Mieli matkustaa

Päivät ne vaan sataa ja tuulee menemään, etenkin niinä päivinä, kun kiitää päikyn, koulun ja duunin välillä. Niissä väleissä kun fillaroi tai istuu ratikassa tai lähijunassa, mieli matkustaa.

Päätin jo lukiossa, että minähän en tänne jää. No, jäin kuitenkin, mutta ainakin olen saanut monta mahdollisuutta kokeilla elämää muuallakin, opiskella ja työskennellä . Ja tietenkin lomailla, ja loman tarpeessa tässä nytkin kyllä tuntee olevansa.

Tyllerön kanssa on matkustettu sen verran että nämä Itämeren rantojen perinteisimmät kohteet on testattu. Ja toistaiseksi hänestä on paljastunut ihan mallikelpoinen pikku matkustaja, mm. kolmen ruokalajin illallisen ajan tylleröinen jaksoi kivasti istua syöttötuolissa, tosin yökkärissä, mutta pääasia on tietenkin se, että äiti sai syödä kutakuinkin rauhassa. Itse sen sijaan mietin ravintolan suhtautumista, mutta koska siellä oli syöttötuoleja saatavilla, niin mitäpä tuosta. Ja jotenkin tuntuu, että missä muualla tahansa kuin Suomessa lapsiin suhtaudutaan hiukan suopeammin. 

Joo-o.  Mutta nyt jos koskaan tekisi mieli pakata laukku ja lähteä yksin pariksi päiväksi Barcelonaan.

Eikä nyt pidä ymmärtää väärin, matkuta mielelläni seurassa, perheen ja kavereiden kanssa. Niiltä reissuilta jää parhaimmat muistot, koska ne voi jakaa sitten myöhemminkin. Mutta yksin reissaamisessa on sitä jotakin. Se tunne, kun yksin lentokentällä juo kahvia selaillen lehteä ja vilkuillen ohikulkevia ihmisiä, siinä on jotain ihan kummallisen hurmaavaa. Kauhean vaikea selittää, sellainen ohikiitävä olemassaolemisen tunne. 

Olisin yötä Astoriassa tai Orientessa. Kävelisin Passeig de Gràciaa vähintäänkin ikkunaostoksilla, kävisin syömässä churroja Santa Annassa ja ostoksilla vähintäänkin Nice Thingsissa (etenkin Girona-kadun outletissa). Tuskin voisin välttää Zaraa, Mangoa tai misakoakaan, vaikka niitä kaikkia löytyy tietenkin täältäkin. Syömään menisin Bubóon, missä tapakset ovat aivan omaa luokkaansa. Ja tällä kertaa olisin sen verran kaukaa viisas, että menisin ajoissa Xampanyetiin, missä on aina kamala tungos. Ja kun jalkoja oikein pakottaisi, menisin siihen mahtavaan viinibaariin Santa María del Marin kupeessa, jonka nimeä en juuri tähän hätään muista, cavan ja tapakset kylläkin. 

Ja enempää en varmaan muutamassa päivässä ehtisikään (onneksi Barcelonan metro toimii hyvin). Luultavasti Maremagnumille kävelisin illalla, olemaan jälleen yksin ihmisten keskellä ja nuuskimaan välimerta. Harmittelisin, kun en ehtisi käydä katsomassa, mihin asti Sagrada Familiaa on onnistuttu nyt rakentamaan. Huolimatta siitä että La Pedreran katolla istumiseen ei varmaan väsy koskaan, nyt kun aika olisi niin rajoitettu, kävisin ehkä Casa Batllóssa, kas kun siellä ei sitten jostain syystä ole ennen tullut käytyä. 

Sitten surkuttelisin, etten ehtisi käydä ajelemassa telefericillä Montjüicilla tai  ihastelemassa maisemia Tibitabolla, tai käydä istuskelemassa muuten vaan vaikka kirjan kanssa  Ciutadellan puistossa.

Matkalaukku täyttyisi varmasti espanjalaisilla kengillä ja lastenvaatteilla, kahvilla ja cavapullolla, oliiviöljyllä ja kirjoilla. 

Ja viimeistään sitten pitäisi jo varmaan tulla takaisin.

Kukkia Montjüicin kyljessä.

