaa tässä kohtaa levähtää hetken.

Ennen paistamista sössö näyttää tältä:

Taikinasta kannattaa valmiiksi pyöritellä haluamansa kokoisia palloja, ettei tarvitse sitten öljyn kuumetessa panikoida.

Öljy on tarpeeksi kuumaa paistamiseen, kun pieni taikinanokare kuplii ja sihisee öljyssä. 

Paista kolme-neljä pallosta kerrallaan

Nosta falafelit paperin päälle kuivahtamaan. Falafelit ovat kypsiä, kun niiden pinta rusehtaa enemmän kuin harmahtaa.

Falafelien kanssa voi syödä vaikka bulguria, me syötiin eilen tällaista:

  • 1,5 dl bulguria keitetään 3dl:ssa vettä (paketin ohjeen mukaan).
  • 1 pieni kesäkurpitsa suolistetaan (eli poistetaan keskusta), leikataan viipaleiksi ja paistetaan pannulla oliiviöljyssä ja maustetaan suolalla ja pippurilla. 
  • yhdistetään bulgur ja kesäkurpitsa. Mukaan pilkotaan vielä paprikaa, tomaattia sekä persiljaa ja vähän sipulia. Sekoitetaan kaikki yhteen.

Näyttää suurin piirtein tältä.

Kastikkeeksi sopii klassinen jogurttikastike, tällä kertaa yllättävästi kermaviilistä valmistettuna. Viili, jogurtti, ei se niin tarkkaa ole. 

  • Purkilliseen kermaviiliä (siis oikeasti tietenkin turkkilaista jogurttia) sekoitetaan pienenpieneksi pilkottu valkosipulin kynsi ja puolikas pieneksi pilkottua kurkkua, josta on poistettu keskusta. Sekoitetaan joukkoon vielä vajaa 1 tl ruokosokeria ja vähän vähemmän suolaa. 

Sitten vaan syödään!

Tämä maistui myös tylleröiselle (ilman valkosipulikastiketta). Kun tekee nk. ”kokoperheenruokaa”, kannattaa ottaa suolan kanssa maltillisesti. Tarpeeksi mausteiseen ruokaan ei välttämättä tarvitse laittaa suolaa ollenkaan, tämä tosin vain oma mielipiteeni, tiedän että muitakin on. 

Itse käytän purkkikikherneitä, koska en ole mikään papumestari, mutta ne jotka liottamisen hallitsevat, osaavat varmasti keittää kikherneet niin, että niistä saa kätevästi muussia. 

Mausteita jokainen laittaa tietenkin oman makunsa mukaan. Ruoassa on melko paljon valkosipulia, mutta tuore tomaatti ja persilja hillitsevät vähän valkosipulin huuruja. 

Jään nyt pohtimaan, miten hassua on, että hirven jauheliha ei ole luomua.