Rivikansalaisesta ääriliikehtijäksi

Ihminen voi yhdessä hujauksessa muuttua kiltistä vedenkeittäjästä raivokkaasti provosoivaksi ääriliikkeen edustajaksi.

Näin kävi viime viikolla, kun hallituksen edustajat pääministerin johdolla totesivat, ettei saa suvaita liikaa. Edelleenkin se, mitä tällä todellisuudessa tarkoitettiin, on itselleni mystisyyden viitan verhoama, mutta sen verran ymmärsin, että tässä ei nyt sovi provosoida niitä ihmispoloisia, jotka ovat huolissaan kasvavasta turvapaikanhakijoiden määrästä. Siis ettei näille ihmisraasuille, jotka ovat huolissaan kaiken maailman kantokyvystä, kestävistä pohjista ja herraties minkälaisista erilaisista teistä joiden haarassa tässä nyt ilmeisesti ollaan, tule vaan paha mieli.

Joskus toivoisin, että kaikessa olisikin kysymys vain pahasta mielestä. Että oikeasti ei mitään Punaisen Ristin apua tarvittaisikaan. Että tämä olisi vain pienen puuhastelijajoukon teekutsut. Että tämä olisi vain mahdollisuus tyhjentää kaapit turhasta roinasta ja sitten itsetyytyväisyydessä velloen voisi vaan hörppiä maitokahviaan ja miettiä, että kylläpä ne pakolaispoloiset nyt varmaan ovat onnellisia.

Mutta kun tämä  on SPR:n työntekijöiden ja muiden vapaaehtoisten vainoamista. Yhteystietojen kaivelua, uhkailua ja väkivallantekoja. Perättömien huhujen levittämistä ja sitä, mitä nykyään kutsutaan kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan. Ja tätä ei nyt saisi arvostella?

En ajatellut muuttaa käytöstäni. Keitän vettä edelleen, nykyään vain provosoivasti. Tervetuloa anarkofeministin teekutsuille, joiden tarkoitus on herättää mahdollisimman paljon pahaa mieltä… Niin kenessä?

Ei ihan tavallinen tiistai

Satuin pyöräilemään poliisiaseman ohi. Katselin harmaata joukkoa, joka hiljaa huojahteli oven edessä. Huomasin, että paikalla oli myös ihmisiä, jotka jakoivat ruokaa ja vaatteita. Menin kysymään, miten voisin auttaa.

Siinä ihmisten keskellä seistessä hiljaisuus tuntui huutavan. Mieleen tulvahti hyökyaallon lailla kaikki somessa viime aikoina vilissyt törkeyksien määrä. Kaikki silmiin sattuneet loukkaukset, solvaukset ja ennakkoluulot, joista olen halunnut ajatella, ettei niitä kukaan ota tosissaan.

Mieleeni tuli, että en minä ole se, joka asuu kuplassa. Jossain solvatussa punavihervassaribloshevikkisuvakkikuplassa, jonne todellisuus ei yllä. Minä olen ollut kiinni todellisuuden reunassa tiukemmin kuin olen osannut ajatellakaan. Näen todellisuuden huomattavasti kirkkaammin, kuin yksikään heistä, jotka esimerkiksi tunkevat avustusryhmien faceryhmiin trollaamaan. Roikun todellisuudessa kynsin hampain tiukemmin kuin yksinään heistä, jotka pystyvät täyttämään internetin ihmemaata raiskausfantasioillaan, joissa hyysäriämmää pahoinpidellään niin tarkkaan, että kirjoittajan voisi luulla olevan patologi.

Suosittelen jokaiselle tilanteeseen tutustumista. Ei netissä vaan livenä.

Mieheni kysyi illalla, millaista oli ollut. Sanoin että kyllä siinä aluksi tuli iso itku, todellisuus on sen verran toista kuin uutiset, joita katsomalla myös tulee itku. Murjaisimme muutaman postmodernin ironisen vitsin sanasta hyysäri, jonka jälleen mieheni sanoi:” niin, ja jos en vielä tajunnut sanoa, niin mä oon susta ylpeä”.

Aion jatkaa auttamista.

Tadaa!

Kotona ollaan!

Nimittäin Blogikodissa, ja nyt vakaa aikomus on palata aktiivihkoksi somehenkilöksi.

Paljon on tapahtunut sitten kesäkuun alun. Nykyhallitus hatuttaa edelleen, ja purin turhautumista ompelemalla muutaman mekon. Pätkätyöhelvetti jatkuu, mutta siitä olen tässä taloustilanteessa ehkä kuitenkin enemmän kiitollinen kuin harmissani. Lapsikin on mennyt kasvamaan ja on jo iso tyttö. Kesällä palelsi enemmän kuin hikoilutti ja ulkomaanreissu rajoittui pariin Tallinnan-pyrähdykseen ja Tukholman saaristoon. Lapsikin ymmärtää suruissaan mutista ”mää en tänä vuonna oo vielä päässyt Berliiniin”.