Hrrrrrrrr…..

Sanon sen heti alkuun: Minä inhoan kylmää. Inhoan kerrospukeutumista, inhoan sähköistä tukkaa, inhoan kuivuvaa ihoa ja sen myötä esiin puskevaa ekseemaa, liukastelua lumen alla piilevällä jäällä, hengityksen huurustumista silmäripsiin ja loputonta palelemista, joka aina virittää päässäni ajatuksen hankkia kotiin jonkinlainen höyrysuihkukaappi, jonne menisin ensimmäisten pakkasten alkaessa ja josta poistuisin vappupiknikille, mikäli sellaista olisi mitään järkeä sään puolesta pitää ulkona. 

Syksystä kyllä pidän. Pidän mätänevien lehtien tuoksusta, sateesta kiiltävästä asfaltista, neonvaloista pimenevässä illassa, omenoista, kosteasta helposti hengitettävästä ilmasta, kaikenkirjavista lehdistä ja siitä uuden alun tunteesta, jonka syksy aina herättää.

Tuo unelmasyksyni taitaa nyt olla tämän vuoden osalta mennyttä. Huolimatta illan mittaan nautitusta teelitrasta, flanellipyjamasta ja villasukista kylmyys tuntuu luita ja ytimiä myöden. Ihoa kutittaa, ja kurkku on kipeä. 

Koska eilen kylmyys löi niin pahasti vasten kasvoja, että pieni masentuminen ei ollut kaukana, ajattelin että nyt jos koska pitää kääntää ajatuksenjuoksunsa päinvastaiseen suuntaan. Mitä hyvää keksin siis tästä yllättävästä kylmyydestä?

1) Glögiä ei ole mitään syytä nauttia lämpimämmällä kelillä. Nyt se maistuu mahtavalta!

2) Villasukkien neulominen käy joutuisampaan, kun ne on pakko saada pian jalkaan. Siis koko perheelle.

3) Kylmällä kelillä ei ole samanlaista pakkoa rymistellä ulkona menemään kuin aurinkoisina kesäpäivinä. Nyt voin ilman huonoa omaatuntoa piirrellä kaavoja, leikellä kankaita sekä askarrella ja nyperellä vaikka joululahjoja neljän seinän sisällä.  (Ensin pitää vaan saada aikaiseksi ne kolmet villasukat.)

4) Pimeällä siivous on kätevästi suoritettu sammuttamalla valot ja sytyttämällä pari kynttilää.

5) Lumi kieltämättä tuoksuu kyllä aika jännälte, etenkin juuri vähän ennen kun lunta alkaa sataa.

No niin, kyllä tämä tästä, vaikka totuuden nimeen en kyllä hirveän pitkää positiivisuuksien listaa keksinyt. Ai niin, onhan tästä se ilo, että pääsee pian hiihtämään. Jostain kumman syystä hiihtäminen tuntui ihan mukavalta lähes 20 vuoden tauon jälkeen…

Lisää teetä tulemaan ja lankoja valitsemaan.

 Hö. Nyt on sitten pian tällaistakin.

Saavutetut edut (ja pienet haitat)

Tylleröinen täyttää juurikin kohta vuoden. Paljon on tapahtunut ja aika on kulunut nopeasti. Koen, että on jonkinlaisen retrospektion aika. 

Tylleröä toivottiin ja odotettiin kovasti. Sen sijaan minkäänlaista vauvakuumetta en milloinkaan potenut. Ristiriitaista, mutta totta. Professori Hajamielisen kanssa oli ehditty jakaa kotia, reissata, kokea ja tehdä paljon asioita, ja mietimme, että yksinkertaisesti enemmän menetämme, jos emme lasta saa, kuin jos jäisimme ilman. 

Tylleröisen olemassaolokin havaittiin reissussa, ja siitä eteenpäin elo olikin yökkimistä, väsymystä, päänsärkyä ja pelkoa pienen elämän puolesta. Ja kun hän viimein syntyi, ei äiti istunut moneen viikkoon. 

Luonto hoitaa jännästi asioita. Olin varautunut siihen, että en välttämättä heti aluksi tuntisi lasta kohtaa helliä tunteita. Meillä oli korviketta sairaalakassissa sen varalta että imetys ei sujuisi ja kätilöt olisivat sydämettömiä maidonpanttaajia. Iloitsin etukäteen imetyksen mukana sulavista kiloista, kun pahoinvointikin oli kivasti pitänyt nälkää 9kk loitolla enkä juurikaan ollut myöskään turvoksissa.

No, kävi niin että instant-rakatuin bebiseeni ensi tapaamiselta, tissit olivat kuin suihkulähteet jonka seurauksena turvotus oli massiivista ja josta johtuen sokerinhimo piti huolen siitä, että mitään laihtumista ei vahingossakaan päässyt tapahtumaan. 

Minä en ole montaa kertaa elämäni aikana vienyt edes roskista ulos ilman ripsiväriä. Luonto hoitaa myös ripsarit kuuseen näppärästi. Ulkonäkö ei tylleröisen syntymän jälkeen kiinnostanut pätkääkään, ja koska vaatteet (siis omat) eivät puklaavan vauvan kanssa ole ikinä puhtaat, oli pyykin pesu lähinnä imetyksen lisäksi se, mihin päivisin pystyi venymään. Aika pian turvotuksen alkaessa laskemaan ja kun sai enemmän omia vanhoja vaatteita sopimaan päälleen, sitä alkoi kiinnittämään myös enemmän huomita siihen, miltä itse näytti. 

Aivan ensimmäiseksi oli vaatetuksen suhteen ratkaista nk. uniboob-ongelma. Yläosan vaatteita oli käsittämättömän kuppikoon ja tissit toisiinsa liiskaavien imetyskypärien ansiosta lähes mahdotonta saada sopimaan. Onneksi nuppi oli edelleen hormoneista niin pöllyssä, ettei tämäkään hirveästi masentanut.

Ja miten SUURIA kaikki pienet asiat olivatkaan! Etenkin tietenkin kakka(joka ei siis kuitenkaan määrällisesti ollut pientä), mutta luonnollisesti jokainen inahdus, hymy, hekotus, kitinä, mahan murina ja mitä ikinä merkkejä tylleröinen itsestään antoikaan, joko kaatoivat tai valaisivat koko maailman.  Ja kaikki oheishärpätys mukaanlukien. Ehdottomasti lasisia tuttipulloja (joista tylleröinen ei tietenkään suostunut syömään lainkaan niin kauan kuin tissit oli mukana kuvioissa), ehdottomasti tietynlainen syöttötuoli, jonka perässä oli aivan luonnollista ajella puolen Suomen halki, ehdottomasti ei vaaleanpunaiselle jne. Mitä vähemmän mamahormonia, sitä vähemmän ehdottomuutta. Huh. Nykyään tylleröinen saa syödä välillä jopa pullaa. Iiiik.

Tutuksi ovat tulleet myös äitimyytit ja kaikenlaiset rooliodotukset. Yllättäen en muuttunutkaan lapsen myötä buddhaksi, vaan ärräpäitä lentelee joskus edelleen. Aika monesta asiasta kieltäydyn potemasta huonoa omaatuntoa, vaikka maailma on mielipiteitä väärällään monestakin asiasta. 

Tätä tarinaa nähtävästi riittäisi loputtomiin. Ehkä jatkan joskus, vaikkapa aiheesta luonteeni jalostuminen tässä prosessissa. Nyt on ehkä hyvä todeta, että itsestänikin tuli sellainen omasta lapsestaan loputtomasti puhua jaksava äiti, joita nuorempana kesäduunissa oli niin rasittavaa kuunnella. Hmmm. Jokainen meistä vuorollaan.

(Kulutushysteriaa)

Kello on 9.58 tämän viikon keskiviikkona ja piiiiiiiiitkä jono kiemurtelee ympäri Herttoniemen autokauppoja ja jonossa nököttää lähes yksinomaan naisia, joista osa työntää lastenvaunuja. Mitä tapahtuu? Ovatko Audit alennuksessa? Saako äääs-kortilla tuplabonuksen, kun ostaa auton JA peräkärryn?

No ei tietenkään, vaan autotalojen takana lymyilevässä Marimekon tehtaanmyymälässä (tai oikeammin siellä varastolla) on ysmy. Ja minä liityn jonoon. Vähän kyllä mietitytti, että mitä ihmettä minä siellä teen, kaappi on täynnä vaatteita ja jos niitä tarvitsisi, niin saisihan niitä helpommallakin. 