Olen ollut koko kesän enemmän tekemisissä live-ihmisten kanssa kuin somen, se on ollut mukavaa. Joskus on ehkä parempikin olla myös näppäimistö hiljaisena, jos ei koe, että on mitään tähdellistä sanottavaa. Ehkä täppärin lumokin on ollut liikaa, kuinka helpoksi nettikangaskauppojen selailu onkaan muuttunut. Jos täpyskässä olisi näppäimet, ehkä sillä tulisi kirjoitettua enemmän?

Täällä Hääräkonttorissa ei juuri Siperian linjoista tulla poikkeamaan. Lapikkaat lumessa, hengitys huuruten ja aivot sauhuten mennään eteenpäin. Ompeluksia tulee toivottavasti enemmän. Kaikkea tulee toivottavasti viime aikoja enemmän.

Syksy on ollut hienoista muutoksen aikaa elävänkin elämän osalta. Iloinen uutuus oli päästä mukaan töissä työtapoja kehittävään toimintaan. Aiheena on blogit. Katson olevani vähintäänkin pätevä. Saatan raportoida projektista jotain tännekin, etenkin jos vastaa tulee jotain mielenkiintoista. Eikös blogissa olisikin luonnollista käsitellä juuri blogeja?

Bloglovin´

<a href=”http://www.bloglovin.com/blog/14407743/?claim=r76punqgmqz”>Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Oho, siirryin nykyaikaan

Tänäkään kesänä tuskin tulen lukemaan koko Milan Kunderan tuotantoa, niinkuin tapanani oli vielä muutama vuosi sitten, yhä uudestaan ja uudestaan. En tiedä, mikä Kunderan kielestä tekee omaan makuuni niin kesäisen, mutta kesä on aina ollut Kundera-aikaa. Kirjastokäynnitkin ovat nykyään useammin lastenosastolla kököttelyä, lukemattomien tarinoiden ääneen lukemista ja hajamielistä lehtien selailua. Hyvä että ehtii pikalainahyllystä uudet ruotsalaiset dekkarit tarkistamaan. 

Mutta voi onnea, mitä tajusinkaan kun jälleen uusin muutamien, jo ikuisuuksia hilloamieni lehtien lainaa: voin lainata ne ruotsalaiset dekkarit e-kirjoina! 

Siis kyllähän minä olen e-opuksia lainannut jo muinaisina opiskeluaikoinani, joskus vuonna 2005, jolloin kurssikirjoista oli pulaa ja e-julkaisut toivat odotetun avun hänelle, joka ei tenttikirjaa ajoissa ymmärtänyt lainata. 

Ja mikä hassuinta, tajusin e-kirjahyllyäni tarkastellessani, että olinhan jo edelliskeväänä käyttänyt Helmetin e-kirjastoa, kandia kirjoittaessani. Mikä sai e-kirjaston automaattisesti suosittelemaan minulle eksklusiivisesti laadullista tutkimusta käsitteleviä opuksia. Pois ne minusta!

Mutta että sieltä sai koko Erik Axl Sundin Varistyttötrilogian! Viihdettä! Ihan noin vain, klikkailemalla kliketikliks! Ooooo…. Nykyaika. 

Tunnen itseni Charlie Chapliniksi ajan rattaissa. (Etenkin kun e-kirjaston suositukset vaihtuivat tämän jälkeen ruotsalaisiksi dekkareiksi)

Todellinen prinsessa hei, älä edes hengitä!

Nyt kun maanataina kaikilla on glitteriä vähintäänkin hiushuituvassa, jotta taas muistettaisiin, että ei, lasta sen enempää kuin ketään ei saa kiusata sen perusteella, mihin hän haluaa pukeutua, aloin taas miettiä tyttöjä ja poikia muutenkin kuin vaatteiden osalta.

Tyttäreni on prinsessa, enemmän kuin 70-luvulla syntynyt äitinsä olisi ikinä osannut kuvitellakaan. Siinä missä itse olen käyttänyt tyytyväisenä punaisia kumppareita ja kirkkaan vihreää froteeasua (ja voi luoja miten nykyään froteeta vaatteissa inhoankaan!), oma lapseni on ainakin hemmetin tarkka siitä, onko asu kirkasta, tummaa vai vaaleaa pinkkiä, joita ei luonnollisesti voi sekoittaa toisiinsa. Ja kaikki prinsessainen, kruunut, helyset, korkkarit, käsilaukut, äidin puuterihuisku, ihan kaikki, on valtavan tärkeää.