En ole koskaan, siis koskaan ikinä tehnyt onnistunutta vaateostosta niin, että olen ollut akuutissa tarpeessa hankkia vaate tai että olisin päättänyt etukäteen, että tänään löytyy paita ja saappaat. Ne muutamat todella suunnitelmallisesti hankitut vaatteet ovat menneet ennätysnopeasti kiertoon, elleivät ole sitten jääneet kaapin pohjalle homehtumaan. 

Shoppailen mieluiten yksin, rauhassa ja avoimin mielin. Se tietenkin edellyttää aikaa ja melko tarkkaa käsitystä oman vaatekaapin sisällöstä, jotta sinne ei turhaan kasaa kymmentä samalaista mekkoa. On jotenkin mahtavaa, kun on kärsinyt jonkinaikaa vaikka akuutista mustan, siistin villatakin tarpeesta, ja sitten sellainen täydellinen kävelee jostain vastaan, mieluiten vielä puoleen hintaan.

Ja löytöjen tekemiseen ysmyt, tehtaanmyymälät yms ovat vallan verrattomia paikkoja. Onneksi jono liikkui nopeasti kun muutkin löytöretkeilijät kiiruhtivat sisään. Naismassan vyöryessä ovesta sisään vartioiden ilmeet olivat jotain, mitä ei visalla saa.

Tämä vuonna perinteistä tuotteiden esilleasettelua oli muutettu, ja siitä seurasi pientä sekoilua. Lastenvaatteet oli mielestäni saatu nyt paremmin esille kuin aikaisemmin, mutta kyllä sielläkin tungosta riitti, tosin nyt se lastenvaatekaaos ei enää tukkinut sisäänkäyntiä. Aikuisille oli ilahduttavan paljon tarjontaa, ja siinä kivasti ensimmäisten joukossa kun tulin, nappasin itselleni Pelargoni 1 -mekon ja siihen sopivat sukkahousut. Ja siinä se. Laukkuja, astioita, lakanoita ja pyyhkeitäkin olisi ollut tarjolla, mutta nyt en kokenut, että olisin jotenkin niiden tarpeessa. Vaatetuskankaiden luona käytiin sellaista tekstiilisotaa, että jos vaan saan mahdollisuuden, käyn niitä katsomassa vielä lauantaina. Muutamat raidalliset sukat otin myös ennen kassalle menoa, sillä eräs ystäväni liikkuu mieluiten raidallisissa sukissa, ja tällainen ennakoija kun olen niin ajattelin, että hän voi niistä jouluna ilahtua. 

Jee, mikä löytö! Olin jo pitkään kaivannut mustaa, rentoa mekkoa joka olisi jotain muuta kuin trikoota. Villa on suosikkimateriaalini silkin ohella, se on lämmin ja suhteellisen helppo pitää puhtaana, usein pelkkä tuuletus riittää. Ja villa-lyocell on mukavan pehmeää ja joustavaa. Pientä moraalista krapulaa podin tietenkin bussille kipittäessäni, sillä kyllähän siellä kaapissa ON vaatteita, ja kyllähän tässä nyt ilman sitä mekkoakin olisi pärjännyt jne jne jne. 

Mutta sovitaan nyt vaikka niin, että nyt ei sitten taas vähään aikaan mekkoja ostella.  

Tätä tyyliä ei ysmystä löydy.

Vaaligalleria

Eilen työmatkalla, joka muuten alkaa hakemalla tyllerö päivähoidosta, jatkuu ratikalla Hajamielisen työpaikalle ja sieltä Pjongjang-henkisesti kahden pysäkin välin matkalla rautatieasemalle ja siitä edelleen lähijunaan, mietin vaalimainoksia.

Pelkkä naama ei nykyään riitä. Kuvissa suositaan joko koko ihmistä tai sitten sellaista jostain lantion/ polvien välistä ylöspäin katkaistua mallia. Hymy pitää koittaa venyttää silmiin saakka, ilme on positiivinen ja jopa vähän hassutteleva. 

Sen enempää puolueita erittelemättä, joukossa oli kyllä poikkeuksiakin mutta lähinnä se poikkeuksellisuus rajoittui poikkeuksellisen vaikeaan ilmeeseen. 

Eli jos haluaisin äänestää jotakuta vakavamielistä, tulisi ehkä ongelma. 

Kampin metroaseman liukuportaissa on melkoinen kuvagalleria. Jostain syystä siinä pitkissä rullaportaissa tuli mieleen Pradon barokkitaiteen osasto, kaikki ne ylväät, vanhat, oman aikansa vaikuttajat. Siitä ajatus karkasi vielä pidemmälle niihin kauhuklassikoihin, joissa pimeässä portaikossa kynttelikkö kädessä seikkailevaa ihmistä seinillä olevien muotokuvien silmät seuraavat. 

 

Sitten lähdin ohittamaan vasemmalta. 

Jos Marie olisi ehdolla, saisimme kaikki leivoksia.

24/7

Mistäköhän marketista olisi mahdollista hakea lisää tunteja vuorokauteen? Entä koskakohan lähisiwasta alkaa saada uusia aivoja kätevästi vanhojen tilalle? Kuka lyhentäisi välillä niin auttamattoman pitkät piuhat? 

Aika vaan tuntuu valuvan johonkin. Päivässä voi hyvin ehtiä viemään tyllerön päivähoitoon, sännätä itse yliopistolle, käydä kaupassa, hakea lapsonen, käydä töissä ja illalla roikkua netissä. Missä välissä syödään  (syödään suklaapötkylä ja juodaan kuppi kahvia ja podetaan auttamattoman huonoa omaatuntoa), tiskataan (siinä samalla kun harjataan omat hampaat, voi nakella tiskejä koneeseen), varmistetaan että puoliso on tajunnut, että huomenna on hänen vuoronsa hakea lapsi (kaikki perheen menot exceltaulukoidaan ja lopuksi lähetetään tekstiviesti), ja nukutaan (muutama tunti, kun on ensin kirjoitellut tänne ja sen jälkeen valvonut yli unien ja surffannut kaikki mahdollisimman tarpeettomat sivustot halki)?

Yo:lla on väliviikko, joten nyt pitäisi tehdä kaikki ne hommat, jotka olisi pitänyt tehdä joskus aiemmin, niin että sitten voi hyvillä mielin todeta, että ite tein. Olen koko päivän piirtänyt, kirjoittanut, analysoinut, reflektoinut, copypastennut ja tuntuu, että hommia kasautuu vaan koko ajan lisää. Rästityöhommat meni jotenkin siinä sivussa. Jossain vaiheessa huomasin, että hengittäminenkin on ilmeisesti toisarvoista. Huh.

Noh. Nythän tässä istutaan ja ihmetellään, että mitäs nyt? Vauhdilla eteenpäin koohottamisen huono puoli on se, että kun vihdoin onnistuu hetken istumaan hiljaa alas, ei jostain syystä tajua tehdä enää yhtään mitään muuta kuin tuijottaa nettiä/telkkaria, vaikka ihan tutkitusti ne eivät rauhoita aivoja lainkaan niin tehokkaasti (!?! rauhoittua tehokkaasti, joo-o) kuin vaikka esimerkiksi neulominen. 

No niin, tästä se alkaa. Kun se on sanottu, se on jo puoliksi tehty. Nyt keitän teetä ja neulon tuon toisen lapasen valmiiksi. Rennosti.

Carpe diem.

Aatteet ja vaatteet

Ja lisää vaatepaatosta. 

Muutama päivä takaperin useammassakin lehdessä kirjoiteltiin Opettaja-lehdessä esitellystä tutkimuksesta opettajien vaatteista. Tutkija oli aineistonsa perusteellä jakanut opet karkeasti neljään ryhmään: tasaraita-jokapoikiin, muotitietoisiin tyylitaitureihin, nahkatakki-siilitukkiin ja avokaulaisiin katseidenkeräilijöihin. 

Suurin osa opettajista on kuulemma jokapoikia, jotka tapaavat arvostella tyylitaitureita, koska he itse kokevat alemmuutta näiden rinnalla. Tässä tapauksessa mitään ei kuitenkaan sanota ääneen, sen sijaan avokaulailijoiden edustajalle pukeutumisesta saatetaan ihan jopa huomauttaa. Sanomattakin on selvää, että siilitukalle kukaan ei uskalla sanoa mitään, mutta kaikki ajattelevat hänestä jotain. 