Ja minä, jonka feministinen mieli yrjöää radioaktiivista velliä lukiessani yhä uudestaan ja uudestaan satuja neidoista pulassa ja tosirakkauden suudelmista, kestän tämän kuin nainen. Koska ne jutut ovat lapselleni tärkeitä, koska hän ammentaa niistä omiin leikkeihinsä tavalla, jota minä en kaiken opitun ja uudelleen opitun jälkeen näe. Ja onneksi hän surmaa lohikäärmeetkin itse. 

Mutta yhdessä kohtaa äitiä hatuttaa vietävästi. Kun jalokivet tipahtelevat heikoista muovisormuksista, kun lelukenkien soljet ovat valmiiksi irti, kun prinsessamekossa on vesipesukielto ja kruunu yksi toisensa jälkeen lävähtävät kappaleiksi pienen ihmisen käsittelyssä. 

Jos ostaisin leluja itselleni, ostaisin pelkkiä puujunaraiteita ja söpöjä puukuppikakkuja. Mutta kun ne lelut ovat pienelle prinsessalleni, joka tykkää paljeteista, glitteristä, timanteista ja hörselöistä. Vihaan lapseni mielen pahoittamista, etenkin silloin kun en toteuta vanhemman ikiaikaista tehtävää tuottaa lapselle pettymyksiä, vaan todella haluaisin ilahduttaa häntä. Ja vihaan tätä ihmeellistä tapaa tuottaa maailmaan roskaa, joka on tarpeetonta jo ennen kuin se on otettu paketistakaan.

Joten tämän äidin varustukseen kuuluu tätä nykyä ainakin tekstiililiima, kontaktiliima, neula ja lankaa lähes aina kun avataan joku prinsessainen, useimmiten lahjaksi tullut paketti. ”Äiti korjaa sen” on lausuttu ennekuin lapsi on edes saanut lelua käteensä. 

 

Odotan kertomuksia käteenhajoavista rakennussarjoista, lelutyökaluista yms. muista vastakkaiselle sukupuolelle stereotyyppisesti suunnatuista leluista. Koska vähän veikkaan, että tässäkin nyt on tällainen tyttö-passiivinen – poika-aktiivinen -jaottelu. Prinsessat istukoon torneissaan.  

Ompeluksia myyjäisiin

Viimeaikoina täällä Siperiassa on ommeltu niin että surisee. Lauantaina 6.6. nimittäin Suomenojan kierrätyskeskuksessa on kierrätyspuutarha ja -myyjäispäivä, jonne allekirjoittanutkin suuntaa.

Mukaan lähtee mm. pikkumiekkosten paitoja, neitosten mekkoja, pipoja ja rusetteja rinnuksille ja hiuksiin.

Toivottavasti sää suosii. Kierrätyskeskus on muutenkin mainio vaihtoehto lauantaishoppingille, lisätietoja tapahtumasta löytää pääkapunkiseudun kierrätyskeskuksen sivuilta.

Poliittinen farssi

Kaksinäytöksinen näytelmä erään strategisen hallitusohjelman synnystä. Kaikki yhteydet todellisuuteen ovat (ikävää) sattumaa.

 I

– No nih, pojjaat! Nyt aletaan hommiin! 

– Juu. Onko ryhmätyöryhmillä fläppitaulut valmiina? 

– Hehheh, Juhis, ei tässä nyt sentään autotallissa olla.

– No mutta ei sitten muuta kun hommiin. Mitäs sanotte, pitäisikö meillä olla joku iskevämpi luku käytössä? Sellainen muutama-neljä miljardia on jotenkin… Ei niin kansantajuinen.

– Pistetään kymppi! Se on sellainen hyvä pyöreä luku.

-(Kaikki kolme yhteen ääneen) Joo, joo, tehdään niin. Ja nyt mennään kahville, johan tätä tässä jo vatuloitiinkin, hehhehhehheee…

 

II

 

– Noin! Siinähän on komeat 36 sivua, kansilehtineen kaikkineen. Eikä mennyt paljoa aikaakaan.

– Hienon graafinkin olit Juhis siihen askarrellut.

– Juu, juu, autotallissa, siinä samalla kun väsäsin sitä kakkaraa, niin pohdin mielessäni, miten tuollaisia hauskoja nuolia voisi käyttää tuollaisessa kuvassa. Ja säästin siinä sitten valtioneuvostoon sihteereiltäkin piirustamisen vaivan. Osallistuin vähän säästötalkoisiin.