Tuleeko kenellekään omilta kouluajoilta mieleen näiden kyseisten ryhmien edustajia? Itse muistan suurimman osan opettajista olleen varmaan noita tasaraita-jokapoikia, päällään  farkut ja villapaita, tosin vanhemmilla miesopeilla saattoi olla pikkutakki tai jopa puku. Avokaulaiset vaatteet, jos niitä joskus jollain päällä olikin, eivät ole kaivertaneet mieleeni minkäänlaista muistijälkeä. Sen sijaan muistan useammankin hieman uhkeamman daamit purjehtineen luokkaan jonkinlaisessa jännittävässä kaavuntapaisessa. Miksi tutkimuksessa ei ole kulttuurikaapuiset -kategoriaa? Eikö heitä ole enää? 

Vakavasti puhuen, hieman kylmää tuo että työpaikoilla ilmeisesti ihmiset jaksavat kytätä toistensa pukeutumista. Olen ollut aikoinani toimistotyössä firmassa, jossa vanhimmat (naispuoliset) työntekijät muistelivat aikoja, jolloin naisella ainoa mahdollinen työvaate oli hame tai mekko ja mikä supina siitä tuli, kun joku kesäheluna oli tullut ihan peräti housut jalassa töihin. Noista ajoista on kuitenkin jo kulunut jokunen vuosikymmen, ja nykyään olisikin vaikeaa kuvitella, että joku mittaisi helman pituutta lattiasta ihan vain toimistotyön tähden. Ja eikö kuitenkin ollut kivampaa, että sillä tytöllä oli ne housut, ettei tullut ilman? 

Tajusin siinä juttua lukiessani, että tylleröisen päiväkodissa yksi työntekijä käyttää huivia. Toivon todella, että hänen ei ole tarvinnut valintaansa sen enempää perustella työpaikallaan kenellekään, eikä hänen pukeutumistaan selän takana (tai päin naamaakaan) mitenkään kummastella. Koska itse olin siis tämän seikan ohittanut kokonaan, ennenkuin päädyin näitä työpukeutumisjuttuja pohtimaan. Tärkeintähän työpaikoilla tulisi olla sen, että kaikki hoitavat omat hommansa kunnialla ja hyvässä hengessä. Vaikka sitten kylpytakissa.

Jaa-a. Mitäköhän sitä itse laittais tänään päälleen..?

 

Tikulla silmään

Kummallista, miten jotkut jutut eivät vaan jätä rauhaan ilmeisesti ennenkuin ne on jotenkin jakanut. Tämä on jo vanha juttu, mutta kerronpa nyt kuitenkin.

Muutama viikko takaperin Hesarissa oli juttu TAITO Kymenlaakson Pistos-Pahennustako perinteeseen -hankkeesta, jossa nuoret olivat ideoineet kansallispukujen muotojen, rakenteiden, yksityiskohtien ja tekniikoiden avulla uutta yhdistyksen perimistä Finnairin vanhoista työasuista. Jutussa oli mukana muutama mielestäni ihan edustava kuvakin, ja mietin siinä juttua silmäillessäni, että kerrankin on onnistuttu innostamaan melko tuoreella tavalla nuoria tarkastelemaan perinteitä. En tiedä, kuinka paljon itse olisin jutussa esiintyvien tyyppien iässä jaksanut aiheesta kiinnostua, saatika siten vielä toteuttaa huolellisesti. Jutusta jäi itselleni kaikenkaikkiaan hyvä mieli.

Ja eikös heti seuraavan päivän Hesarissa joku kässänmaikka, jonka nimeä en muista, mutta omalla nimellään oli mielipidekirjoituksensa kirjoittanut, teilannut koko jutun.  Kansallispuvut ovat juhla-asuja, niitähän ei varioida, niitä pitää kunnioittaa, ne ovat tutkijoiden luomuksia joita ei ihan miten vain sovi käyttää, edes inspiraation lähteenä. Närkästys tihkui tekstistä niin, että suuhun tuli oikein sitruunan maku. 

Alkoi tosissaan ärsyttää, että oikein opettajahenkilö lyttäsi koko hienon ja hauskan nuorten toteuttaman projektin. Pitäisiköhän ko. maikan vähän vaikka löysätä otsaripaansa? Suomessa ei käsittääkseni ole lakia kansallispuvuista, joten mitään niin kovin tuomittavaa tässä ei mielestäni tapahtunut. Kurjaa ajatella, että joku, jonka työnsä puolesta kuuluisi innostaa nuoria kokeilemaan erilaisia tekotapoja ja -tekniikoita, otti sitten asiakseen valtakunnallisessa mediassa tuomita koko projekti ja siinä samalla arvostella jonkun omin käsin tekemiä luomuksia. 

Ensinnäkin, voisi ajatella, että ne jotka kansallispuvuista ovat kiinnostuneita, olisivat iloisia ihan kenestä tahansa uudesta aiheesta innostuneesta, ja haluaisivat vaan innostaa lisää. Toiseksi, omin käsin tekeminen on parhaimmillaan rauhoittavaa ja suorastaan meditatiivista, ja siinä prosessi on tekijälleen produktia tärkeämpi. Kannattaako sitä kenenkään asian ulkopuolisen käydä kovin kovaa arvostelemaan, varsinkin kun tässäkin nyt aikalailla hyvän maun rajoissa toimittiin?

On se kumma.

Tingityillä taidolla, mutta perinteisin menetelmin. 

Perinteisen pahennuksesta lisää: http://www.taitokymenlaakso.fi/index.php?k=112790

Hiljainen Helsinki

Lauantai-aamuna livistin pyörällä keskustaan Hajamielisen professorin ja tyllerön jäädessä koisimaan. Tarkoitukseni oli valloittaa Stockan Hullut Päivät, käydä hakemassa Herkusta herkkuja ja Akateemisesta pari pokkaria. Siitä tulikin melkoinen taistelu (mikä oli ehkä odotettavissa), mutta fillarointi oli sitten sitäkin rauhallisempaa.

Kello oli lähtiessäni jo kuitenkin vähän yli yksitoista, ei siis enää kovin varhainen aamu. Eikä ketään missään. Paitsi kirjastossa, missä poikkesin matkalla. Vauhtitiellä, ei ketään. Töölönlahdella, ei ketään missään. Muutama auto suhahteli Mannerheimintiellä. Tuulikin oli fillaristin puolella, lehtikään ei värähtänyt.

Siinä polkiessa tuli pakostakin mieleen, että tässä sitä ajellaan Suomen suurimmassa kaupungissa lauantai-aamupäivällä, eikä ketään missään. Ja mitä se kaupungista kertoo? Sitäkö että olen väärässä paikassa väärään aikaan? Että kaupunki on lauantaina liian väsynyt heräämään ennen kahtatoista? Että kiire viettää viikonloppua muualla kuin kaupungilla? Että mitä?

Toinen todellisuus tuli vastaan Ateneumin edessä, kun jono kiemurteli pitkänä korttelin toisella laidalla Schjerfbeckin näyttelyyn. Oli virkistävää havaita, että siinä parveili enemmän ihmisiä kuin Stockan kulmalla.

Ensimmäistä päivää

Kuinkakohan monta ensimmäistä päivää ihmiseloon mahtuu? Ensimmäinen syntymäpäivä, ensimmäinen koulupäivä, ensimmäinen päivä kesätöissä ja myöhemmin ihan oikeissa töissä. Ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla, ensimmäistä päivää yliopistolla, kun tapaa ensimmäistä kertaa sen ihmisen, jonka kanssa tietää menevänsä naimisiin. 

Eivätkä ne ensimmäiset päivä tähänkään pääty. Elämä on uusia alkuja täynnä. Tänään olen ensimmäistä päivää blogostaniassa.  Mikä sopisikaan paremmin uuden aluksi kuin syksy? Tänäkin syksynä olen tehnyt monia asioita ensimmäistä kertaa. Jostain syystä lapsi  ikäänkuin aloittaa vanhempansa elämässä jonkinlaisen ennen ja jälkeen -elämän. 

Jännittävää nähdä, mitä tästä alusta seuraa.