– Vähän alkoi tässä nyt vaan mietityttämään että miten kauan meikäläisenkään äänestäjiltä mahtaa mennä siihen, että tajuavat, että eihän ne niiden autoilun kustannukset nyt laskeneetkaan, vaan mähän sen uuden auton tässä saan halvemmalla. Meinaan vaan kun tuskin monella niistä nyt on sitten kuitenkaan varaa ihan uutta autoa ostaa…

– Älä nyt Tippe noita sure! Eikös teikäläisistä ole tunnetusti pitkät piuhat, alhainen sisälukutaito ja muutenkin selvät hetket vähissä? ( kovaäänistä naurua moneen kertaan kerrotulle vitsille, joka tunnetusti paranee uudelleen kerrottaessa)

– Juhis, Aksu kiusaa….

– No no pojat. Ei tästä kovin suurta meteliä tule, älä Tippe sure. Nuo kaikki koulutusleikkaukset pitävät huolta sitä, että tuo pikkuinen autovero jää sen alle, kun kaikki huutavat yhteen ääneen eikö kukaan ajattele lapsia. 

– Nerokas homma kyllä kaikenkaikkiaan tuo lapsiin vetoaminen. Pysyvätpähän ämmät kotioloissa, niin riittää paremmin työtä kun työmiehillekin! Lapsikorttia kannattaa tosiaan aina heilutella, loppuu kaikenlainen nenillehyppeleminen. (tyytyväistä hekottelua)

– Näin on! Ja oikein pitkälle vietynä ei sitten pääse muodostumaan enää tällaista nykyisen kaltaista kestämätöntä tilannetta, jossa ihmisillä on niin jumalattomasti koulutusta, ettei enää rehellinen tiskaaminen kelpaa. Vielä kun jotenkin saisi palautettua tasoryhmät perusopetuksen, niin siitä ei olisi enää pitkä matka kansa- ja oppikoulujakoon. 

– Ja sitten kertakaikkiaan ei vaan kouluteta kaikkia. Siinä säästyy aivan valtavasti rahaa, kun ei tarvitse ylläpitää mitään maakuntakorkeakouluja, kaikki mahtuu yhteen laitokseen, joka sekin voi kerätä rahoituksensa joltain firmalta tai parilta. Paras tietenkin olisi, että ostaisivat ne tutkimukset ja mieluiten niiden tuloksetkin valmiina yliopistoista.

– Älä muuta sano. Tosiaan, innovoimalla tästä selvitään, hahaha. Eiku..?

 

*           *            *

Neuvottelutulokseen strategisesta hallitusohjelmasta voit tutustua tästä. Liitteet, joissa on enemmän konkretiaa kuin sanahelinää, löytyvät täältä.

Farssi: tapahtuma tai sarja tapahtumia joka naurattaisi, jollei se itkettäisi.

Kahvitteluvinkki

Äh, juuri kun taas olen jäämässä kesätyöttömäksi opeksi enkä enää kaipaa pahvikupillista kahvia pikaisesti kipaistuna, tajusin, että melkein vuoden hain kahvini aivan väärästä paikasta. Onneksi kollega ymmärsi korjata tämän virheen huhtikuussa, ja niin vaihdoin pahvikahvipaikkaani viehättävään Casaleniin.

Pikkuinen kahvila Casalen sijaitsee Nummelan keskustassa. Liiketila on yhdistelmä kahvilaa ja sisutuspuotia, jossa kahvilan pöydät ja tuolitkin ovat kaupan. Itse nappaan yleensä kahvin, mutta suosittelen myös unikonsiemen-lime -pikkuleipiä.

Viime kerralla nappasin puodista muutaman kuvankin. Omia suosikkejani ovat Nordalin ja Lene Bjerren tuotteet. Ne ovat juuri niitä ihania ei tarvita, mutta halutaan -kategoriaa.

 

Joten, jos matkalla Helsingin ja Turun välillä kaipaa taukopaikkaa tai pääkaupunkiseudulla pientä päiväretken kohdetta, niin suosittelen! Casalen avaa myös kesäkahvilan Joutselaan, me tylleröisen kanssa ainakin taidamme kurvata sinne joku kaunis kesäpäivä.

Huuhkajan oksennuspalloja?

Karkeista kieltäytymisesi on sujunut hyvin heikosti. Sen sijaan olen kehittänyt uuden makeusriippuvuuden, nimittäin niihin mukaterveellisiin, suurimmaksi osaksi tilsittyä taatelit sisältäviin pötkylöihin.

Suhtauduin näihin alunperinkin melkosella varauksella, koska silmiini oli osunut noin 10 000 mainintaa tilsityn taatelin ja suklaan maun verrannollisuudesta, johon en siis ikinä ole uskonut hetkeäkään. Mutta kun tuon pötkylän nakkasi suuhunsa odottaen murskatut taatelin makua, wohoo, mikä positiivinen elämys nämä möykkyset ovatkaan.

Näiden mukasuperruokien omasta mielestäni superein ominaisuus on kyllä niiden ulkonäkö. Ihan kuin huuhkajan oksennuspallo.